_Heti sen jälkeen vaimo palaa takaisin yksin. Hän vääntää avaimen
lukkoon, huokaa helpotuksesta, katselee ympärilleen samalla
hyväilevällä liikutetulla katseella kuten ensi kerralla, kiiruhtaa
sitten vaatekomerolle._
Vihdoin saan omani.
_Hän katoaa silmänräpäykseksi ja tulee sitten takaisin, vaatteita
käsivarrellaan. Hän painaa niitä rintaansa vasten uneksivin silmin,
asettaa ne hiljaa sohvanselustalle ja levittää ne hajalleen. Hän
katselee niitä onnellisena, säpsähtää sitten._
Ei, tänä iltana pitää täällä olla kaikki. Täällä pidetään juhla.
Valokuva! Ja kaikki kynttilät pitää sytyttää.
_Hän hiipii etehiseen ja palaa takaisin päällystakki muassaan._
Se riippuu siinä, mihin hän sen viimeksi ripusti. Kun minä pimeässä
siihen painaudun, tuntuu siltä, kuin vuoriin olisi jäänyt vähän lämpöä
ja päällepäin ulkoilman raikkautta. Silloin ajattelen: Hän on juuri
tullut kotiin. Avaan vain oven, niin näen hänen istuvan sisällä! Minä
koetan pysyttää sitä ajatusta ja näyttelen edelleen: En saa häntä nyt
häiritä. Minun pitää hillitä kaipuuni. En avaa ovea. -- Kuinka rakas
se on, tuo takki. Se saa riippua siellä alati, vaikka tulisin kuinka
vanhaksi. Mutta nyt tahdon oikein katsella aarteitani. Ensin valoa!
_Hän sytyttää kaikki kynttilät, seisoo sitten liikkumatonna,
ummistetuin silmin, antaen valon tulvia päälleen._
Tuntuu aavemaiselta, kun on niin paljon valoa. On kuin kaikki ilo,
minkä on tuntenut, palaisi haamuna takaisin. On kuin itse kulkisin
ilmavina olentoina huoneessa puhuen itselleni: Sellaista oli silloin.
Sinä olit onnellinen. Ole nytkin onnellinen! -- Muistan kun minut
puettiin morsiameksi, allani oli lakana, ettei valkea hameeni olisi
tomuttunut. Valoa yläpuolella, valoa alla; tuntui kuin olisin
liidellyt. Peilissä liukeni kaikki yhteen valosumuun. Sellainen oli
tulevaisuus. -- Pois se! Nyt ei saa itkeä!
Jos hänet näkisin aaveena, niin se tapahtuisi varmaan tällaisessa
valossa, sen kummallisessa juhlallisuudessa ja epätodellisuudessa. Mitä
jos sellainen näky äkkiä kohtaisi silmää. Näin!
_Hän sulkee silmänsä, horjuu ja pysyy vaivoin pystyssä, katselee sitten
nopeasti ympärilleen._
Oi ei, oi ei, se ei käy niin helposti. Mutta tunnen, etten ollenkaan
peljästyisi. Nythän minulla on tämäkin. Sekin on jo paljon.
_Hän levittää takin eteensä._
Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin
että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja
joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen
sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin
entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun,
ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.
Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti
kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun
kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! -- Hän puhui
mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa.
Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä,
että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. --
Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen
maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin
innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista -- olimme nuoria ja
lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut
puhetta -- ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän,
siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties
taas kulkea hänen kanssaan.
_Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen._
Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku
rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen
tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!
_Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi._
Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua.
Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa
tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain
lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään
jäljelle.
Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas
vaan! -- Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei
saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin,
painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä
lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla
ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin
nukkua, silloin -- mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani,
ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.
_Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas,
silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä._
Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin
minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin,
jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? -- Miksi minua
palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus,
jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen,
se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet.
Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä,
totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä
tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se
oikein...? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme!
(Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin
kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen
esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä.
Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua
parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan
partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te
muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista
uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen
ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka
oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän
sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään
teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on
teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa.
Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen
voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput
minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet
jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta
ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta
mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on
niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen
osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä
minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on
ohitse. Ei siellä ollut ketään!
Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?
Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin
väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt
lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo,
nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt
varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai...
_Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu
joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen
väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa
silmänsä hitaasti._
Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen
kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä
kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain.
Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!
_Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen
pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun
tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät
aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä
kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä
hieman vakavammaksi._
VAIMO _on juossut häntä vastaan. Veri syöksyy hänellä sydämeen, niin
että tekee kipeää, ja hän on hyvin kalpea, silmät tummat. Tätä ennen
on hän antanut ajatustensa välittömästi muuttua sanoiksi, väliin
kuiskaten, väliin ääneen. Hän on itsekin kuunnellut ihmetellen. Nyt hän
pelkää uneksivansa ja hän koettaa pitää erillään ajatusta ja puhetta
kuten todellisuudessa muiden parissa ollessaan. Mutta ei ensi alussa;
kun hän juoksee esiin, kaikuu riemuhuuto, jota hänen kurkkunsa ei voi
hillitä. Hän melkein parkaisee, pelästyen sitä itsekin:_
Sinä, sinä tulit kumminkin! Vihdoinkin! Sinä, sinä!
_Hänen huutonsa sisältää tuskaa ja riemua; riemu on sydäntäsärkevintä
siinä. Hänen silmänsä täyttyvät polttavista, valossa kimmeltävistä
kyynelistä. Hämmästys on lamauttaa hänet; hänestä tuntuu, että hän
kuolee. Hän tahtoo heittäytyä miehensä syliin, mutta tämä ei näytä
sitä huomaavan; ja hän hillitsee itsensä sen nähdessään. Hän rupeaa
ajattelemaan, tavattoman nopeasti:_
Enhän liene huutanut. Se meni sisäänpäin. Hänen ohitseen se luisti.
Hän ei tiedä mitään. Tai ehkä minä... Olen vain nähnyt unta surusta ja
kaikesta kauheasta, tuossa sohvalla maatessani sellaista uneksin äsken!
Aivan varmaan, se on luonnollisempaa, niin sen täytyy olla. _Minä
tahdon niin_ koko olemuksellani. Hän on ollut ulkona kävelemässä. Nyt
hän on kotona ja me olemme onnellisia, oi, me olemme niin onnelliset!
_Värisevässä riemussaan hän hämmästyy sitä, että seisoo tässä
ajattelemassa: minä olen onnellinen. Häntä vapisuttaa, ja hän pelkää
pelottavansa pois onnen._
Minä en saa kertoa hänelle mitä uneksin. Se voi olla enne, tai hän voi
sitä pitää sinä. Nyt tahdon olla onnellinen.
MIES. Oletko odottanut minua?
_Vaimo kuulee, että miehensä sanat tulevat tavallisessa järjestyksessä
hänen omiensa vastimeksi. Kaikki, mitä hän ajatteli, mahtui tuohon
pieneen välilläolevaan vaitioloon! Tämä vahvistaa häntä siinä luulossa,
että hän on nähnyt unta ja ollut suotta kummallisen kiihottunut._
Oletko odottanut minua? En ole kuitenkaan tavallista myöhäisempi. Sinä
näyt nukahtaneen.
_Mies on hajamielinen eikä katso kelloa, kuten voisi odottaa. Siitä
syystä hän ei suutelekaan. Joskus sattuu niin. Olkoon niin, vaikka
vaimo sitä äärettömästi kaipaisi. Hänhän saa nähdä hänet, sekin
on äärettömän autuasta. Miehen sanat todentavat sen, että hänen
onnettomuutensa oli vain unta, ettei tämä ilta ole entisiä kummempi.
Hänen miehensä ääni on ystävällinen ja hellä. Kaikki on omiaan tekemään
hänet tyyneksi, miltei turvalliseksi._
_Hän vaipuu lepotuoliin, selkä sohvaan päin, niin ettei näe mitä siellä
on, ja hän on sen kokonaan unohtanut. Mies kulkee edestakaisin, istuu
väliin kirjoituspöydän ääreen ja leikittelee paperiveitsellä, nousee
kävelemään, aivan niinkuin ennenkin. Joka kerta hänen katsoessaan
vaimoonsa suuntautuu katse vain kasvoihin, silmiin. Vaimo ajattelee
usein: minun täytyy hillitä silmieni iloa. Muuten hän voi ihmetellä,
miksi juuri nyt, sillä hän on vakava. Hän voi kysyä syytä._
MIES. Lapset ovat kai menneet nukkumaan jo aikoja sitten? Ovatko he
terveitä, reippaita? Kysyivätkö he minua?
VAIMO (koettaa muistella, ajattelee). Ihmeellistä. Minä en sitä tiedä!
Kauhea uni pimittää kaiken sen edellä olevan. Mutta minun täytyy
vastata! (Ääneen.) Kyllä. He olivat niin iloisia ja suloisia. Tietysti
he puhuivat sinusta.
_Samalla tekee hänelle pahaa, vaikka hän ei voi eikä tahdo muistaa,
mitä he olivat sanoneet unessa. Varjo täytyy ajaa pois, ja hän jatkaa
innokkaasti:_
Etkö tahdo mennä katsomaan heitä ja suudella heitä heidän nukkuessaan?
