VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut
hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi
antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy
heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on
heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan
aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi
hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian
myöhäistä. Nyt!
SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.
VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta
varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua
ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä
huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin
rakas ääni... Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään,
että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen
apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle
taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon
lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen
silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli
menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki,
ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua
kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee,
mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni.
Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä,
hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi,
juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan
katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi.
Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.
SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.
VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi
mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa
tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi,
haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.
SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti
ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos
sinä... Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä
siinä jokin tarkoitus.
VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan
onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut
liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin
päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko
hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota
hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin?
Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi
liian pikkumaista.
SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne,
kuten sanotaan. Ehkä onni... Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä
puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.
VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää
panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman
ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.
(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)
Niin, se _oli_ onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä.
Jos se voisi vielä palata takaisin -- niinkuin ihmeissä,
sankarisaduissa -- en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin.
Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se
tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole
mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa,
silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto
rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti,
katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.
SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!
VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa.
(Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian
epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat
lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana,
lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu
hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja
tiedottomuuttamme.
SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu.
Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.
VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää
meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä
juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme
kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen
kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä
meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan.
Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme
kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole
rakastunut vastakkaisuuksiin.
SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!
VAIMO (tyynesti ja varmasti.) Ei, sinä herjasit. Sinä teit sen, siksi
ettet ole mitannut elämäämme kuten minä nyt muistellessani häntä, joka
oli omani, ja hänen ajatuksiaan. Ne ovat varmaan nyt minun lähelläni.
(Miettivänä ja varmasti.) Ei, sellainen ei ole maailmamme. Meilläkin
on valoa, suuruutta, ikuisuutta jo keskellämme. Me voimme kuolla
toistemme edestä. Kokonaisuudessa täytyy olla ykseyttä. Sen täytyy olla
pohjaltaan luonnollista ja yksinkertaista -- kuin suuri puu, kuten
kaikki luonnossa. (Sureksien, mutta voimakkaasti.) Ajatuksen, joka
meitä täällä kannattaa, täytyy kantaa meitä sielläkin. Mikä täällä on
suunnattoman arvokasta, sen täytyy olla arvokasta sielläkin.
SISAR. Nyt pidän siitä, mitä puhut, mutta en oikein ymmärrä sinua.
VAIMO (luhistuu taas kokoon). Et tietysti. Jospa edes itse voisin,
jospa voisin? Nehän ovat hänen sanojaan, palasia niistä. Minä
kuljen täällä ja tuijotan sokeine silmineni. Minä liitän sirpaleita
sirpaleihin, ja päätäni särkee. Mitä välitän yleensä ajatuksista? Mitä
muuta voin käsittää kuin surua ja tyhjyyttä? Jos ihmeen kautta saisin
painua vielä hänen rinnalleen, sylissäni meidän turvattu onniparkamme,
mitä huolisin silloin kaikesta muusta? Tyhjyys, aineellinen tyhjyys
säikähdyttää minut hulluksi.
SISAR (hänen puoleensa kääntyen). Sinua raukkaa! Aina samalla lailla,
(Sisäisesti vastahakoisena.) Mutta nythän en voi jättää sinua yksin.
VAIMO (nopeasti). Älä luule sitä, voit aivan hyvin. Nyt on kohtaus
ohitse, nyt voin rauhoittua. (Rohkeutta teeskennellen.) Kuulithan,
kuinka lujasti ja selvästi voin puhua. En tule hulluksi. Nyt on vaara
ohitse. Ja sitten työni... Nyt minun täytyy se tehdä. Ei, mene sinä
omiisi, ja kiitos, ystäväni! Ole rauhassa. Iloitse, jos voit.
_Hän syleilee sisartaan pakottaen hänet siten lähtemään._
SISAR (keventyneenä ja päättäväisenä). Huomenna tulen aamupäivällä.
Silloin saan kuulla Emilialta, kuinka on laita, ja jos tarvitaan, jään
tänne.