"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa
oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli h‰nen
puolueekseen ker‰ytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja
murhaajien saaliina. H‰nell‰ oli ylev‰ ulkomuoto, mutta h‰n oli tyyten
vailla s‰‰li‰, kunniallisuutta ja omaatuntoa. H‰n ei tavotellut
muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka h‰n oli aikonut k‰ytt‰‰ Gaspar
Ruizia kataliin vehkeisiins‰, oivalsi h‰n kuitenkin pian, ett‰
Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin h‰nen tarkotuksiaan.
Minua h‰vett‰‰ sanoa, ett‰ h‰n teki hallituksellemme ehdotuksen
h‰nen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta
erin‰isill‰ ehdoilla vihollisille ja ett‰ t‰m‰ tarjous otettiin vastaan.
"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna
Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehist‰ annettu h‰nen
suojeluksekseen, luovuttaen h‰net upseerille, joka piti hallussaan
chilel‰ist‰ linnotusta yl‰ngˆll‰, Kordillerien p‰‰jonon juurella. T‰m‰
tunnoton teko olisi voinut k‰yd‰ kalliiksi minulle, sill‰ min‰ olinkin
vankina Gaspar Ruizin leiriss‰, h‰nen saadessaan tiedon tapauksesta.
Minut oli saatu kiinni er‰‰ll‰ tiedusteluretkell‰; h‰nen henkivartionsa
intiaanit olivat keih‰st‰neet v‰h‰lukuisen ratsumies-saattueeni.
Min‰ pelastuin samasta kohtalosta, kun h‰n tunsi viime hetkess‰
kasvonpiirteeni. Yst‰v‰ni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enk‰
koko aikana pit‰nytk‰‰n henke‰ni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen
kohteli minua eritt‰in hyvin, syyst‰ -- sanoi h‰n -- ett‰ min‰ olin
aina uskonut h‰nen viattomuuteensa ja yritt‰nyt auttaa h‰nt‰, silloin
kun h‰nt‰ v‰‰ryys vainosi.
"'Ja nyt', takasi h‰n minulle, 'saatte n‰hd‰, ett‰ min‰ puhun aina
totta. Te olette turvassa.'
"En pit‰nyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut er‰‰n‰ iltana
kutsuttiin h‰nen luokseen. H‰n harppoi edes takaisin kuin vimmastunut
peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'
"H‰n astahti k‰det nyrkiss‰ luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'
"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin
kykenin.
"'Ja lapseni!' ulvahti h‰n kuin mielettˆm‰n‰. H‰n heitt‰ysi tuolille ja
nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'
"Vakuutin h‰nelle, ett‰ myˆskin h‰nen vaimonsa henki oli taattu, mutta
min‰ en ilmaissut sit‰ vakaumustani, ett‰ h‰n ei ollut en‰‰ milloinkaan
n‰kev‰ vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen
sodan loppuna saattoi olla ainoastaan h‰nen kuolemansa.
"H‰n loi minuun omituisen, selitt‰m‰ttˆm‰n katseen ja istui mutisten
ajatuksettomasti: 'Heid‰n k‰siss‰‰n. Heid‰n k‰siss‰‰n.'
"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edess‰.
"ƒkki‰ h‰n kavahti seisaalle. 'Mit‰ min‰ t‰‰ll‰ teen?' h‰n huudahti,
avasi oven ja kiljaisi ulos k‰skyn satuloida ja nousta ratsaille.
'Mit‰ se onkaan?' sopersi h‰n, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus --
paaluvarustus! Ei mit‰‰n. Min‰ hankkisin h‰net takaisin, vaikka h‰net
olisi k‰tketty vuoren syd‰meen.' H‰n h‰mm‰stytti minua lis‰‰m‰ll‰
v‰kin‰isesti ponnistaen: 'Min‰ kannoin h‰net pois syliss‰ni, kun maa
j‰rkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'
"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetell‰.
"'Teid‰n pit‰‰ tulla mukaan', sanoi h‰n rajusti. 'Saattaa tulla
tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton
Ruizin sanansaattaja menett‰isi p‰‰ns‰.'
