kuin koskaan ennen taipui hän rouvansa voimakkaamman hengen edessä.
Ainoastaan hurja raivonpuuska ilmaisi usein, mitä hänen sisällään
kiehui. Silloin riehui hän kuin eläin, joka turhaan ravistelee
aituuksensa rautatankoja. Mutta siitä ei hänen asemansa muuttunut.
Hänen kahleensa kestivät ja hänen täytyi taipua. Niin hän rauhoittihe
aina uudelleen.
Vähitellen syntyi hänessä jonkinlaista uteliaisuutta saada nähdä,
kumpi heistä tulisi kauemmin kestämään. Mutta juuri sen tapauksen
varalle, että hän eläisi kauemmin kuin hänen rouvansa, ei hänellä
ollut mitään toivoa, sillä tiesihän hän, ettei tämä tulisi silloin
suomaan hänelle mitään rauhaa ja että hän tulisi hänet pian noutamaan
luokseen. Tämä ajatus johtui hänen mieleensä ikäänkuin ajankuluksi,
kun hän seisoi pellolla pitäen silmällä työväkeään. Hänestä se oli
niinkuin kilpa-ajoa, eroitus oli vaan siinä, että heidän kilpa-ajossaan
se voitti, joka hitaammin ajoi ja älysi päästää toisen aina edelleen.
Ja tämä edellepäässyt, jonka voimat liian nopeaan kuihtuivat, oli hän,
Meseck itse. Hän tunsi selvään, kuinka hänen pyrkimyksensä laimenivat
ja hänen tarmokkuutensa veltostui.
Mutta tuo ikivanha rouva näytti sitävastoin tuon kauhean aamun jälkeen
vielä kerran virkistyneen ja nuortuneen. Se oli ollut hänen kaikkien
elämänvoimiensa koetushetki. Nyt, kun oli taistelussa voittanut,
vaelsi hän reippaana yhdeksännettä vuosikymmentään kohti. Herra Meseck
hämmästyi usein hänen ripeyttään ja vireyttään katsellessaan häntä
syrjästäpäin, sillä suoraan silmiin hän tuskin enään uskalsi häntä
katsoa.
Niin, vielä korkeimmalla iällään rouva Meseck sai syttymään viimeisen
intohimonsa. Ei enään ihmisiin tai häntä ympäröivään elämään. Se kaikki
oli käynyt kalpeaksi hänen silmissään, vaikkakin hän siitä vielä
velvollisuuden ja vanhan tottumuksen vuoksi huolehti. Mutta hänen
sydämensä kääntyi nyt tähtiä kohden ja hänen silmänsä tutkistelivat
kirkkain öin tähtitaivaan ihmeitä.
Jo varhain olivat hänen katseensa kiintyneet tarkkaamaan tähtien
toisiinsayhtyviä ratoja ja niiden ikuisia muotoja, mutta nyt alkoi
hän perusteellisemmin syventyä yön vaihteleviin ja kuitenkin aina
samansuuntaisiin näköaloihin ja opiskella kirjoistaan yksityisten
tähtien nimiä sikäli kuin ei niitä ennaltaan tuntenut. Usein oli
hänen tapana kuvailla mielessään, miten tuolla ylhäällä rajattomissa
korkeuksissa eleli samanlaisia olentoja kuin hän itse loistelevilla ja
välkkyvillä taivaankappaleilla, ja häntä ylensi ajatus, että siellä oli
korkeampia, jumalankaltaisia olioita, joiden luo hän itsekin oli kerran
kohoutuva, kun hän oli pudistanut jaloistaan maan tomut.
Sillävälin kun rouva Meseck irtaantui yhä enemmän kaikesta
maallisesta, kiintyi hänen miehensä yhä lujemmin maanviljelykseen,
jokapäiväisen työn koneelliseen suorittamiseen ja renkien karkeaan,
mutta terveelliseen ja lakkaamattomaan työskentelyyn. Aamuvarhaisesta
myöhään iltaan pysyttelihe hän jalkeilla ja tarttui kaikkiin
pikkuaskareihin, joiden yhteistuloshan juuri muodostaa ihmiselämän
yleensä ja erittäinkin maamiehen elämän. Tuntui siltä kuin etsisi hän
pakopaikkaa itseltään ja kiduttavilta ajatuksiltaan. Jokainen tallin
ovenpielus, jokainen naula, jokainen lapio, jokainen auranvannas tuli
hänelle rakkaaksi ja kalliiksi ja vähitellen kiintyi hänen sydämensä
yhä lujemmin taloon, pihaan ja peltoihin. Niinpä hän pian ajatteli
vaan, että hän oli alusta alkain ollut tämän kartanon isäntä, ja hänen
peltonsa mustasta mullasta puhkesi kukkimaan hänelle lohdutuksen yrtti.
