-- Minä olin -- annas kun mietin -- kahdeksantoistavuotias, kun
minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään
kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän
juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka
minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle
ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon
olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.
Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten
oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto.
En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva,
teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en
voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta
en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin
saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin
koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät,
että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista
paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt
vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu
vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät
lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta,
joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat,
kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.
He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä
vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja
valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten
kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin
iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta,
ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä
todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas,
seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja
tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.
Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.
Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain
omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen
mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos
niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee
itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos
panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus
sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!
Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat
tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja
pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle,
kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se
ei herättänyt minussa arvonantoa.
Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat
nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut
sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet.
He olivat jatkaneet _tuntemista_, kunnes päätyivät onnelliseen
surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden
maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten
kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole
annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli
järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei
seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen
sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä.
Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja
meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että
se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä,
se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt
riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän
asti ollut.
Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin,
muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus
auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään
romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun
oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille
pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme
sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta
sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin
sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.
Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan
miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat.
Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset
ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji
oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me
seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat
syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen,
sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka
tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. --
Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä,
joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt
hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä
oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada
olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno
nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin
ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet
hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot
vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei
kuullut, että äiti vaikeni.
Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.
-- Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten
tapahtui, että minä rakastuin.
Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä
vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja
hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt,
kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen
ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta
hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän
punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi
kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka
hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän
kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.
Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme
joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia
vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin
alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin
puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat
etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää
ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä
kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä
kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi
tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi.
Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli
mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin
vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se
muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni
lienen tietämättäni rakastunut häneen.
Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli
luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin
olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia.
Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja
minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani.
Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä
hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä
katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun
piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.
Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku
olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin
varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei
heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni
vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin
uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin
tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet
mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan,
sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen
runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä
kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki
lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen,
nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan
meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen
pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin
häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon
krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!
Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.
Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä
auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei
tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale
virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen,
lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka
oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja
työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.
Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est
une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler -- tässä hän unohti
sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään
esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.
Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja
sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla
ranskallaan.
Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan
tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani
pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin
teki samoin -- siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me
unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet
nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen
pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui.
Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen,
lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta.
En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni,
mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta,
sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä
kaikesta taivaan ja maan välillä.
En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti
ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti,
lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin
on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui
sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön
vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan
tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä
käsissään. --
Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja
hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli
vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan
asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana
ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat
kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä
kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi
oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään
aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden,
kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja
epäileviä, pimeneviä ajatuksia.
-- Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain
tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin;
etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu
siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta
ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun.
Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen
tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi
vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla
terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi,
ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on
kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä
sydämestä.
Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta
se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja
kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen
puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat
koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä,
esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä
hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos
mieli kaikella olla mitään arvoa -- tuon olen joskus lukenut ja pannut
mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja
repaleita.
Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta
emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä
yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt
kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus
oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai
sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi,
että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin,
ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän
ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta
tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka
rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne,
jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka
olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa
Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten
keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä
kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja
jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.
Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi
kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa.
Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti
nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa
oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä
kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle
naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen
oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä
aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin
siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa
ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme
oli kevyttä ja ilmavaa.
Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme
kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin;
ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet
tulevaisuuden-unelmiimme.
Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme,
ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi
kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme
voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä
olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni
olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.
Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen
kuuluviksi -- jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi
yhteiselämä muodostuu -- oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli
kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että
halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta
madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla.
Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin
voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty;
miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta
ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku
on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on
voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää
saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on
järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se
kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa
hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena
se pysyy, sen mukaan muuttuu.
On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa
kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän
ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut
asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus,
josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja
rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.
Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen
julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme
voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen
uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka
me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi,
kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän
paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää
muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme
omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin
muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei
sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.
Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen
tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en
enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en
aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla
voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun
iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa
tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt
tunne-elämää. --
Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi
ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä
näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen
pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai
tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän
tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa,
olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.
-- Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli
tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa
oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen
pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut
olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden
avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä
sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin
tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme
suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.
Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme
ajatelleet.
Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö,
yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme
nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja
vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun
ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä
oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme,
että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja
monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet,
kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli
todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme
tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten
näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin
eteemme, meidät pakotettiin _ajattelemaan_, sitten kun olimme lyhyesti
ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty
yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten
olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja
me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka
karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin
oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä
tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus,
joka pakotti vastaukseen.
Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan
odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon
viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja
hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet,
kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin
toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.
Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä
hän luuli sen olevan minulle.
Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta
ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus,
sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen
dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa.
Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja
palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis --
joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! -- valhetella
itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä
ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka
siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen
vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein
kysymykseni suoraan ja rehellisesti.
Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki
vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä
en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko
maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa -- mikä
oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain _oman_ sovinnaisuutensa
nojalla -- ja kaatui ensi henkäyksestä -- se vei mukanansa kaiken
häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei
voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se
johti toimimaan.
Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi
enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.
Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt
puhunut sinun isästäsi. --
Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten
yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota
tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.
Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä
tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken
puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä,
mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli
läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa,
ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja
uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja
hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden
olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.
Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli
äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan!
Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun
harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.
-- Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt,
ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt
sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille,
salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni
sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa,
joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea
sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa,
heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä
kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi.
Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.
Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme
vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin
hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa
tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti
antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja
turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan
elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu,
liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää
sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä
isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin
yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee
ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole
hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut
hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani
ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin
vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä
häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy
hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen,
haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa
siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi
olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka
eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken
niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa
piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä
kummallekaan meistä.
Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.
-- Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan -- ensi
kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. -- Minä näen kaiken.
Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet
syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa
ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa.
Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt
tuikki tummanharmaassa tähtiä.
Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.
Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt
oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi;
kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko
sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin
turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa
sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta
katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta
hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan
ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli
sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti
tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja
kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias,
rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika,
jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki
kaikessa.