LAODAMIA.

_Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen,

sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten

valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman

saari"._

_Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen

hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia,

mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa.

Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia

usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi

läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa._

_Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta

etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi._

_Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn

iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa

mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on

kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen

niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja

hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta.

Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista._

PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva?

Kello löi juuri.

VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.

_Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika.

He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin

mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:_

Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei

tarvitse huutaa.

VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.

_Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois

hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu

siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti

sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan

ihmeissään, suruissaan ja vaieten._

No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.

TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!

VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?

TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti

ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää

tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin

niin!

VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta.

Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee!

Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan

odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme

molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken

herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan...

Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)

POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä

ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä

olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu

se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?

TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut

joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä

tiennyt mistään.

VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan

silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee

teidät aina, vaikka te ette voi... Hän on niinkuin Jumala, häntä ei

näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää

meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä

sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt

pois, Emilia! Hyvää yötä.

PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta

rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää

tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä

sohvalla itkettyneenä ja surkeana.

VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt

mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää

poissaolevaksi! Se olisi julmaa.

_Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee

nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee

sulkemaan myös etehiseen vievän oven._

_Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa

kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä.

Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun.

Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä

häntä istumaan._

SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli,

mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta,

että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja

täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.

VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain.

(Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.

SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.

VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä,

oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että

tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää

ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.

SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten

hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin

me kaikki... Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä

luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin...

On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan.

(Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi

antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.

VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.

Kirsti y.m. kertomuksia Kokoelmasta "De fyra elementerna" · 第 13 / 17 题