Senohessa hän vähitellen vanheni vanhenemistaan, vuodet vierivät hänen
ohitseen niinkuin hänen kyntöhevosparinsa, jotka jo aamuhämärissä
lähtivät reippaana ja rohkeina peltotyöhön ja palasivat illalla
tuttuun talliinsa vaivaantuneina ja läpiväsyneinä, joutuakseen taas
aamunkoitossa valjaisiin samaa matkaa varten. Päivä päivältä, vuosi
vuodelta.
Ja tänään palautui aikojen kuluessa aviopari Meseck'in
kahdeskymmenesviides hääpäivä.
Kello oli kahden seuduissa jälkeen puolipäivän. Painostava hiljaisuus
kaartui kylän yli. Taivaalle oli kasautunut pilviä toinen toisensa
yläpuolelle. Ei tuulen hengähdystäkään. Pajujen ja hedelmäpuitten
lehdet riippuivat velttoina. Ilmassa leyhyi tulikiventapaista sumua ja
vaikeutti hengitystä.
Mökkien ja tupasten mataloihin oviin nojaili odottavia vaimoja.
Pellavatukkaisia lapsia vetelehti rappeutuneitten aitojen vierustoilla,
mutta he eivät leikkineet nyt kuten tavallisesti eivätkä kirkunallaan
kaiuttaneet ilmaa. Väsyneinä antoivat he päänsä painua alas ja
tähystelivät rajuilmaa ennustavaa kellervää taivasta. Usein kuului
joltakin pihalta kukon kieuntaa, jonka ääni sieltä kiiri syvänä ja
surullisena sakean ilman läpi. Muutoin näytti kaikki nukkuvan, koirat,
kanat, hevoset, lehmät, vieläpä kärpäsetkin, joita asettui satamäärin
tupien likaisille ulkoseinille.
Eivätpä naistenkaan keskustelut tahtoneet nyt luistaa. Odotettiin
tuleviksi Meseck'ien hopeahäävaunuja, joiden täytyi saapua kylään
tältä, maantiestä syrjässä olevalta puolelta, ja joka tapauksessa
mökkien ohitse. Kello kolme piti vihkimisen tapahtuman. Siihen ei
siis voinut enään olla pitkää aikaa. Millaiseltahan parikunta olikaan
yhdessä näyttävä? Vanhaa rouvaa ei oltu enään vuosiin kylässä nähty.
Ainoastaan hämäräperäiset huhut kuiskailivat hänen eriskummallisesta
elämästään ja puuhistaan kaukaisella ulkotilalla, jossa hän muka
eleskeli kuin ilves kolossaan ja kuljeskeli unissa ihka elävänä. Sillä
laajalti koko seudulla oltiin varmoja siitä, että hän oli salaperäinen
olento, toisellainen kuin tavalliset ihmislapset.
Kuin taruna joutui lastenlasten kuuluviin kertomus vanhasta rouvasta,
joka ei kuolla tahtonut, ja joka päivä, jonka hän vanhemmaksi
eli, lisäsi niitten ihmeitten lukua, joita hänen elämänjuoksuunsa
liitettiin. Hänen nimeään mainiten saatiin lapset vuoteille ja vieläpä
täysikasvaneetkin tunsivat vienojen väreitten ihoaan viiltävän
ajatellessaan, että hänet voisi joskus yöllä kohdata ulkona, kun hän
kierteli kartanonsa ympärillä ja siellä tutki tähdistä, kuinka pitkä
aika hänellä vielä oli elettävänä. Ainoastaan hyvin harvat tunsivat
häntä ulkonäöltä. Nyt piti hänen esiintymän kylässä ilmielävänä ja
tuleman ihmisten nähtäviin täydessä päivänvalossa.
