Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta
eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä
teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän
oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi
ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille,
ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä
nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa
leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa,
samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt
päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään
lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma
epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika
on tehnyt tehtävänsä.
Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt
hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti
pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi
nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa
olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän
otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä
toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli
sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.
-- Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki,
niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle
puhuttavaa.
Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun.
Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista
epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla
arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti
ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin
kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa
kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä,
että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista
kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen
omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi
hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea
itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan,
ei mikään häntä koskeva. -- Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi
ajatellakaan!
Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli
edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski
säännöllisesti kuin hidas hengitys.
-- Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat
sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa
sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt.
Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin
tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?
Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat
häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.
-- Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme -- sieltä. Jäin
puhelemaan hänen kanssaan.
Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä
esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.
Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli
hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin
tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden
pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.
-- Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun
tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä
kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se
toisella lailla, alusta.
Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja
oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat
rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun
nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana.
Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.
Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan
vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En
tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt
vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan.
Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi,
mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin
ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää
inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes
kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja
juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto
vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan
tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. --
Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi
koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä
kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti
ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni
siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä
kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.
Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta
lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli
kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja
tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen
varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt
olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa.
Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa.
Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat
aivan erityisen merkityksen.