Tule! Minäkin tahtoisin mielelläni.
MIES (väsyneenä ja vakavasti). Ei nyt, voisin herättää heidät
kylmyydelläni. Tahdon olla täällä. Olen varmaankin paljon kulkenut ja
ajatellut. Pääni tuntuu siltä. En oikeastaan tiedä, miksi olen niin
surullinen.
VAIMO _ei sano mitään, mutta tuntee, kuinka katse vetäytyy kokoon
ilonvälkkeestä. Hänestä tuntuu, että sen pitäisi häntä lämmittää.
Meillähän on toisemme, ajattelee hän._
MIES (näyttää kuulevan hänen ajatuksensa, mutta siinä ei tunnu olevan
mitään kummallista eikä pelottavaa). Niin, meillähän on toisemme.
Täällä on niin valoisaa ja hyvä olla. Tässä on jotain juhlallista, en
tiedä mitä. Olen kai kulkenut pimeydessä ja ajatellut syvästi. Sinun
läheisyytesi on minusta hyväilevä, samoin valo. Sinun mielestäsi on
varmaan ihmeellistä, etten tule sinua hyväilemään. Mutta ei sitä
tarvitse. Näin on melkein parasta. Näen sinut ja olen sinua likellä.
Äsken oli aivan toisin.
VAIMO _on äärettömän onnellinen, mutta värisee hiukan. Hän ei ymmärrä
syytä, sillä hän ei enää muista menneitä. Hän katsoo katsomistaan
miestään antautuen siihen kokonaan, mutta hänen silmänsä välkkeen
sumentavat kyyneleet. Hän ajattelee: Tämä on suurta onnea. Sitä, joka
ulottuu syvälle, lähteisiin saakka. Olen sitä ennenkin tuntenut._
MIES (ei huomaa hänen liikutustaan). Tuolla ulkona ollessani valtasi
minut omituinen tunnelma. Olen ennenkin sitä kokenut. Tuskin sentään
koskaan niin voimakkaana. Se oli melkein aavemaista. Lyhdynvalossa
muuttuvat varjot elollisiksi, elolliset varjoiksi; ei mikään ole
pysyvää. Valo ei ole valoa, vaan värisevää liikuntoa, jota en
oikeastaan näe, sillä en ole sen ulkopuolella. Olen kaikessa tuntevana
osallisena. Olen talorivien kivessä, jotka eivät enää ole kiveä, vaan
voimakokoutumia, painon ja vastapainon muodostamia. Olen maassa, joka
kaikkea kantaa ja joka myöskin on elollinen: jäntevän voiman säteilyä.
Tunnen, ettei ole mitään kuollutta, vaan että elämän juuret ulottuvat
pohjaan, jos pohjaa on olemassa. Tiedänhän muutenkin niin olevan, olet
kuullut minun puhuvan siitä vaistosta tutkivan ajatuksen riemuvoittona.
Olen silloin ajatellut muiden ajatuksia. Mutta siinä tunnelmassa ei ole
voitonriemua, vaikka välittömästi käsitän. Se on oikein kammottavaa,
tuntee astuvansa äärettömyyden kuiluun ja vajoavansa. Minä itse samoin
kuin kaikki musta ja varjomainen, joka näyttää aineelta, eikä meitä
erota mikään pilvien mustien joukkojen yhtäläisyydestä, jotka hakevat
tasapainoa korkealla päittemme päällä. Ne eivät koskaan sitä saavuta,
vaan muuttavat hitaasti ja ikuisesti muotoaan.
VAIMO (koettaa seurata mukana, mutta kauhistuu, ikäänkuin vaara
uhkaisi hänen omaa olemustaan. Pian hän sen kuitenkin unohtaa miehensä
tähden.) Ethän vain liene sairas? Nuo ovat Hamletin-ajatuksia. Minä
ja sinä ja kaikki, mikä on meidän, on lujaa ja turvallista. Etkö sitä
muista? Tulet muutoin sairaaksi. Minulla oli äsken jotain levottomuutta
herättävää mielessäni, mutta tulin niin rajattoman iloiseksi, kun tulit.
MIES (jatkaa omaa puhettaan huomaamatta muuta). Olen kaikkeen kuuluva
ja yhtä kaiken kanssa, mikä minua kohtaa. Väsynyt, arkakavioinen
hevonen, joka palaa kotiaan, kiirehtivin, raskain askelin kulkeva
mies, pelästynyt lapsi, nainen, joka suopi minulle ruman, surullisen
ammattihymynsä, kaikki ovat yhtä kanssani. Salamana muuttuu heidän
sielunsa minuun ja minun heihin. Eläimen tuntomielikuvitus pilttuusta
ja silpusta, ihmisten jähmettynyt kaipuu toiseen tai toiseen, pelko
jotakin kohtaan siirtyy minuun. Kaikki on yhtä, levottomuutta, halua,
ja minä tiedän, että kun halu on tyydytetty, kasvaa varjosta sen takaa
halu johonkin uuteen. Se on elämää, ajattelen.