Taivas tosin laati kasvoilleen aivan oman ilmeensä sen näytelmän
ajaksi, jota senkin nyt oli muitten mukana katseltava. Tuo
tulikiventapainen loiste, joka reunusti paksujen pilvikasojen partaita
ja heijasti taivaankannelle vaaleata valoa, soveltui niin hyvin yhteen
tuon miltei satavuotiaan vanhuksen synkän olemuksen kanssa. Ukkosen
jyristessä ja salamain leimahdellessa oli hän viettävä hopeahäitään,
niinkuin olisi Herra julmistunut tuohon uhkarohkeaan naiseen, joka
näytti hänen valtaansa uhmailevan, ja jylisten huutaisi hänelle alas
ukkospilvistään: "Mitä sinä minulta tahdot? Minulla ei ole mitään
tehtävää sinun kanssasi." Jo kuultiin hänen jylhän äänensä etäältä
kaikuen jyrisevän ja lyhyitten väliaikojen kuluttua taas häipyvän.
Ja nyt kuului nopeasti kiitävien vaunujen kolinaa leveältä
karjanlaitumille vievältä tieltä, joka myös johti takamailta kylään.
Pölypilviä kohahti ylös ilmaan ja painautui jälleen maahan. Kaikista
tuvista pistihe ulos odottelijain päitä kuroittautuen niin kauas kuin
mahdollista. Joka taholta kuului suhinaa ja kuiskintaa. Kuuli, miten
vaunut vierivät nopeasti yhä lähemmäs, mutta kaikkia esineitä verhoavan
sumun takia ei mitään näkynyt. Itse luontokin näytti olevan häpeillään
ja tahtovan peittää tiheällä verholla tuon hullunkurisen näytelmän.
Mutta silloin sujahtivat leijailevien pölykasojen keskestä esiin
vaunut ja kohta niitten jälestä toiset. Ja ensimäisissä, jotka kahden
voimakkaan, ruskean hevosen vetäminä kiisivät ohi kuin raivostuneina,
nähtiin vilahdukselta valkokauluksinen mies, jolla oli päässä
leveälierinen sylinterihattu, ja hänen vieressään istuvan jonkun
kummallisen, kokoonvajonneen olennon, josta ei päässyt selville, oliko
se ihminen vai vaatenyytti. Tämä oli morsiuspari, ja toisissa vaunuissa
istui kaksi vanhempaa sekä yksi nuorempi herrasmies, joilla samaten oli
sylinteri päässä ja jotka nähtävästi olivat herra Meseck'in sukulaisia.
Mutta heidän takanaan umpenivat polypilvet taas läpinäkemättömäksi
muuriksi.
"Ravintolaan! He ajavat ravintolaan!" huusi muudan suuri,
puolikasvuinen pojanvintiö, jolla oli nuoren miehenarvon merkkinä veres
puukoniskun jättämä arpi vasemmassa poskessa.
"Ravintolaan! ravintolaan!" kaikui huuto edelleen pitkin riviä.
Seuraavassa hetkessä alkoi miehiä, naisia ja lapsia, niin paljon kuin
heitä oli tupien eteen kokoontunut, juosten rientää läheistä ravintolaa
kohden hyökäten kuin hurja metsästysseurue vaunujen jälkeen.
Väkijoukko oli todellakin oikeassa. Herra Meseck oli toivonut, että
ensin poikettaisiin ravintolaan ja toimitettaisiin hevoset ja vaunut
ensiksi suojaan lähenevältä ukkosilmalta, ennenkuin lähdettäisiin
kirkkoon.
Niin kävi sitten tuo huima hääajo molempien olkikattoisten, vinojen
tupasten muodostamien huonerivien kautta, ohi vihreillä köynnöksillä
peitetyn kyläkirkon juhlallisen, avoimen oven, kyläkirkon, jonka
huipukas torni kohosi rajuilmassa omituisen kelmeänä taivasta kohden,
ohi kallistuneitten hautuumaanristien äänettömän rauhanalueen
ja kaihoisain, ikäänkuin hautakumpua syleilemään asetettujen
surusaarnien, ohi ällistelevien kyläläisten tunkeilevan joukon,
kunnes he äkkinäisellä tempauksella pysähdyttivät hevoset matalain
ravintolarakennusten eteen. Hevoset korskuttelivat kuolaimiaan, niin
että vaahto roiskui ympäriinsä nutuille ja hameille. Paksu pölykerros
peitti kirkkaiksi hangattuja ajoneuvoja ja vast'ikään maalattuja
aisoja, ja miesten vanhantapaiset, juhlalliset hatut näyttivät
harmaaseen verhoon käärityiltä.
