Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan
meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen
vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.
Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun
kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.
Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin
suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten
punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa
pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa --
maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.
Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat
siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä
auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan,
sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi.
Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat
ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli
pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli
korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai
laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia
lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet
silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi
niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä
erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.
Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita,
paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat
kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä
parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen
soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä.
Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan
aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten
saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.
Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka
molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien
suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla
varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä
sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä
naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin
lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.
Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset
olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen
lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita,
joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat
ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen
kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin
pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle
kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta,
mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.
Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli
tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja
tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille,
jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin
likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten
yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.
Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi
innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka
heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme,
kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä
huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin
oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani
suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu
naapurusten välillä estyi puhkeamasta.
Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.
Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella
salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään.
Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku
rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin
kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen
vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen
suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään
tuttavuutta.
Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin
sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis,
vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että
portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.
Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen
itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi
sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen,
vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän
nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin
mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.
Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää
ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme
liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä
hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta.
Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä,
sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui,
että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen
tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.
-- Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan,
mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen
arvoansa yllä: -- mene heti vettä hakemaan, junkkari!
Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina
uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen
luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: -- Ja sitten, katoppas,
rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon,
Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.
Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja
päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava,
taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen
tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin
sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.
Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon
ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.
Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä,
joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta
naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän
erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman
"Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää
silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti
ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti
syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.
Mies seurasi hänkin osaansa, näytellen kömpelön alistuvaa, rikollista
olentoa, niinkuin häneltä vaadittiinkin. Minun oli kuitenkin
mahdotonta päästä selvyyteen siitä, minkälaiset kohtalon koukut
varietee-laulajattarien tai naisiksi pukeutuneiden miesten kanssa
olivat viattoman siihen johdattaneet. Pojat pitivät ujoudesta seuraa
ainoastaan toisilleen, mutta tekivät sen hyvin vilkkaasti.
Kaupungista oli saapunut kaksi vierasta, jotka vetivät suurimman
huomion puoleensa.
Toinen oli lihavahko, tummasilmäinen nainen, jolla oli musta
päivänvarjo ja mustia punoksia ihan kuin oikeita puutarhaistutuksia
kaikkialla ja varsinkin rinnalla. Hän tuntui tuoneen nimipäiväkakun
muassaan, ja sekin jo teki hänet merkitseväksi henkilöksi. Hän puhui
usein Kaarle XV:stä, joka varmaan oli ollut hänelle erityisen rakas
ja läheinen. Tiesin, ettei hän juuri voinut olla sukua hänelle, mutta
siltä minusta kuitenkin näytti; tuntui, että hänellä juuri siksi
oli punoksia ja että hän ei koskaan enää voinut olla iloinen hänen
kuoltuaan. Kunnioitukseni oli syvä ja harras.
Mutta toinen vieras veti päämielenkiinnon puoleensa. Hän oli
lujaluonteisen, vallanhimoisen näköinen herra; hänen hiuksensa alkoivat
harmeta, hänen hattunsa näytti saaneen saman värin surusta ja huolesta,
vaikka huomattavammassa määrässä, ehkä siitä syystä, että oli vanhempi.
Hän oli aatteita täynnä eikä kärsinyt vastaväitteitä. Hän katsoi
asioita suurin piirtein ja purikin loukatussa oikeudentunnossaan ja
miehekkäässä harmissaan suurimmat palat sahramileivästä. Hän moitti
kansallisia vikojamme, ja näitä oli oikeastaan rehellisyys, joka ei
tiennyt valheesta kerrassaan mitään, sekä kirottu laiskuus, joka
oikeastaan oli vaatimattomuutta. En silloin vielä tiennyt, että kaikkia
kansoja moititaan juuri näistä syistä, ja tulin hyvin surulliseksi
kuullessani, että niiden tähden jouduimme ulkomaalaisten saaliiksi.
Harmaja herra oli tehnyt kaiken voitavansa parantaakseen viimemainittua
epäkohtaa, ja tuntui siltä, että hän ainoastaan säästääkseen edes
jotakin oman maan lapsille nyt tyhjenteli pikkuleipälautaset. Mutta
vähän siitä oli ollut apua, omassa elämässään ei hän ollut varsin
pitkälle päässyt. Vieraan konjakkiliikkeen asioimisto antoi hänelle
katkeran leivän, samalla kuin kyvyttömyys rehenteli kuninkaan
neuvospöydän ääressä ja kaikissa pankeissa. Jahka hänet on köyhänä
haudattu, tahdotaan varmaan temmata hänet mullasta takaisin, mutta
silloin se on ihmissilmillä katsoen liian myöhäistä.
En voi sanoa, kuinka tämä kaikki teki meidät surullisiksi. Mutta mitä
piti meidän tekemän, mitä minä ainakaan saatoin tehdä?
