II.

Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja

kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista,

kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen

kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien

sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä

huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden

ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin

ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset

aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.

Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän

mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein

vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin

tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki

aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten

kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa

silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo

rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.

Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.

Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly,

valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa.

Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta

kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja

unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta,

siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä,

suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä,

varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen

selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.

Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen

seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki

iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei

ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin

synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden

tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä,

vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen

leikkiin.

Kirsti kääntyi huutamaan pojille:

-- Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut

kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!

Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin,

ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton

tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja

nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan

katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi,

nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla

ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen

näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja

tömisti yhtenä pilvenä.

Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä

olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla

saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa

kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa

ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin,

eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!

Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui

yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia,

hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi.

Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle.

Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi

ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja

kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi

häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen

mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka

häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa

ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä

tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi.

Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo

mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi.

Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä,

jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.

Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean,

kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin

nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina

kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian

likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja

vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.

Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta

niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän

kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli:

tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin -- ja menetteli sen mukaan. Samassa

kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.

Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten

kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin

sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että

olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut

yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt

joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin

sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä

hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen

mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen

laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi

heille riemuiten.

-- Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin

minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.

Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta

värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.

-- Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen

eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.

Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.

Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn

muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne

hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä

nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina

värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin

levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän.

Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin

houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä,

tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma

hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa

rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.

Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka

tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien

katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän

ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain

töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.

He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut

heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä,

kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet.

Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä;

kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja

tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä

isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea

edelleen iloisena?

Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien

tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska

niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin

hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen

portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle

seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta

kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.

-- Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan,

saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään

Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui

sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin

isänsä huoneeseen astuessaan.

Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja

ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi,

siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut

Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin

saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi

seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän

aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli

tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan,

sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri

olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa.

Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin

kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät

purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa

saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä

mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti,

ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella

koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.

Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se

aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan

kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin

olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä,

että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä

raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet

valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se

onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä

oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana,

ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla

vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja

vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa,

joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä

ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi

aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja

uutena uutta aikaa.

Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut

koskaan unhottaa.

Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi

sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta

kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis

kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja

puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen

ristiriitainen.

Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta

ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä

lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä

eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi

jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä

kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin

liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle

itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi;

hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.

Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta

enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja

kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin,

oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä

melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain

naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin

onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken

tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä

tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja

saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla

samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi,

vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai

täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi

kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa.

Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin

ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä

koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin

kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta

lienee nyt mennä.

Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen

hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän

ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan.

Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen.

Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän

hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan

kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko

maailmassa, jonka kerran piti kuolla.

Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen

viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle

kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen

loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden

alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa

ajatteleminenkaan.

He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.

Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta,

ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.

Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.