VAIMO (melkein huutaen). Ei siinä ole kaikki! Elämä voi olla
suloistakin. Kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olin tulostasi, kuinka
onnellinen olen, kun saan nähdä sinua. Jospa vain et puhuisi noin!
MIES. Olet oikeassa, siinä ei ole kaikki. Minä vain ajattelin sitä,
minkälaisena kaiken näin, kun olin unohtanut... Nyt on kaikki täällä
luonasi toisin. Tässä omituisessa valossa. Ja sinun silmäsi loistavat
niin pehmeästi! Ajattele, kuinka hyvä meidän on täällä usein ollut.
(Mietiskellen.) Mutta kuitenkin pitää ymmärtää, mikä aiheuttaa tuon
levottomuuden. Syynä lienee jokin erehdys, jokin sokeus, joka pitää
ihmisen sulkeissa ja haparoivana, vaikka avoimesta ovesta käy kylmä
veto. Minusta tuntuu, että astuin siitä ulos. Olin kauan ulkona.
Tahtoisin muistaa, minkälaista siellä oli.
VAIMO (näyttää hänkin muistavan kylmyyden, josta mies puhuu, mutta
pelkää kuitenkin sitä). Ei nyt! Muista minua sen sijaan! Tai työtäsi,
tai lapsia!
MIES. Nythän sinä loistat minulle niin lämpimästi. Kiitos, kiitos!
Sinun äänesi on tänään erityisempi kuin tavallisesti, niinkuin kaikki
muukin on.
_Hän näyttää rupeavan ihmettelemään sitä._
VAIMO (tahtoo estää sitä, vaikkei muista, miksi sitä olisi kartettava.
Pakotetun keveästi.) Vain sen vuoksi, että olen sinua kauan odottanut
enkä ole paljon nähnyt sinua tänä päivänä. Tuntuu kuin en olisi sinua
ollenkaan nähnyt. Sinun työsihän vetää kaiken huomiosi puoleensa.
MIES. Siltä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. (Hänen katseensa
varmistuu.) Se täytyy tehdä valmiiksi.
VAIMO. Siitä johtuu sinulle iloa, ja sitten saat levätä.
MIES. Sitten voin alkaa uutta. (Raskaasti.) Joka sekin on tuomittu
jäämään keskeneräiseksi. Sellaista on kaikki työmme. Samoin
kuin lapsena ollessamme juoksimme kukkulaa ylös saavuttaaksemme
ilta-auringon. Se kulki nopeammin. Jos ajattelee, kasvaa ajatuksistaan,
ennenkuin ne valmistuvat kokonaisiksi. Kun pesä on valmis, on se liian
ahdas ja kelpaa korkeintaan muille.
VAIMO. Silloin on tehnyt heille hyvää.
MIES. Hiukan, parhaimmassa tapauksessa. Usein päinvastoin. Mutta
itsestään on etupäässä vastuunalainen.
VAIMO. Jokaista tuomittaneen pyrkimystensä mukaan.
MIES. Danaidit voivat sillä lohduttautua. Pahinta on, että jos jotain
voisi ajatella joskus täysin valmiiksi, olisi siinä silloin samassa
kuoleman merkki. Korkeat puut lakastuvat latvasta; sinne eivät mahlat
jaksa nousta. Virheetön maailmankatsomus olisi muistomerkki ihmisten
perhehaudalla.
VAIMO (vilusta väristen). En koskaan ole kuullut sinun puhuvan noin
synkästi.
MIES. En itsekään tiedä syytä siihen. On kuin näkisin kaiken kaukaa
ikkunalasin takaa pimeydestä. Sieltä se on alkuisin.
VAIMO. Sinä et ole ulkopuolella. Monet sinua innokkaasti kuuntelevat.
MIES. On helppoa tehdä valtava vaikutus pienten mieliin. Kun vain
antaa heille jotakin mihin nojautua. Varsinkin vapautetut; he tahtovat
kovaa päänalaista, samantekevä millä se on täytetty. Sen saatuaan he
nukkuvat, ylpeinä karaistuksestaan, hyvän lapsen unta ja luulevat
tehneensä suuren työn.
VAIMO. Voisit irtautua noista ajatuksista täällä, kodissamme.
MIES. Niinhän kaikki tekevät. Kuinka muuten kävisi?