"Se oli kyll‰ totta. H‰nen ja muun tulistuneen ihmiskunnan v‰lill‰
ei voinut olla mit‰‰n kunniallisen sodank‰ynnin tapojen mukaista
neuvottelutiet‰.
"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yˆn
selk‰‰n. H‰nell‰ oli p‰‰majassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue,
mutta h‰n ei malttanut odottaa lis‰‰. Kuitenkin l‰hetti h‰n sanan
Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanip‰‰llikˆlle,
jotta t‰m‰ toisi soturinsa yl‰maahan ja kohtaisi h‰net Vedensilm‰ksi
nimitetyn j‰rven rannalla, jonka l‰helle Pequenjan rajalinnotus oli
rakennettu.
"Me samosimme alamaan halki niin v‰sym‰ttˆm‰n vinhasti kuin Gaspar Ruiz
teki kuuluisia partioretki‰‰nkin. Seurasimme laaksoja alhaalta p‰in
niiden jyrkille yl‰rinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta.
Kohtisuoraan basalttisein‰m‰‰n hakattu tie kiersi mahtavan
kalliokielekkeen k‰rjitse, ja vihdoin p‰‰simme syv‰n kuilun h‰myst‰
Pequenjan yl‰tasangolle.
"Tasanteella kasvoi sitke‰t‰ vihre‰t‰ ruohoa ja kituliaita kukkivia
pensaita, mutta korkealla yl‰puolellamme riippui lumip‰lvi‰
majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku j‰rvi
oli ympyri‰inen kuin tuijottava silm‰. Varusv‰ki ajoi parhaillaan
linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin
heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen
aituus n‰ytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leve‰t,
mustuneet, k‰rjist‰‰n terotetut paalut, jotka tuskin k‰tkiv‰t n‰kyvist‰
sis‰puolella olevien majojen ruohokatot.
"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar
Ruizin k‰skyst‰ ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sis‰puolelta
yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sek‰ hevosen ett‰
miehen. Kuulin Ruizin vieress‰ni kiristelev‰n hampaitaan. 'Ei v‰li‰',
sanoi h‰n. 'Nyt te menette.'
"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen
riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin l‰hesty‰ puhelumatkan p‰‰h‰n;
ja sitte minun t‰ytyi odottaa syyst‰ ett‰ muuan ampumarei‰st‰ iloa ja
h‰mm‰styst‰ remuava ‰‰ni ei suonut minulle sananvuoroa. Siell‰ h‰lisi
majuri Pajol, vanha yst‰v‰. H‰n oli muiden kumppanien tavoin luullut
minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.
"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi h‰n hyvin kiihtyneen‰, 'me avaamme
h‰th‰t‰‰ portin sinulle.'
"Annoin ohjasten pudota k‰dest‰ni ja pudistin p‰‰t‰ni. 'Olen antanut
kunniasanani', huusin.
"'H‰nelle!' huusi h‰n sanomattoman halveksivasti vastaan.
"'H‰n lupaa teille henkenne.'
"'Se on meid‰n omamme. Ja neuvotko sin‰, Santierra, meit‰ antautumaan
mokomalle _rastrerolle?_'
"'En!' huikkasin. 'Mutta h‰n tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja h‰n voi
katkaista teilt‰ vedensaannin.'
"'Silloin joutuisi h‰nen vaimonsa ensim‰isen‰ k‰rsim‰‰n. Sano h‰nelle
se. Kuules -- t‰m‰ on pelkk‰‰ hullutusta: me teemme rynn‰kˆn ja
sieppaamme sinut kiinni.'
"'Ette ota minua el‰v‰n‰', sanoin lujasti
"'Tyhmyri!'
"'Jumalan t‰hden', jatkoin h‰t‰isesti, '‰lk‰‰ avatko porttia.' Ja
min‰ viittasin Peneleon intiaaneihin, joita j‰rven rannat kuhisivat
mustanaan.
"En ollut milloinkaan n‰hnyt noita villej‰ niin tavattomana liutana
koolla. Heid‰n keih‰‰ns‰ n‰yttiv‰t lukuisilta kuin hein‰nkorret. Heid‰n
k‰he‰t ‰‰nens‰ kuuluivat ep‰selv‰lt‰ meren meurulta.