Musta nainen otti asian tyynesti ja vaikutti siinäkin valtavasti. Hän
näytti nähneen valtaistuinten ja aikakausien kukistuvan ja vaipui
unelmiinsa ja muistoihinsa kuin mustiin silkkipatjoihin aina silloin
kun ei itse puhunut. Hänen puolittain sulkeutuneet silmänsä seurasivat
hieman pilkallisina, mutta kuitenkin ystävällisinä talon kiharapäisiä
poikia, jotka olivat niin kohteliaita toisilleen ujostellessaan häntä.
Isäntä avasi syrjässä tunnontarkalla tavalla laatikon, jossa oli mustia
sikareja, ja tarjosi.
Se elähytti oitis vieraan elämänhalun, mutta tämä kohdistui
hyväntekijään. Mitä hän tarkoitti tällä maanviljelyksellä! Maa oli
nähtävästi erinomaista, mutta huonossa kunnossa, ja sen aarteet
odottivat voimakasta työntekijää. Sateli ehdotuksia värikasveista ja
parsasta islanninjäkälään saakka, jota käytettiin poronrehuksi ja
rintakaramelleihin.
Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti
kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta
puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka
hänelle olivat ennestään tuttuja.
Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai
ennakkoluulottomuudesta.
-- Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen
mukainen.
Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin
pääasiallisesti lehmistään.
Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne
olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit
loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti
eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta
vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat
hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden
mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli
niitä ankarasti ja epäluuloisesti.
-- Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä?
-- Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne
siitäkään ovat saaneet tietoa.
Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt
häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä,
kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt.
Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään
suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten
jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein
kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli
pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen,
mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.
Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan,
millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen
olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen
aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta
taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin
harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen
kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli
vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli
järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen
elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta
ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä
hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta
nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään.
Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme
kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen
täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin
koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa,
meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä
jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten
rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei
mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen
onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen
kosketuksesta.
Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja
sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen
pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista
ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton
sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.
Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä,
jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea
kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta
pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan
romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa
hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä
pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me,
Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista
päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon
voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin
seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja
tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista
luoksemme.
-- Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua,
huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se
ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä
ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.
Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään
inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen
välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan
tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä
rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.
Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen
ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta
ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti
painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja
hurmausta.
Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana
leikissä.
-- Onko tässä syvää? kysyttiin.
Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?
Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa.
Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden,
niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja
sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan
välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky
suunnattoman suurena, hurjana.
Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä,
verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui
vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi
vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta
mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.
Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset,
jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä
perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa,
toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa
ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin
kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus
melkein poisti siitä naurettavuuden.
Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli
kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen
joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme
heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin
tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä
pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan
tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen
itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti
ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme
voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta
kuljettajiin.
Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa
takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi
kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.
-- He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen
kotimatka!
-- Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan
se on salmen toisella puolen.
-- Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän.
He-herra Jumala.
Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan,
sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan
ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei
koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli
tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui
revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa
ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin
ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois.
Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen
vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä
hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?
Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen
kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.
Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie
oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin
rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli
kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli
kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua,
vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti.
Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti
toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt
hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea
hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat
kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä,
ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.
Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä
vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme
hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.
Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai
enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat
otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin
hohdettaan.
Lyhty jätettiin kotiin, sillä pilvet soluivat syrjään antaen hiukan
kuunvaloa; matka onnistui hyvin puutarhan ja haan kautta. Härkä ei
ajatellut mitään, ei tahtonut mitään; sillä oli ollut yksi päähänpisto,
ja sen se oli voitokkaasti ajanut perille. Se oli sille kylliksi.
Ukko tuli rohkaistuksi uudesta seurasta. Hän puhui tulevaisuudesta.
-- Tämä on voimakas eläin, ekstra priima lajia, sanoi hän tyytyväisenä,
aivan kuin se olisi hänelle tähänkin asti tuottanut pelkkää iloa, --
leveäselkäinen, kiiltävä ja lihava, oikein kkkk! -- Hän eli nähtävästi
entisen rauhallisen ammattinsa muistoissa. -- Saadaan nähdä, kuinka
kaikki muuttuu hyväksi, kun on sitä saatu pitää muutama vuosi. Navetta
käy kyllä pieneksi, mutta omista puista rakentaessa ei sen isontaminen
tule kovin kalliiksi. Hän oli ihan oikeassa -- mies tarkoitti
nähtävästi tuota vakavaa herraa --; kun maanviljelys on huonossa
kunnossa, ei mistään ole apua. Ei se pelkää vettä, tuo veitikka -- tämä
tarkoitti härkää -- ei se pelkää mitään -- hoi, menetkö siitä!
Väliin häntä värisytti vilu, niin että sääliksi kävi.