Äänettöminä ympäröivät ällistelijät molempia ajoneuvoja. Ei kukaan
uskaltanut liikahtaa tai ääntä päästää, sillä häävieraiden,
mutta etenkin itse Meseck'ien, kasvoilla oli jotakin, joka
viisastelunhaluisimmaltakin riisti halun ja sulki suun.
Herra Meseck oli vanhentunut. Kerran niin komea, suora vartalo oli
painunut etukumaraksi. Kookas pää oli piiloutunut syvään yhä vielä
leveitten hartiain väliin. Sylinterin laidan alta oli harmaantunut
tukka valahtanut mustan takinkauluksen päälle. Silmät tähystelivät
puoleksi sulkeutuneina ja pyörivät levottomina vilkkuen huolten
uurtelemista kasvoista.
Hän nousi kankeasti vaunuista ja ojensi rouvalleen kätensä. Tämä
nojautui siihen vapisten ja saapui vaivaloisesi alas maahan. Kaikkien
katseet olivat häneen kiintyneet. Tämä oli siis se ulkotilan vanhus,
jonka hartioita lähes satavuotinen aikakausi painoi. Kylässä oli
tosin vielä pari yhdeksänkymmenvuotiasta ja lisäksi muutamia
kahdeksankymmentä vuotta täyttäneitä, mutta ne eivät olleet enään
pitkiin aikoihin lähteneet ulos ahtaista tuvistaan ja nuoremmilta he
olivat jo jääneet unohduksiin. Sitävastoin tämä rouva antoi vielä
kylälle ja laajalti sitä ympäröivälle seudulle puheenaihetta ja
istuutui vielä vaunuihin sekä ajoi taas hetken kuluttua takaisin,
näyttääkseen koko maailmalle, ettei hän vielä hetikään ajatellut
kuolemata.
Omituisen mielialan sai aikaan tuo iäkäs, koukistunut vartalo ja
nuo suuret, tehoisat silmät, jotka olivat miltei ainoa, mikä oli
ennen niin kauneista, hienopiirteisistä kasvoista jälelle jäänyt.
Kaikki muu noissa kasvoissa oli kurtistunutta, kuihtunutta ja
pienentynyttä ja niitten keskeltä pistihe oikea terävä linnunnokka,
mutta sen yläpuolella säteilivät vielä silmät viimeistä väsähtynyttä
iltaloistettaan, niinkuin hän olisi siirtäytynyt pois ympärillä
seisovain läheisyydestä kaukaisiin, vieraisiin etäisyyksiin.
Ja kun hänen vanhat, uupuneet jalkansa nyt koskettivat vakavaa
maanpintaa, silloin näytti rouva-vanhus kadottavan vielä kerran
raihnautensa ihmisten silmissä. Verkalleen ojentautui hän suoraksi
ja kohotti päätänsä uhmaavan ilmeen herätessä hänen kasvoillaan,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Minä olen teitä kaikkia koko pitkän
elämäni ajan halveksinut, minä halveksin teitä vielä tänäänkin. Sitten
hän asteli miehensä käsivarteen nojaten hitain askelin ravintolan
herrasväenhuoneesen.
Mutta väkijoukossa, joka ulkona oli häntä tähystellyt, heräsi ikäänkuin
aavistus siitä, että tämä vanhus oli vielä elävä kauemmin kuin moni
heistä, joka nyt seisoi kerskailunhaluisena kahdella voimakkaalla
jalallaan, — ehkäpä myös hänen omassa miehessäänkin.
Tämä olikin viimeinen sitä epäilemään. Vieläpä hän sitä toivoikin
ja piti itseään pelin menettäneenä. Hän oli tänään synkeässä
mielentilassa. Varhain aamulla oli hän noussut ylös ja astellut ulos
pellolle. Siellä oli levällään niin laajalla alalla kuin hänen silmänsä
ulettuivat näkemään äskettäin leikattu vehnä, vuoden runsas anti,
jota hänen sydämensä hellien ajatteli ja jonka hyväksi hän oli monet
hikipisarat vuodattanut, ja hänen sydämestään nousi taivasta kohti
valitus, että sen piti näin surkeasti ainaisen sateen takia mädätä ja
pilautua.