"Pajol-yst‰v‰ni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte -- hornan kitaan!'
huusi h‰n tuskastuneena. Mutta k‰‰nn‰ht‰ess‰ni pois h‰n katui, sill‰
min‰ kuulin h‰nen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen
ennen kuin h‰n livist‰‰.'
"H‰nell‰ oli hyvi‰ ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri
k‰‰ntyess‰‰n horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman
iskem‰n‰. Enn‰tin vet‰ist‰ jalkani pois jalustimesta ja kier‰hdin
syrj‰‰n; mutta min‰ en yritt‰nyt nousta. Eiv‰tk‰ hek‰‰n uskaltaneet
hyˆk‰t‰ laahaamaan minua varustukseen.
"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He
ratsastivat esille osastottain, laahaten pitki‰ keih‰it‰‰n maassa;
musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittiv‰t ylt‰‰n
turkisviittansa ja s‰nt‰siv‰t alastomina rynn‰kkˆˆn, tˆmistellen
jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru v‰l‰hti kolmasti
pitkin varustuksen julkipuolta, ehk‰isem‰tt‰ heid‰n tasaista juoksuaan.
He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveit‰ puukkojaan.
Mutta t‰t‰ vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen
nahkakˆytteill‰, vaan pitkill‰ rautanauloilla, joita he eiv‰t
kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelyns‰ raukeamisesta
nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana
rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen
yhteislaukausten tavottelemina.
"Heti kun he varustusta kohti rynn‰tess‰‰n olivat sivuuttaneet minut,
olin min‰ noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla
harjanteella, joka pist‰ysi tasangolle. H‰nen omien miestens‰
muskettituli oli tukenut hyˆkk‰yst‰, mutta nyt h‰n antoi merkin, ja
torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdess‰ katselimme ‰‰nettˆmin‰
villien tappiota.
"'Siit‰ tulee siis piiritys', jupisi h‰n. Ja min‰ n‰in h‰nen salavihkaa
v‰‰ntelev‰n k‰si‰‰n.
"Mutta millainen piiritys saattoi siit‰ koitua? Minun tarvitsemattani
kertoakaan Pajolin terveisi‰ ei h‰n rohjennut katkaista vedensaantia
piiritetyilt‰. Heill‰ oli ylt‰kyllin lihaa. Ja jos heid‰n varastonsa
olisivat olleet v‰hiss‰kin, olisi h‰n ollut liiankin halukas
l‰hett‰m‰‰n paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin
olikin asia, ett‰ me tasangolla viivyskelev‰t sit‰ aloimmekin tuntea
n‰l‰n kiristyst‰.
"Peneleo, intiaanip‰‰llikkˆ, kyyrˆtteli nuotiomme ‰‰ress‰ v‰lj‰‰n
guanaco-nahkaiseen viittaansa k‰‰riytyneen‰. H‰n oli harvinaisen
vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan
ja kooltaan olkista mehil‰ispes‰‰, ja kasvonpiirteet olivat totiset,
yrme‰t ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielell‰‰n h‰n hoki,
muristen kuin puolikesy peto, ett‰ jos vaajoitukseen teht‰isiin vain
pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat h‰nen miehens‰ sis‰lle ja
toisivat _senjoran_ -- muutoin olisi mahdotonta.
"Istuen vastap‰‰t‰ h‰nt‰ piti Gaspar Ruiz katseensa t‰hd‰ttyn‰
varustukseen melkein yˆt‰ p‰iv‰‰, kamalan vaiteliaana ja
liikkumattomana. Sill‰v‰lin saapui jokseenkin joka p‰iv‰ alamaasta
pikal‰hettej‰, ja heilt‰ kuulimme, ett‰ muuan h‰nen luutnanttinsa
oli k‰rsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas l‰hetetyt vakoojat toivat
tiedon, ett‰ muuan jalkav‰en kolonni oli tulossa et‰isten solien kautta
linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi
heid‰n vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylˆsp‰in. Minua
kummastutti, mink‰t‰hden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja h‰vitt‰m‰‰n
t‰t‰ uhkaavaa joukkoa jossakin v‰ijytykselle sopivassa rotkopaikassa,
sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta h‰nen ‰lyns‰ n‰ytti
hylj‰nneen h‰net ep‰toivoon.
