Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten
ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää
ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain
kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa.
Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt
äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.
Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin
olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä
seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He
olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija
ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain
sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun
heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän
huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös
hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.
Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti
laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona
jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta
eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.
Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta
onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että
norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa,
ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka
ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten
silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne
välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän
olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta
juovasta.
Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä
hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.
Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli
kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt
aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää
rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja
avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei
hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä
ja hiukan muutettuna -- melkein samassa suhteessa kuin komentosanan
vaihtelu "huomiosta" "lepoon" -- antaa käydä omastaan. Kun hän istui
kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä
johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa
-- mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja -- olivat viinit
taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin
tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen
tunnusmerkki.
Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen
jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt
enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa,
johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen
kummastelisi.
Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui
mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän
lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän
ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan
näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei
hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta
kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä -- se
muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta
kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi.
Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.
Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet
mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista
aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten
varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa,
sateeksi vai eivätkö.
Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin
todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi
jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten,
tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se
kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu
ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä
viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä
ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.
Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää
melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin
jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä,
sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan
selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä
piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän
näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo
ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta
herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt,
viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys
teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.
Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan
rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin
tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja.
Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.
Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen
ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.
Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut
huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin
itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen
ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein
tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa
päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa
ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään.
Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten
vastakin piti olla.
Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla
voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä
anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä,
joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua,
ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä
kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita
kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti
häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta
pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.
-- Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä
ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana
olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä,
ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten
saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti
tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!
Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin
pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.
Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös.
Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!
Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä
herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi
suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä
oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti,
että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin
hevosen harjaan tuli jälki siitä.
Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit
lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa,
hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet
selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä
viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen
laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse
vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto
tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa
saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.