Ja tämä vanheneva mies, jonka viimeinen toivo ja ilo hänen niittynsä
ja laidunmaansa, viljansa ja peltonsa olivat, oli hätäisin kiirein
ryhtynyt auttamaan väkeään märkien lyhteitten aukomisessa ja kuivumaan
levittämisessä.
Mutta päivän kuluessa oli hänen mielensä tullut yhä raskaammaksi,
aivan niinkuin taivaankin kasvot peittyivät ja synkkenivät. Jos
ei Jumala mitään ihmettä tekisi, puhkeaisi hirmuinen rajuilma ja
lioittaisi uudelleen kaiken. Ja sellaisella hetkellä pitäisi hänen
nousta vaunuihin ja jättää talo ja työt silleen, lähteäkseen tuon
muumion kanssa, jota nähdessään hän sai hengenahdistuksen, hopeahäitään
viettämään.
Hän seisoi vierashuoneen ikkunan ääressä ja tähysteli yhtämittaa
mustanuhkaavata myrskytaivasta. Hänen oli surku mielessään. Hän
pureskeli alahuultaan ja tuijotti synkälle kyläkadulle, jossa nyt
oli tuuli noussut myllertämään ja lennätteli pölypatsaita ylös
taivasta kohti. Porttikäytävässä näki hän sukulaistensa seisovan ja
huolestuneennäköisinä päätä pudistelevan. Kuka tietää, mistä he nyt
puhuvat. Ehkä hyvinkin siitä nurjasta onnesta, joka häntä oli vainonnut
koko hänen elämänsä ajan. Nyt he voisivat hänelle nauraa vasten
naamaa. He olivat jääneet pieniksi eläjiksi, mutta mitä oli hän, jolla
oli suuri maatila? Ei niinkään paljoa kuin he. Ja nyt oli häneltä
rakkainkin omaisuus hukkaan joutumassa.
Ensimäinen salama välähti. Järeä ukkosenjyrähdys seurasi. Sadepisarat
ja rakeet alkoivat rätisten pieksää ikkunaruutuja.
Huoneessa ei ollut ketään muita kuin hän ja vanha rouva, jonka kanssa
hänen tänään oli vahvistettava uudestaan eliniäkseen liittonsa. Ei
kumpikaan heistä lausunut sanaakaan. Ravintolanisäntä oli tullut sisään
onnittelemaan, mutta nähdessään Meseck'in synkän katseen oli hän heti
vetäytynyt pois.
Taivaalta, joka nyt oli yltyleensä harmaaseen peittynyt, virtasi vettä
kuin saavista kaataen. Ikkunan ääressä seisova mies tunsi, miten hänen
päätään huimasi. Yhdessä hetkessä hän näki yhtämittaa välähtelevien
salamain heleänkirkkaassa valossa koko väärään suuntaan ohjautuneen
elämänjuoksunsa, aina ensi päivästä saakka, — siitä oli tänään
viisikolmatta vuotta — jolloin hän oli asettunut uhmailemaan Herraa
Jumalaa tekemällä luonnottoman liiton tuon kirotun noidan kanssa,
kautta kaikkien niitten vuosien, joina hän jo oli kärsinyt rangaistusta
tuosta kevytmielisyydestään, tähän hetkeen asti, jolloin taivaan kosto
täydellisinnään purkautui hänen ja hänen rakkaimman omaisuutensa
päälle. Näitten ajatusten hänen mieleensä hiipiessä täytyi hänen tukea
itseään pysyäkseen pystyssä. Äkkiä tunsi hän, miten hänen rouvansa käsi
laskeutui hänen olkapäälleen. Meseck kääntyi ympäri jääden mulkoilemaan
rouvaansa; mutta ei sanaakaan lähtenyt hänen huuliltaan. Vanha, synkeä
raivo kiehui taas hänen sisässään synnyttäen pinnalle voimakkaita
kuplia. Hänen silmänsä tuijottivat verenkarvaisin reunuksin.
"Minkänäköinen sinä oletkaan!" huudahti vanhus. "Tulehan toki tajuihisi!
— Ei auta mitään!"
Meseck osoitti ulospäin. Hänen kätensä vapisi. Hän tahtoi puhua, mutta
sai änkytetyksi vain käsittämättömiä sanoja.