"Minulle oli ilmeist‰, ett‰ h‰n ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen
n‰kyvist‰. Vakuutan teille, hyv‰t herrat, ett‰ minun tuli melkein surku
n‰hdess‰ni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella,
pit‰m‰tt‰ lukua p‰iv‰paisteesta, sateesta, kylm‰st‰, tuulesta -- k‰det
liitettyin‰ polvien ymp‰ri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen --
tuijotellen -- tuijotellen.
"Ja varustus, johon h‰n piti silm‰ns‰ suunnattuina, oli yht‰ hiljainen
ja ‰‰netˆn kuin h‰n itsekin. Varusv‰ki ei antanut itsest‰‰n mit‰‰n
elonmerkki‰. He eiv‰t edes vastanneet ampumareikiin t‰hd‰ttyihin
hajalaukauksiin.
"Er‰‰n‰ iltana astellessani h‰nen ohitseen h‰n aavistamattomasti
puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen l‰hett‰nyt noutamaan
kanuunaa', sanoi h‰n. 'Enn‰t‰n ottaa vaimoni takaisin ja per‰yty‰ ennen
kuin Roblesinne saa ryˆmityksi t‰nne.'
"H‰n oli toimittanut miehi‰ kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.
"Sit‰ kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli
seitsennaulainen kentt‰tykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain
kˆytettyn‰ kahteen pitk‰‰n salkoon oli se kahden muulin v‰liss‰
helposti saatu ylˆs soukkia polkuja. Korvissani kaikuu viel‰kin h‰nen
hurja riemuhuutonsa p‰iv‰n koittaessa, kun h‰n n‰ki kanuunasaaton
pist‰ytyv‰n n‰kyviin laaksosta.
"Mutta, _senjores_, en voi sanoin kuvata h‰nen h‰mm‰styst‰‰n, raivoansa,
ep‰toivoaan ja avuttomuuttaan, kun h‰n kuuli, ett‰ tykkilavaa kantava
juhta oli edellisen‰ yˆn‰ jotenkuten suistunut jyrk‰nteelt‰ alas. H‰n
syd‰ntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattov‰elle. Pysyttelin
poissa h‰nen tielt‰‰n kaiken p‰iv‰‰, makaillen muutamien pensaiden
takana ja kummastellen, mit‰ h‰n nyt aikoi tehd‰. Per‰ytyminen oli
j‰ljell‰; mutta h‰n ei voinut per‰yty‰.
"N‰in alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin,
rakentavan jonkunlaista telinett‰ p‰‰llitysten pinotuista satuloista.
Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa
luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.
"Sen enemp‰‰ ei yritetty. Ampumavaroilla s‰lytetyist‰ muuleista oli
toinen niinik‰‰n joutunut hukkaan, ja heill‰ oli k‰ytett‰viss‰‰n
ainoastaan kuusi panosta -- mik‰ kyll‰ hyvin riitti portin
pommittamiseen m‰s‰ksi, jos tykki t‰hd‰ttiin tarkoin. T‰m‰ oli
mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eik‰ keinoja
tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin
torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.
"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena
istahti Peneleo hetkiseksi l‰helleni murisemaan vanhaa virtt‰ns‰.
"'Tehd‰ _entrada_ -- aukko. Jos tehd‰ aukko, _bueno_. Jos ei tehd‰
aukko, silloin _vamos_ meid‰n t‰ytyy menn‰ pois.'
"P‰iv‰nlaskun j‰lkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien
valmistautuvan n‰ht‰v‰sti uuteen rynn‰kkˆˆn. Heid‰n rivins‰ olivat
j‰rjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla n‰in varustuksen portin
edustalla miesryhm‰n h‰ilyv‰n paikallaan.
"Astuin alas harjanteelta kenenk‰‰n ottamatta huomatakseen minua.