Tulimme niitylle. Siellä oli vaarallisempaa. Saaren karja kävi siellä
laitumella, ja sillä oli sonnikin joukossaan. Mutta nyt ne nukkuivat
tai makasivat metsänrajassa, ja me näimme vain niiden suuret ruumiit
liikkumattomina tai kääntelehtivinä, melkein sulautuneina kiiltävien
puitten varjoon. Maa oli pehmeä, ilma raikas; eläin kulki hitaasti ja
arvokkaasti välillämme ja käänsi ylpeästi päätään, vaikka kuinka olisi
vastustettu, hengitti pitkin siemauksin ja päristeli.
Oli jotain komeaa yöntunnelmassa, jotain vierasta ja hurjaa.
Sitten kuljettiin vielä kappale hakaa, sitten hankalaa polkua erään
kallion taitse, ja sitten oltiin perillä. Vastakkaiselle selälle
johtava salmi oli siellä pitkä ja kapea kuin joki; sitä piti kulkea
veneellä. Molemmat saaret olivat kasvamaisillaan yhteen maan hiljaisen
kohoamisen tähden, ja nyt siellä tuskin on ollenkaan enää vettä. Mutta
siihen aikaan sitä oli vielä noin kyynärän tai parin syvyydeltä, ja
siinä tuntui välistä pieni virran viri. Meidän kohdaltamme oli ranta
äkkijyrkkä ja sentähden vaikea eläimen astua. Pidettiin parempana
suupuolta, joka oli leveämpi.
Pikku ukkoa karmi, kun täytyi taas lähteä kylmyyttään virkistämään,
mutta vastuunalaista paikkaansa turparenkaan luona hän ei tahtonut
jättää, eikä kukaan siihen ikävöinytkään. Hänen hilpeytensä oli
haihtunut, ja yritys tuntui hyvin vakavalta.
Vesi näytti tavattoman mustalta ja jäiseltä kuunkimalteen molemmilla
puolin olevassa varjossa.
-- Totta kai minä pohjaan ulottunen ainakin? kysyi hän. En ole enää
kovin pitkä, ha-ha. Hoi, poika!
Ei siinä mitään vaaraa ollut, kun pysytteli oikealla. Ulompana oli
syvää, mutta eihän sinne ollut asiaa.
-- He-herra Jumala, eihän meillä ollut mitään asiaa tällekään puolen.
Tuohan se vaiv... Mutta eiköhän se nyt ymmärtäne, että kohta ollaan
kotona?
Emme tienneet, ymmärsikö härkä vai eikö, sillä se näytti ajattelevan
muuta. Sen hitaissa aivoissa näytti vasta nyt selvinneen vaikutelmat
niityltä ja seurasta siellä. Se kääntyi sinnepäin, pudisteli itseään ja
päristeli ja tahtoi kääntyä takaisin.
Nyt ei saanut hukata tähänastista voittoa. Kaikki hyökkäsivät täydellä
voimalla sen kimppuun vetäen ja lyöden. Pikku ukko seisoi jo vedessä
puolisääreen, hampaat kalisevina kiskoen nuorasta. Kuului molskinaa ja
loiskutusta, eläköön, siinä meni koko joukko!
En oikeastaan nähnyt, mitä sitten tapahtui. Syntyi sellainen meteli ja
mustien varjojen tanssi, ettei voinut selvästi nähdä mitään. Näki vain
kuinka eläimen suuri ruumis suuntausi suoraan vasemmalle, mihin sen
ei olisi pitänyt, juoksi niin pitkälle kuin pohjasi ja rupesi sitten
uimaan kadoten pimeyteen, sillä pilvet peittivät taas valon. Se näytti
aikovan saavuttaa niittyrannan, kahlata maihin ja ottaa valtakuntansa
haltuunsa ja taistella veriin asti, jos tarvis tuli. Olisi ollut komea
näky, kun tuo vettävaluva kummitus olisi noussut syvyydestä ja puhkuen
ja vahvoja jäseniään oikoen ammahtanut taisteluvaatimuksensa yön
hiljaisuuteen. Me aioimme juosta takaisin sitä näkemään.
Mutta pian saimme muuta ajateltavaa. Kaksi olentoa nousi häpeissään
ja kiroillen kylvystä; kolmatta ei näkynyt. Hämmästys puhkesi ensin
leikilliseen kysymykseen: Mihin hittoon ukko meni? Hän pitää kai kiinni
vielä! Tännepäin, isä! Sitten äkkiä, tullen levottomaksi: Isä, missä
isä on? Heitä toki irti ja tule tänne!