"Kuka sitä voi auttaa! Mitä Jumala lähettää, se täytyy ihmisen kestää.
Jumala rankaisee meitä meidän syntiemme vuoksi. Kaikki tulee jälleen
hyväksi!"
Rouva Meseck puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti ja katsoi miestään
vakavasti tuijottaviin silmiin.
"Sinä olet vikapää kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen! Sinä kummitus,
sinä....!" mylvi Meseck yhteen menoon ja kohotti jättiläisnyrkkinsä
ylös uhaten sillä vaimoaan, samassa kun salama ukkosen kauheasti
jyristessä iski aivan talon läheisyydessä.
Päästäen kauhistuneen huudahduksen kimmahti vanha rouva taaksepäin
miehen iskua välttääkseen ja vaipui kuin voimatonna tuolille istumaan.
Raivostuneen miehen isku oli tavannut tyhjään. Seuraavassa hetkessä
oli hän jo täydessä tajunnassaan. Hän näki vanhuksen kauhistuneet
silmät puolihämärässä huoneessa häntä kohden välähtelevän ja häntä
tuijottavan. Rouvan huulet mutisivat hiljaa, mutta Meseck ei ymmärtänyt
mitään. Ehkä se oli viimeinen kirous, jonka hän kohdisti hänen ja hänen
elämänsä tuhoksi.
Silloin syöksyi Meseck mielettömän kauhun ajamana ulos, hänen
jäljestään paukahti ovi lukkoon.
Rouva Meseck istui huumaantuneena hetken ja odotteli. Vähitellen
selveni hänen tajuntansa uudelleen. Yksi ainoa ajatus väikkyi hänen
mielessään: _Tällainenko_ hänen päiviensä loppu! Oliko hän tämän
taivaalta ansainnut?
Äkkiä riuhtaistiin ulkoapäin ovet auki.
"Rouva Meseck! Rouva Meseck! Älkää säikähtäkö! On jotakin tapahtunut!"
Ravintoloitsija seisoi kynnyksellä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
Rouva-vanhus nousi hitaasti ylös tuoliltaan, mutta ei puhunut
sanaakaan. Hänen silmänsä tuijottivat kuin tajuttomina tuota pientä
miestä, jonka hyvinvoivat kasvot olivat tulleet tuhkanharmaiksi.
"Teidän miehenne on hirttäytynyt tallissa ovenpieleen! Ovat hänet
juuri ottaneet alas. Tuossahan ne jo tuovatkin häntä! Pitääkö lähettää
tohtoria noutamaan?"
Rouva ei vastannut kysymykseen mitään. Hänen mieleensä välähti
kummallinen ajatus, jota hänen piti pohtia. Nythän hän oli kuitenkin
kestänyt _vielä_ kauemmin ja _hänen miehensä_ oli vaipunut hautaan
ennen häntä. Hänen kirouksensa oli toteutunut. Herra oli häntä kuullut.
Hiljainen riemuntunne, kuin jostakin viimeisestä voitosta johtuva, sai
häntä kohottamaan päätänsä ja rintaansa.
Mutta kun sitten Meseck'in sukulaiset kantoivat tämän huoneeseen
kuolleena, kaksi miestä kantaen päänpuolelta ja yksi jalkapuolelta, ja
laskivat hänet alas lattialle, silloin vaipui rouva Meseck kokoon kuten
lahonnut taula.
"Onneton nuorukainen!" jupisi hän yhtämittaa. "Onneton nuorukainen!
Onneton nuorukainen!"
Ja sitten pitkän, pitkän hetken kuluttua, jolloin hän liikahtamatta
katseli kuolleen jäykkiä kasvoja, tunkihe syvältä hänen povestaan esiin
huudahdus, kuin viimeinen armonpyyntö:
"Kunpa kuitenkin olisi jo niinkin kaukana! Oi Jumala! Kunpa olisi jo
niinkin kauas ehtinyt!"
Ja vanhoista, kuivuneista lähteistä syöksähtivät silmiin yht'äkkiä
nuoruusvuosien kuumat kyynelet.
Mutta ulkona välähtelivät etäällä viimeiset salamat, ja kirkontornista
kaikuivat juhlakellojen hitaat lyönnit, kutsuen hopeahäiden viettoon.