Yl‰maan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin p‰iv‰nvalo,
mutta sankat varjot h‰iritsiv‰t n‰kˆ‰ni, joten en kyennyt erottamaan,
mit‰ he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella,
ep‰ilev‰ll‰ ‰‰nell‰: 'Ladattu on, _senjor_.'
"Sitte toinen ‰‰ni ryhm‰ss‰ lausui lujasti sanat: 'Tuokaa _riata_
t‰nne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.
"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusv‰en pamahtelevat laukaukset
r‰iskyiv‰t kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhm‰n. Mutta v‰limatka oli
liian pitk‰, ja multaa ryˆps‰yttelevien v‰s‰ht‰neiden musketinluotien
ropseessa ryhm‰ avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen
minulle keskell‰‰n hyˆriv‰t kumaraiset olennot. Vet‰ysin l‰hemm‰,
ep‰tietoisena ihmetellen, oliko t‰m‰ kummallista harhan‰ky‰,
todelliselta tuntuvaa j‰rjetˆnt‰ unta.
"Omituisen tukahtunut ‰‰ni k‰ski: 'Vet‰k‰‰ silmukat kire‰mm‰lle.'
"'_Si, senjor_', vastasivat useat muut ‰‰net, kuulostaen pelonsekaisen
vireilt‰.
"Sitte sama tukahtunut ‰‰ni virkkoi: 'Sill‰ tavoin. Minun t‰ytyy saada
vapaasti hengitt‰‰.'
"Monta huolestunutta ‰‰nt‰ puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa h‰nt‰
ylˆs, _hombres_. Riitt‰‰! Toisen kainalon alitse.'
"Tuo soinnuton ‰‰ni m‰‰r‰si: '_Bueno!_ Astukaa syrj‰‰n, miehet.'
"Tunkeusin per‰ytyv‰n piirin l‰pi ja kuulin viel‰ kerran tuon
rasittuneen ‰‰nen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani el‰v‰ ihminen,
Jorge. Unohda minut tykk‰n‰‰n ja aja teht‰v‰‰si.'
"'Olkaa huoletta, _senjor_. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja
min‰ en haaskaa ainoatakaan laukausta.'
"Kuulin sytytinpuikon r‰iskett‰ ja haistoin salpietarin katkua. ƒkki‰
n‰in edess‰ni oudon olion nelinkontan kuin el‰in, mutta miehen p‰‰
riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja sel‰ss‰
kiilteli liere‰ pronssiryhmy.
"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyr‰n‰, jonka edess‰ ampumakoje
kyyrˆtti yksin‰‰n, takanansa Jorge ja vieress‰‰n torvensoittaja
hievahtamattomana, torvi k‰dess‰.
"Kaksin kerroin kyyristyneen‰ mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen:
'Tuuman verran vasemmalle, _senjor_. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte
hiukkasen alemmaksi, antaen kyyn‰sp‰ittenne taipua, niin min‰...'
"H‰n hyp‰hti syrj‰‰n, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus
leiskahti miehen selk‰‰n kytketyn tykin suusta.
"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyv‰ laukaus?' kysyi h‰n.
"'Maaliin meni, _senjor_.'
"'Lataa sitten uudestaan.'
"H‰n makasi siin‰ edess‰ni, rinta maassa, himme‰sti kimmeltelev‰n
luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista mink‰‰n ihmisrakkauden
tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa
historiassa. H‰nen k‰sivartensa olivat ojentuneet lev‰lleen, ja h‰n
muistutti maan tomuun heitt‰ytynytt‰ katumuksentekij‰‰ kuutamoisella
kamaralla.
"Taas n‰in h‰net kohotettavan k‰siens‰ ja polviensa varaan, miesten
vet‰ytyv‰n syrj‰‰n ja vanhan Jorgen kumartuvan t‰ht‰‰m‰‰n.
"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. _Por Dios, senjor_, lakatkaa
tuosta vapisemisesta. Miss‰ on vankkuutenne?'
"Vanhan tykkimiehen ‰‰ni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. H‰n astui
sivulle ja painoi kipin‰n sankkireik‰‰n nopeasti kuin salama.
"'Oivallista!' huudahti h‰n kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi
pitk‰n tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.