Vastausta ei kuulunut. Eläimen jalat koskivat johonkin kovaan,
lipesivät ja yrittivät uudelleen avuttoman haparoivin liikkein. Se
koki nähtävästi päästä kalliolle, jonka taitse olimme kulkeneet,
mutta sen oli mahdoton onnistua. Sen alla oli syvää ja äkkijyrkkää,
siinä ei ihminenkään voinut päästä maihin. Ja samassa unohtui kaikki
muu paitsi sitä, että yksi meistä, se joka vähimmin voi pelastua
hengenvaarasta, kamppaili meistä kappaleen matkan päässä, mutta pimeys
peitti hänet, niin ettemme voineet edes nähdä hänen kamppailuaan.
Neuvoteltiin nopeasti. Isäntä juoksi kotiin noutamaan venettä, meidän
piti ottaa valkea nähdäksemme, voimmeko auttaa millään tavalla. Mutta
tulitikkulaatikot olivat märät molemmilla pojilla, tikku toisensa
perästä katkesi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin älysimme, että toista
laatikkoa ympäröi kotelo, joka oli suojellut sen syrjiä, joten siinä
oli suurempi menestymisen mahdollisuus. Tuskaisina odotimme joka
koetta, joka epäonnistui, sitten saimme pieniä sinertäviä liekkejä,
jotka heti sammuivat, sitten sytytimme laatikon, joka teki samoin,
vihdoin jäi pieni liekki. Ensi hetkessä aioimme valaista yötä tällä
toivomme pienellä liekillä, mutta pian keksimme keinon. Vapisevin
sormin haalimme kokoon kuivimpia lehtiä ja oksia mitä löysimme; vihdoin
saimme pienen tulen. Hämärä näköpiirimme suureni suurenemistaan,
ja me tuijotimme veteen kauhun suurentamin silmiin. Nyt pelkäsimme
kaikkea, yötä, merta, päämme päällä huojuvia puita, takanamme olevia
pensaikkoja ja varjoja. Jotain uutta oli tunkeutunut kylmään,
suhisevaan viimaan, ehkä ihmissielu, joka oli kuplana noussut pohjasta
ja nyt kierteli meitä ja tultamme, ainoata turvaamme. Kosteasta puusta
nouseva savu hulmuili omituisesti muodostaen kummallisen pelottavia
kuvia. Vedenpinnassa ei näkynyt mitään, se näytti yhä kiiltävämmältä
ja tummemmalta, kuta punaisempana rovio leimusi. Siinä vallinneen
liikunnon tuottamat kierteet olivat jo kuolleet rantaan.
Veneestä, joka sitten tuli, ei ollut sen enempää apua. Härkä ja pikku
ukko olivat molemmat menneet lepoonsa, -- ei, eläimellähän ei ollut
minne mennä, sen elämä oli siis kerrassaan loppunut. Siinä oli jotain
rauhoittunutta. He olivat tappaneet toisensa. Hukkuva mies oli vetänyt
eläimen turvan veden pinnan alle; itse hän oli kai sotkeutunut nuoraan.
Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin sammuttaa tuli ja erota.
Naarauksista ei ollut hyötyä yöllä, sillä virta oli jo voinut kuljettaa
ruumiit kauas. Nopeasti kului kotimatka, kukaan ei puhunut sanaakaan
eikä uskaltanut katsoa taakseen. Yöllä näimme pahoja unia, sekavan
eriskummaisia ja kauhistavia, jommoisia unetar helposti punoo kokoon.
Aamulla noustuani lähdin tiedustelumatkalle, ja silloin oli kaikki
jo nähtävänä. Ruumiit oli löydetty aivan meidän rannasta ja vedetty
juuri ylös, vaikkei vielä erotettu toisistaan. Pieni laiha ukko makasi
kivillä, nuora kiedottuna käsien ja kaulan ympärille. Eläimellä, joka
oli liian raskas vetää ylös, oli takaruumis vielä vedessä. Se näytti
suunnattoman suurelta veltossa, paisuneessa liikkumattomuudessaan,
maha veden pullistamana, nahka vettävaluvana, sinertävänä mustimmista
paikoin, pää kömpelönä ja hurjana suurine, verestävine, sokeine
silmineen ja paksuine, voimattomine sarvineen. Omituisena vastakohtana
oli sen vieressä pieni ihminen, jonka kasvot olivat jo keltaiset
ja kuivat, ja joka makasi siinä avuttoman lapsellisen näköisenä,
mutta kuitenkin rauhallisena. Nyt ei olisi kovempikaan silmä kuin
meidän voinut huomata minkäänlaista naurettavuutta, joka ukkoa aina
elämässä seurasi syyttä, kuten tavallisesti. Ei siinä ilmennyt mitään
kauheaakaan. Siinä oli vain jotain haikean epätoivoista. Kuolema, tuo
töykeä, hurja kummitus, oli temmannut hänet keskeltä hänen toiveitaan
ja suunnitelmiaan; me tuijotimme tuijottamistamme noihin vainajiin
emmekä ymmärtäneet mitään, ja meidän tuli sääli kaikkea, kuolemaakin.