VAIMO (muuttaen innokkaana puheenainetta). Olen niin iloinen kesän
tulosta. Kevät tulee varmaan aikoinaan. Se tuntui jo ilmassa päivän
laskiessa; nyt sen muistan, vaikka en pannut sitä merkille. Se oli
vaaleaa levottomuutta, joka nostatti kyyneleet silmiin. Niin, kevät
tulee pian. Ajattele, silloin me saamme muuttaa maalle. Siellä tulet
taas iloiseksi.
MIES (kuin kaiku). Siellä tulen iloiseksi. (Muistellen.) En saa muuta
muistiini kuin ruohon, mutta sen kuva on selvänä muistissani. Se on
pehmeää, harvaa ja hienoa, vastakasvanutta. Aurinko paistaa alhaalta
sen lävitse pannen joka korren loistamaan. Siellä on suloista oikoa
itseään; sinne kai olen kaivannutkin. Sulautuu kokonaan sen kauniiseen,
yksinkertaiseen elämään ja unohtaa kaiken levottoman moninaisuuden.
Valoisa, suuri yökin tuntuu niin hyvältä silmille.
VAIMO (värisee taas). Se on ihanaa. Mutta hiukan kolkolta se tuntuu.
(Hymyillen.) Minulla on paljon muuta iloitsemisen aihetta; ennen
kaikkea iloitsen lasten puolesta. Signelle on kaikki tuttua ja rakasta,
hän on ikävöinyt maalle ensi suojailmasta saakka. Hän rakentelee
tuulentupia ihanuuksista, ja kun ne toteutuvat, ovat ne vielä ihanampia.
MIES (hymyilee myöskin). Niin, ihme kyllä! Sellaista on siinä iässä.
VAIMO (jatkaa). Aarnelle on kaikki uutta. Hän ei muista mitään
ennestään. Miltä kesä tuntuneekaan tuollaisesta, joka juuri on
valmistunut ottamaan sen vastaan. Kaikki tuntuu hänestä suurelta ja
raikkaalta, kukat siskoksilta toistensa vieressä.
MIES. Niin, muistan sen vielä omasta lapsuudestani. Kaikessa on
lapsen oma yksilöllinen elämä. Ei mikään ole kaunista eikä rumaa,
kaikki on joko hyvää tai pahaa. Hälistään niin paljon kauneudesta,
sitä mestaroidaan, siitä saarnataan ja useimmissa tapauksissa tuntuu
siinä turhamaisuuden pieni ääni. Lapsen käsitys on paljoa rikkaampi
välittömyydessään. Sellaisesta vain voi syntyä leivon laulu. -- Muistan
kuinka silloin käsitti kukkivan pensaan, juuri oman olentonsa mukaan.
Kuinka kaikki tulee köyhäksi sitten kun sanotaan: tuo viiva on kaunis,
nuo värit ovat sopusointuiset. Ainoastaan hyvin pieni itsetietoinen osa
omasta minästä on siinä osana. Se on tuota kiitettyä kehitystä. Siitä
syystä mietiskellään.
VAIMO (riemuiten). Rakkaudessa tulee taas kokonaiseksi. (Kun hän ei saa
miestään yhtymään itseensä, palaa hän aineeseen.) Niin, kuinka kaikki
mahtaa olla viatonta, onnellista ja valoisaa hänestä.
MIES. Elämä on niin lempeä ensimäisen puolinaisen itsetajunnan iässä.
Sitä ennen vallitsee sokea, kiivas tahto, ja sen jälkeen...
VAIMO. Kuinka hänestä tulee pyöreä ja ruskea. Kuinka he molemmin
loistavat ruohon keskellä! Ei mikään loista niinkuin lapset. Minä
rupean yhä enemmän uneksimaan heidän tulevaisuuttaan, samoin kuin
silloin kun heitä ei ollut vielä olemassakaan. Se on oikeastaan tyhmää,
sillä lapset itse elävät nykyisyydessä ja ovat siten viehättävimmät.
Mutta se on niin houkuttelevaa ja minä teen kaiken heille niin
kauniiksi sittenkin. He muistuttavat sinua enimmin.
MIES. Hm. On liian aikaista päättää sitä. Signe on kyllä perinyt
minulta liiankin paljon, pelkään.
VAIMO (melkein kiivastuen). Kuinka voit niin sanoa?
MIES. Tarkoitan etupäässä hänen onneaan. Hänen tunne-elämänsä on liian
kiihkeä, vaikka samalla sulkeutunut. Kun hän ajattelee jotain iloa,
niin hän ikäänkuin puristaa sen rintaansa; häneen tekee kipeää, silmät
käyvät mustiksi. Jouluaattona ja syntymäpäivänä on hänellä kuumetta.
