MINIA.

Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein

tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat

korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä

avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti

päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli

samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet

ulkopuolella olevasta maailmasta.

Se muuten oli kaunista kylläkin.

Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana

virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat

teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne

sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva

matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään

heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas

mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa,

vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.

Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen

takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine

rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön,

mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman

aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen

seurassa.

Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle

Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella

omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta

viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha

linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien

takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina

muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna

eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä.

Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen

aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut

ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan

myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys.

Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.

Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty

linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän

joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa

kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla

tavallaan.

Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin,

joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon

herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna,

kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän

ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään

oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi

pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät

puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen

valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja

kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois

selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten.

Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään.

Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut

niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten

niiden suurin lahja.

Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen

niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja

nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan.

Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli

säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan

väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä

ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun,

satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten

latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma

kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä.

Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan

hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa

niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet

laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia

sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin

menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö

sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin

suurelta ja ihmeelliseltä.

Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun

petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin

pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat

verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän

tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun

ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä

olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen

sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset

aavikot, tuuli ja avaruus.

Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen

ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla

omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa,

kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä

alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima

leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.

Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka

eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia

saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun

metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa

kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.

Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa

maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai

ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että

kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.

Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen

leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?

Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon

oli ammatissaan tottunut.

Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä

siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. -- Mutta siltä juuri

näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.

Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran

tulee houkuttelija.

Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.

Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja

loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen

omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan

kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan

näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa

koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä

kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan

korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina

iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.

Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.

Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia

kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton

jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain

pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.

Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne

päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät

liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni,

ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään.

Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset,

kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta,

vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden

julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen

ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan -- ja tarttuivat

liimasaittoihin.

Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin

ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa.

Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti

astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi

päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin

avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin

pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se

näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä,

oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin

vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.

Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne

olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli

kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana.

Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin

ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando

meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja

vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.

Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen

kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi

tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän

niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin

piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla

levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti

uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki

auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja

tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.

Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä.

Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut

hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli

hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella

olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin

pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi

nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän

näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai

luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana

ennen häitä.

Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa.

Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja

kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta,

sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen

sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä

ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli

pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka

paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä

tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä

hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä,

nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa.

Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi,

että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka

oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta

vangita.

Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten

tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli

ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan

kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen

tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä.

Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä

ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan.

Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.

Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät

toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan

kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee

annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo

tyyntä, ylevää, hyvää.

Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea

kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa,

ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin

maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan

valoon.

Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa

kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi

uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen

ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen

ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä

liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.

-- Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, -- siksi

et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli.

Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut.

Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät

tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan

sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi

palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat

vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko

maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti.

Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä

pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan

häiritse.

Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja

katosi kaupunginportin varjoon.

Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui

rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä

veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun.

Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat

tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan

kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat

kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet

aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla

alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.

Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin

mittaamattoman suuri.

Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo

oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen

tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä

itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin

kuningatar valtakuntansa.

Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän

kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa,

vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia

kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli

heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta

kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku.

Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat

maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän

omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen

murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin

ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia,

lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi,

jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme.

Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo

pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat

rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea

ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin

vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili

omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin

ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä,

sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä

pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo

tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.

Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei

ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut,

oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta,

tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo

kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli

uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin

voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan

naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt

huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään.

Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on

antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.

Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen

valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja

kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia

eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei

ole paratiisia.

Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä

molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden

kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä

mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti

hänen luotaan.

Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän

se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä

laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada

sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen,

jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta

kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli

hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti

kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon

siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma

oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi

kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi

sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran

tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta

voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta,

syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja

ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten

kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.

Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat,

kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja

sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten

ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole

olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi.

Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on

meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun

lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa

kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä,

kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan

mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna

itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain

on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo

siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni

tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän

sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu,

onni ja vapautus.

Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten

viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa

ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla

hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi

Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin,

saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun

täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa,

he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä,

kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.

Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen.

Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin

nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan

pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole

siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.

Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes

selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä

ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja

helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä

ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä

erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja

aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi

voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki

sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.

Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle.

Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä

ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä

pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja

luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla

ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa

vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja

helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan

hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien

välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut

hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä

hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman

Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako

vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi

kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille,

tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä,

mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja

hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi

matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat

tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset

jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen

lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.

Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta

menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus,

vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin

hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan

ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään,

kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois

rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää

tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin,

oikeudesta.

Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä,

ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli

laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan.

Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet,

jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi.

Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen

hehkuvanpunaista rautaa.

Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja

onnelliseksi.

Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä

ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja

laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti

valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat

halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista

karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin

rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka

panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui

ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut

rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä

hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat

kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he

lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes

heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.

Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian

loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei

voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea

eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla

tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta

kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä

itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se

onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin

kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi

hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi.

Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti

keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan,

mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea

kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun

vastoin sen luontoa.

Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten

rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot

olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä

ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan

kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät

yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen

sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin.

Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja

hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima

suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi

ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena

purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka

kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.

Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan

tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi

koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.

Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat

inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin

vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat

käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat

heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina

ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla

oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven

jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti.

Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne

luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa

kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat

kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo

iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat

puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei

kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin

saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta.

Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine

ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain

sammumattomana janonliekkinä.

Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet

itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa,

ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi

voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.

Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen

ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi

vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki

oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on

antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin

vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa,

siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin

täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta

uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.

Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet

valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.

Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa

ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto

ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän

kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen

ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat

suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät

luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit.

He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja

kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi,

ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän

verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin,

sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat

olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä

hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta

vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat

olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi

ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut

heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten

aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän

elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä

kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki

olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja

loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt

syövyttävässä valossa sen oikean karvan.

Äänet ympäröivät taas hänet:

Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme

kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme.

Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä,

me janoomme, anna meille jotain!

Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin

käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän

jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden.

Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään.

Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä.

Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa

mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia.

Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa

kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan

kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua,

himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee

tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt

putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän

haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni,

nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut

kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut

unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette

tekin vapaiksi.

Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa

ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu

veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen

vaatteittensa liepeitä.

Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö

sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan,

se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue

sinä meitä, me emme jaksa.

Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja

epäröimättä hyväilevin sanoin.

Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka

on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen,

niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme

taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat.

Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään

peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme.

Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen

sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme

veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja

avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta,

sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri

silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain

itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.

Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?

Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan

huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme

antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta.

Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen

voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä

voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme

heti, sillä hätämme on suuri.

Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa

enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää

liikauttaa jalkaanikaan -- näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta

sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt,

ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi

mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän

joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet

terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja

rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa

kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi

inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista,

mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi

elämääkin kalliimpi.

Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista

tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän

lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa

ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan

toiseen maailmaan.

Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä

puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon

olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että

teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli

kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen

tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa

olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.

Vihdoin hän tuli.

Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen

ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa

alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä

kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen

liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli,

tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!

Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin

oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän

heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata

itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo

ottaa hänet vastaan.

Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin

nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota

pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi

heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa

tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle,

mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon

kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät,

joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan

ankaraan tyyneyteen.

-- Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut,

kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta

ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä.

Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne

selväksi!

He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.

Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä

kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?

-- Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi

liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin

jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi.

Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet

varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.

-- En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain

tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.

-- Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi

muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!

-- Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee

alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. _Minä_, se sanoo, _minä_, vaikka

kaikki muu hukkuisi.

-- Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. _Sinä_,

sanovat ne, _vain sinä!_

-- Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: _minun!_

Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.

Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja

jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli

sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä

hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli

suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät

muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin

sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla

tai paloi korkeana lieskana.

Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan

yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja

arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän.

Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle

kuuluva paikka?

-- Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää

sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi

elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten

ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä?

Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin.

Baldo katsoi häneen tutkivasti. -- Arvasit oikein, sanoi hän, että

minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän,

se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua.

Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä,

että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan... Kuljen kuin varjojen

parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on

minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa

ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn,

maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä

ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen

yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti.

Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana

toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä

takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan

tullaksesi vapaaksi.

Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan,

ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja

horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.

-- Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet

ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin,

tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki,

mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu,

sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua

tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas

terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.

Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka

erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen

naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.

-- En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.

Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai

kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai

sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi

hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen,

ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.

Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla.

Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se

selvittää kerran kaiken.

Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli

viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas

kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja

raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.

-- Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se

pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa

ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille,

joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus,

kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka

synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen

kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua

enää kiinnittää.

Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut,

ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa,

auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että

hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä,

sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu

hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran

pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain

keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä

vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen

äärettömyydessä on tilaa.

Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli

voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa

kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän

kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat

vapautuksen hetkeä lähemmäksi.

Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin

hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa.

Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta

sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja

surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille.

Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä

odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa

henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden.

Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.

Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä,

mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua

maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja

uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut

saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen

asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä,

mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat

silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu

loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä

ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen

korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan

näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti,

että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua,

ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes

Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.

Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan,

ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas

entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään

taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa,

tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja

voittamattomaksi.

Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka

tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja

säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa

päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi

odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään

hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:

-- Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy

sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.

Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat

oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle

siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet

siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän

käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin

olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä

lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä

kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa

outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti

sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli

ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee

vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas

välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa.

Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa

suuntautuneetkaan kotiin päin.

Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli

palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen

olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään

innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet.

Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän

kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän

näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin

ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä

päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen

aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys

luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin

täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä

rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.

Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja

kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot

leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet

anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen

linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi

tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs

heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä

puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi

intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä

oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa

aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin

peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli

kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella

olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä

ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut

hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin

ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä

häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan

uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen

paon täytäntöön.

Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys

häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki;

se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta

olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se

saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten

seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä

oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä

kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä

sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.

Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi

elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän

otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta.

Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli

vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin

hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin

uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka

johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy,

ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona.

Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja

kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä

vastauksia.

Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon,

sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon

jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella

pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla

ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä

ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia

kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin,

ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä

yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina,

ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui

ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan

mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat

hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat

tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että

hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua

ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto

siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli

katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.

-- Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?

Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut

ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden

kuvastimeen.

-- Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.

Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin

siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.

-- Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin

mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.

Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään.

Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti

paikoilleen.

-- Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.

-- Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä

se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.

Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan.

Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka

nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina

pilkottaa keventävissä kyynelissä.

-- Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen

tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!

Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään

ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä

rauhassa.

-- Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla

on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän

taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko

polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan.

Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken

elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten

voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista.

Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen

tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.

Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota

Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn

soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen

rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi

se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi,

eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan -- katso, kuinka

ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli

lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman

koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin

ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen

tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä

yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen

luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.

Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi

äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi,

ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän

oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa

silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja

jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän

vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.

Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen

huomiotaan.

Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen

sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat

kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä

hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat

pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina

sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat

valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta.

He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä

välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta

ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta

vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa

hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan

kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä

maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.

He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan

pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut

vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun

lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin

koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä

oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla

pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.

Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein

uteliaana huolimatta väsymyksestään.

Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta

siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen

hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi

pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä

huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa

ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät,

jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja

etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet

tuhansia asioita hyvin kaukana.

Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko

paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin

jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla

hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät

niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai

tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka

päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei

kantanut pois tästä pimeydestä?

Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta;

Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä.

Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja

valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse

pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto

raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän

nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta.

Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt

saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä,

sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!

Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen

selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne

nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä

ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä

vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli

komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa,

ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.

Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne

hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat

sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia

oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan

ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi,

etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää,

lentää vain!

Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä

ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.

Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi

niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti.

Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli

mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän

tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat

hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää

saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden

vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa --

hän ei tiennyt mitä -- onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli

yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle

uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää

sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili

sitä voimatonna.

Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että

se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä

tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin

kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän

muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet

niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat

ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä

sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan,

hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen

pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi

olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.

Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla

uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä

makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa,

eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja

sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan

kasvatettavaksi elämää varten.