I.

Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten

ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää

ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain

kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa.

Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt

äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.

Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin

olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä

seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He

olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija

ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain

sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun

heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän

huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös

hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.

Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti

laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona

jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta

eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.

Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta

onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että

norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa,

ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka

ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten

silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne

välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän

olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta

juovasta.

Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä

hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.

Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli

kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt

aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää

rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja

avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei

hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä

ja hiukan muutettuna -- melkein samassa suhteessa kuin komentosanan

vaihtelu "huomiosta" "lepoon" -- antaa käydä omastaan. Kun hän istui

kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä

johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa

-- mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja -- olivat viinit

taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin

tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen

tunnusmerkki.

Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen

jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt

enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa,

johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen

kummastelisi.

Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui

mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän

lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän

ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan

näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei

hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta

kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä -- se

muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta

kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi.

Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.

Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet

mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista

aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten

varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa,

sateeksi vai eivätkö.

Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin

todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi

jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten,

tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se

kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu

ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä

viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä

ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.

Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää

melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin

jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä,

sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan

selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä

piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän

näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo

ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta

herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt,

viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys

teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.

Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan

rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin

tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja.

Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.

Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen

ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.

Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut

huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin

itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen

ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein

tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa

päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa

ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään.

Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten

vastakin piti olla.

Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla

voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä

anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä,

joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua,

ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä

kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita

kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti

häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta

pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.

-- Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä

ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana

olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä,

ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten

saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti

tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!

Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin

pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.

Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös.

Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!

Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä

herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi

suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä

oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti,

että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin

hevosen harjaan tuli jälki siitä.

Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit

lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa,

hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet

selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä

viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen

laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse

vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto

tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa

saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.

Kirsti y.m. kertomuksia Kokoelmasta "De fyra elementerna" · 第 8 / 17 题