Olen usein ajatellut, mitä se merkitsee. Hänellä on mielikuvitusta, hän
ottaa etukäteen. Niin ei saa tehdä.
VAIMO. Oi! Sittenhän hän nauttii siitä kaksinkertaisesti.
MIES. Pääoma ei ole koskaan suuri, ja korkokanta on alhainen. Kun hän
oppii laskemaan, huomaa hän sen. Kun hän kasvaa, emmekä me enää ole
hänelle kaikki kaikessa, ottaa hän muut ihmiset samalta kannalta. He
maksavat huonosti. Ystävyydessä tapahtuu lastenmurhenäytelmiä. Kun
sitten nuoruus saapuu ja sen ankaruus, jonka on niin vaikea pysyä
pystyssä meidän päivinämme, kun levottomuus kaikkialla pakottaa
ratkaisemaan ylivoimaisia probleemeja -- tuntuu maailma käsittämättömän
rumalta, kovalta ja väärältä. Koska hän on nainen, ei häntä lohduta
oman päänsä pitäminen, uskalias, ahdas johdonmukaisuus. Hänen olentonsa
vaatii saada ihaillen taipua, hän ei tahdo mitään mieluummin kuin olla
väärässä.
VAIMO. Sitä hän kyllä saanee. (Hymyillen.) Kovinpa sinä maalaat mustin
värein.
MIES. Niin saakin. Silloin kun hän rakastuu.
VAIMO (ojentaen innokkaasti hänelle kättään). Niin, ja sitten saa olla
huoletta. Siihen tahdoit päästä. Sen valossa näkee asiat oikein, eikä
mikään ole vaikeaa. Saa antaa antamistaan, koko olentonsa; tuntuu kuin
ei mitään jäisi jäljelle. Mutta sitä ajattelemattaan on itse saanut
paljon enemmän kuin on antanut, tuntee itsensä rikkaaksi. Se mitä ei
koskaan ole aikonut antaa pois, oma katkeruus, se se vain katoaa --
kuten sumu auringossa.
MIES. Niin voi sattua, jos kohtalo on niin hyvänsuopa, muutoin...
(Hellästi.) Niin on suuressa määrin ollut meidän osamme. Kiitos!
VAIMO (odottaa hänen tarttuvan käteen, mutta tuntee sen raskaana
laskeutuvan alas. Hän koettaa voittaa pettymyksensä.) Emma sisko oli
juuri luonani. Tänäänhän se olikin, ei kauaa sitten. Hän aikoi viipyä,
kun olin niin alakuloinen, en tiedä mistä syystä. Hän luuli minun
olevan sairaan. Mutta näin, kuinka se oli hänelle vaikeaa, ja ymmärsin,
että hänen piti tavata joku. Häntä ympäröi kevätilma. Onni, epävarmuus,
hento toivehikkuus. Nyt se tuntuu minusta niin kauniilta. Minua
kaduttaa, että samensin hänen onneaan, enkä käsitä, kuinka niin tein.
Pian sain hänet lähtemään luotani, ja hän luultavasti unohti kaiken.
Nyt hän hymyilee kylläkin valoisasti kulkiessaan käsi kädessä toisen
kanssa kohti tulevaisuutta.
MIES (etsien). Ihmeellistä, että itsestään luopuminen juuri tuottaa
onnea. Silloinhan kuolemankin pitäisi... Kuolemalla ja rakkaudella on
jotain yhteistä.
VAIMO. Älä puhu siitä! Siitä ei lähde mitään, se on vain kauheaa.
MIES. Miksi niin? Mistä voit sen tietää? Juuri nyt minusta tuntuu,
että sen käsitän ja että minun täytyy pyrkiä eteenpäin. Kaikki mitä
tänä ihmeellisenä iltana olen mietiskellyt, suhisee tuon kysymyksen
ympärillä. Se vetää ammottavaan avaruuteen, ja minusta tuntuu, että
olen ollut siinä ja ymmärtänyt osittain, mutta se on liian epämääräistä
ja suurta sanoiksi. Nyt minun täytyy kokea, mihin ajatus pyrkii.
Sen pitää kannattaa siellä niinkuin täälläkin; kauempaa se ei pysy
paikkatyönä. Saanko ajatella ääneen sinulle? Etkö tahdo kuunnella?
VAIMO. Enkö tahtoisi kuulla rakasta ääntäsi, ikävöityäni sinua niin
tulisesti ennenkuin tulit? Sanoitpa mitä tahansa, se lämmittää. Sinä
olet miettinyt itsesi sairaaksi, en tiedä miksi. Mutta puhu! Saat siitä
rauhaa ja lepoa.
