III.

Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta

eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä

teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän

oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi

ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille,

ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä

nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa

leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa,

samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt

päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään

lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma

epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika

on tehnyt tehtävänsä.

Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt

hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti

pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi

nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa

olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän

otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä

toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli

sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.

-- Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki,

niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle

puhuttavaa.

Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun.

Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista

epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla

arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti

ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin

kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa

kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä,

että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista

kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen

omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi

hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea

itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan,

ei mikään häntä koskeva. -- Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi

ajatellakaan!

Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli

edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski

säännöllisesti kuin hidas hengitys.

-- Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat

sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa

sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt.

Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin

tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?

Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat

häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.

-- Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme -- sieltä. Jäin

puhelemaan hänen kanssaan.

Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä

esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.

Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli

hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin

tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden

pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.

-- Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun

tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä

kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se

toisella lailla, alusta.

Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja

oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat

rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun

nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana.

Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.

Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan

vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En

tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt

vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan.

Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi,

mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin

ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää

inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes

kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja

juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto

vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan

tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. --

Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi

koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä

kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti

ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni

siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä

kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.

Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta

lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli

kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja

tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen

varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt

olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa.

Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa.

Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat

aivan erityisen merkityksen.

Kirsti y.m. kertomuksia Kokoelmasta "De fyra elementerna" · 第 10 / 17 题