"'V‰sytt‰‰', sopersi h‰n viimein. 'Riitt‰neekˆ kolmas laukaus?'
"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen h‰nen korvaansa kohti.
"'No -- lataa sitte', kuulin h‰nen lausuvan selv‰sti. 'Torvensoittaja.'
"'T‰‰ll‰ olen, _senjor_, odottaen sanaanne.'
"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen t‰r‰hdys, ett‰ se kuuluu
toisesta p‰‰st‰ Chile‰ toiseen', sanoi h‰n erinomaisen lujalla ‰‰nell‰.
'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki t‰m‰ kirottu _riata_,
sill‰ silloin on aika minun johtaa teit‰ rynn‰kkˆˆn. Kohottakaa minut
nyt ylˆs, ja sin‰, Jorge -- t‰ht‰‰ joutuin.'
"Varustuksen muskettitulen r‰iske miltei kuolettanut h‰nen ‰‰nt‰ns‰.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.
"'Ponnistakaa voimanne eteenp‰in takaisinpotkauksen varalle, _mi amo_',
neuvoi vanha tykkimies vapisevalla ‰‰nell‰. 'Kaivakaa sormenne maahan.
Noin. Nyt!'
"Riemastunut huudahdus puhkesi h‰nen huuliltaan laukauksen j‰lkeen.
Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta miehelt‰ ei
kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki
mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa.
"'Katkesi jostain', kuiskasi h‰n, nostaen hiukan p‰‰t‰ns‰ ja k‰‰nt‰en
silm‰ns‰ minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.
"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.
"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ‰‰ni kuoleutui h‰nen kurkkuunsa, ja
min‰ olin apuna vieritt‰m‰ss‰ tykki‰ h‰nen taittuneesta sel‰st‰‰n. H‰n
oli tajuttomana.
"Min‰ luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eiv‰t saaneet
hyˆkk‰ysmerkki‰. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon
torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja j‰nnittyneen‰ odottanut
kuullakseni -- hirmustuttaen yll‰tetyt vihollisemme kuin kutsumus
viimeiselle tuomiolle.
"Tuulisp‰‰n‰, _senjores_, todellisena hirmumyrskyn‰ pyyh‰lsiv‰t
s‰ik‰ht‰neet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit
ohitseni, kyyristelless‰ni maassa Gaspar Ruizin vieress‰, joka virui
yh‰ ristin muotoiseksi levitt‰ytyneen‰ kasvoillaan. Henkens‰ edest‰
nelist‰v‰ Peneleo sohaisi minua pitk‰ll‰ keih‰‰ll‰ns‰ ohimenness‰‰n
-- vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selitt‰‰,
miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian
aikaisin olivat minut v‰h‰ll‰ seiv‰st‰‰ pistimiins‰ muutamat 17:nnen
Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan
jotakin el‰v‰‰. He n‰yttiv‰t hyvin pettyneilt‰, kun jotkut paikalle
karauttaneet upseerit karkottivat heid‰t miekkojensa lappeilla.
"Kenraali Robles siin‰ saapui esikuntansa kanssa. H‰nen teki kovasti
mielens‰ saada vankeja. H‰nkin n‰ytti hetkiseksi pettyneelt‰. 'Mit‰!
Sin‰kˆ siin‰?' huudahti h‰n. Mutta h‰n laskeusi heti ratsailta,
syleill‰kseen minua, sill‰ h‰n oli perheeni vanha yst‰v‰. Viittasin
jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain n‰m‰ kaksi
sanaa:
"'Gaspar Ruiz.'
"H‰n kohotti k‰tens‰ h‰mm‰styneen‰.
"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi
parissa. Eip‰ v‰li‰. H‰n pelasti henkemme, kun maan j‰rkkyminen
sai urheimmatkin pyˆrtym‰‰n pelosta. Min‰ silloin s‰ik‰hdin ihan
suunniltani. Mutta h‰n -- ei! _Que guape!_ Miss‰ on se sankari, joka
sai h‰nest‰ voiton? ha! ha! ha! Mik‰ h‰net tappoi, _chico_?'
"'H‰nen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin min‰."