MIES (kuin kaikuna taas). Saan siitä lepoa. Katsokaamme sitten!
Nämä käsitteet eivät ensi kertaa satu yhteen, vaikka ne tuntuvat
yhtä vastakkaisilta kuin tuli ja vesi. Kaikki todellinen rakkaus
sisältää aavistuksen siitä. Vastakohtaisuus, pelko ei sitä herätä.
Syvimmin rakastaessaan ei pelkää mitään, tuntee nousevansa elementtien
ikuisen, suuren henkäyksen kannattamana, on yhtä turvallinen kuin
nekin. Se tunne ei valehtele, vaikka sen esineet _voivat_ vaaleta ja
vaihtua. Silloin tuntuvat sen ilmaukset naurettavilta; itse se ei
koskaan ole naurettava, jos se on oikea. Mitä tarkoittaa tuo tunne?
Itsestään-luopumista. Persoonallisuus, jota me muutoin varjelemme
kalliimpana aarteenamme, sulautuu rakastettuun olentoon, on yhtä toisen
kanssa, uppoaa valoavaruuteen. Ja tämä tuottaa sanatonta, värisyttävää
onnea, äärettömyyden pyörrytystä, kuiskauksen kuolemasta, jolla on vain
suuruus jäljellä, mutta ei pelkoa.
VAIMO (hiljaa liikutettuna). Niin on. Muistan sen. Mutta miksi lopulta
rupesi pelottamaan?
MIES. Tavoitellaan onnea, sitä jumaloidaan, kerjätään, erotaan taas
kahdeksi persoonallisuudeksi, jotka kurottuvin käsin sanovat taas:
minä! Siinä on soennus, mutta se on meidän luonnossamme oleellista niin
kauan kuin elämme.
VAIMO (muistellen). En sitä muista. (Surullisena.) Tuotako olet
tuntenut! (Valostuen jälleen.) Mutta rakkaus on jäljellä. Se on aina
yhtä suuri.
MIES. Se taistelee harhakuvitelmia vastaan, se ympäröi roviona
tulenlieskan sulkien meidät sisään, erottaa meidät ja leimuaa niin
kauan kuin tulen olemus pysyy meissä. Se on suuri, me olemme pieniä.
VAIMO. Me yllämme siihen kuitenkin!
MIES. Me yllämme siihen, mutta emme käsitä kuinka syvälle. Sillä mihin
persoonallisuus sulautuu, se ei ole tuo toinen, jota jumaloidaan ja
ihaillaan, vaan suvun elämä. Luulemme saavuttavamme oman päämaalimme.
Mutta tässä, kuten muussakin, on suurempaa kysymyksessä. Luonto
houkuttelee lyhytnäköisiä lapsiaan, ja niiden silmät säteilevät
toisilleen autuutta ja hyvyyttä. Itse hän suuntaa katseensa heidän
päittensä yli tulevaisuuden elämään.
VAIMO. Sydämeni nousee kapinaan. Sinä olit minun avaruuteni, sinä se
olit. Sanasi jättävät niin kovan, kylmän jäljen.
MIES. Eikö hänen sylinsä ole lämmin, hänen polvensa pehmeä? Mutta olet
oikeassa. Me olemme muutakin kuin sen leikkikaluja, suurempia kuin se
rakkaus, joka laulaa kahden onnesta.
VAIMO. Laulua, johon kaikki ottavat osaa.
MIES. Sitä, jota nykyään tahdotaan leikkiä uskonnoksi. Niin. Se on
liian pieni meille. Meidän pitää kuunnella kuolonkuiskausta.
VAIMO. Älä sano sitä sanaa, ei sitä!
MIES. Sanat eivät saa pelottaa. Mitä tiedät itse asiasta? Muista
rakkauden itsensäuhraavaisuutta, mikä on suurinta, turvallisinta
siinä! Se oli enne. Toinen syli ottaa meidät. Kaikki, vastahakoiset ja
halukkaat. Se ei valhettele; se ei hyväile, mutta ei ole julmakaan.
Kun voi painautua sitä liki, on hyvä olla; siitä ei pääse erilleen
kääntymällä pois. Kuoleman täytyy kuulua maailmanselitykseen, se _on_
itse maailmanselitys.
VAIMO. Pysähdy, lopeta!
