_Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen,
sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten
valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman
saari"._
_Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen
hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia,
mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa.
Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia
usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi
läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa._
_Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta
etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi._
_Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn
iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa
mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on
kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen
niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja
hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta.
Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista._
PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva?
Kello löi juuri.
VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.
_Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika.
He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin
mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:_
Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei
tarvitse huutaa.
VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.
_Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois
hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu
siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti
sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan
ihmeissään, suruissaan ja vaieten._
No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.
TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!
VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?
TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti
ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää
tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin
niin!
VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta.
Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee!
Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan
odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme
molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken
herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan...
Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)
POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä
ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä
olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu
se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?
TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut
joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä
tiennyt mistään.
VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan
silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee
teidät aina, vaikka te ette voi... Hän on niinkuin Jumala, häntä ei
näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää
meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä
sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt
pois, Emilia! Hyvää yötä.
PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta
rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää
tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä
sohvalla itkettyneenä ja surkeana.
VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt
mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää
poissaolevaksi! Se olisi julmaa.
_Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee
nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee
sulkemaan myös etehiseen vievän oven._
_Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa
kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä.
Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun.
Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä
häntä istumaan._
SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli,
mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta,
että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja
täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.
VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain.
(Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.
SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.
VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä,
oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että
tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää
ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.
SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten
hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin
me kaikki... Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä
luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin...
On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan.
(Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi
antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.
VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.