MIES. Nyt, kun olen niin lähellä? En. Kuolema hajoittaa sen harhan,
joka oli minä, siksi se luo kasvoihin niin vapautetun, avaroittuneen
ilmeen. Se vapauttaa perin pohjin, se leikkaa solmun poikki. Nyt
ymmärrän mitä tuolla ulkona haparoin, nyt on ovi taas auki ja minä
olen näkevä. Minä olin kaikessa, mitä yössä näin, painossa, varjoissa,
valossa, elävien rauhattomassa, värisevässä sydämessä; minä olen
niin kauan niissä kuin kuulun elämään. Kuvitellessani olevani jotain
muuta, olen niiden vanki. Mutta jos voisin nöyrästi rakastaa _kaikkea_
elävää, unohtaa itseni, niin olisin vapaa, olisin viisas, sammuisin
kuin tähdenlento valossa, silloin olisi minulla rauha. Kuolema suo tuon
rauhan; se sanoo: et ole enää olemassa. Kaikki levottomuus ja kaipuu --
ovat poissa! Siellä loppuvat sanat, ne olivat vain pimeydestä nousevia
kuplia; niitä ei tarvita siellä, missä ei ole pimeyttä. Ihmeellistä.
Nyt puhuessani tuntuu, kuin ne olisivat jo kuolleet minussa.
VAIMO (tuskan murtamana). Mutta minussa ne elävät, minua ne raatelevat,
kirveltävät. Oi, kuinka voit...? (Kapinoitsevana, posket hehkuvan
punaisina.) Tässä meidän kodissamme, jonka sellaisella ilolla
rakensimme! Täällä, missä olet tehnyt työtä ja tuntenut kasvavasi
ja minäkin olen sen tuntenut pienuudessani! Täällä, missä olemme
kuiskanneet toisillemme rakkautta, kunnes sana uupui, ja katsoneet
toistemme avoimiin silmiin, joita ei mikään varjo sumentanut. Missä
olemme valvoneet lastemme sairasvuoteitten ääressä ja tunteneet onnen
kuni lempeän jumaluuden yllämme, vaaran mentyä ohitse. Oliko kaikki
harhaa? Eikö ihmiselämään sisälly kokonainen äärettömyys, eteenpäin,
hitaasti eteenpäin, lehti kerrassaan, kukka kerrassaan -- kuka näkee
päähän? Se on suurta, ihanaa. Ei se ole kevyttä, mutta olisiko se
muuten minkään arvoista? Näetkö, kuinka puhun itseni lämpimäksi, kuule,
kuinka se on rakasta! Unohda kaikki kylmyys!
MIES (katsoo häntä kasvoihin ja kirkastuu itsekin, katsoo pitkään
maahan, ja katseeseen tulee ihmetyksen varjo). Sen kyllä voisin. Niin.
Sinä olet niin kaunis, sinä loistat enemmän kuin mikään muu. Mutta
miksi sinulla on tuo puku? En ole sitä ennen nähnyt. Se imee kaiken
valon itseensä, kunnes se haihtuu poimuihin. Onko tuo onnen väri
maailmassamme?
VAIMO (katsoo surupukuaan. Käsittämättömänä valtaa muisto hänet. Hän
kirkaisee.) Sinun tähtesi. Minä näin unta, mutta eihän tämä ole unta.
En ymmärrä mitään. Ja valot täällä! Ja kuitenkin tulet hämärämmäksi.
Kyyneleet sen vaikuttavat. Oi sano, että kyyneleet sen tekevät! Tule
suutelemaan ne pois! Vai olenko tulemaisillani sokeaksi? Yhdentekevää,
kunhan tulet luokseni. Oi tule! En käsitä mitään.
MIES (vaimo ei näe häntä enää. Ääni kuuluu kaukaiselta.) Mutta minä
käsitän. Emme enää puhu samaa kieltä. Kohta et kuule ääntänikään.
Kuulumme eri maailmaan. Nyt!
_Hän on poissa. Vaimo syöksyy paikkaa kohden ja kaatuu lattialle
hillittömästi itkien. Vihdoin nostaa hän päätään ja puhuu itsekseen
nyyhkytysten välillä. Hänen katseensa lujittuu puhuessa, ja hän
tuijottaa valonliekkeihin._
Ihmettä minä kerjäsin. Toisenlaisena se ei voinut ilmetä, ymmärrän
sen nyt, vaikka jumalia olisikin olemassa. Minun ei olisi pitänyt
pyytää, nyt hän on vielä kauempana. Kuolema, kuolema! (Silmiin syttyy
loiste.) Mutta nyt kuitenkin tiedän, mitä hänkin tiesi silloin kun
hänen todellinen äänensä lakkasi kuulumasta, silloin, kauan sitten.
Se on suurta, ehkei se ole kylmää. Minun täytyy totuttaa ajatuksiani,
tahdon koettaa, voidakseni elää maailmassani elämääni. Se johtaa hänen
luokseen. Kenties kaikki joskus selviytyy... Oi! (Hän puhkeaa taas
itkuun.)