"Mutta Gaspar Ruiz hengitti viel‰. Toimitin h‰net lev‰tiss‰‰n
kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta h‰n
oli niin kiinte‰sti t‰hystellyt varustusta, n‰kym‰ttˆm‰n kuoleman jo
liihotellessa h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰.
"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ‰‰reen varustuksen ymp‰rille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, ett‰ minut oli m‰‰r‰tty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten l‰hte‰ viem‰‰n er‰st‰ vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.
"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles,
-- 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion
t‰hden, mit‰ h‰n on tasavallalle tuottanut.'
"Ja kun min‰ tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi h‰n:
"'Nyt ei h‰n merkitse mit‰‰n, kun Ruiz on mennytt‰ kalua. Ties miten
nyt menetell‰ h‰nen suhteensa -- mutta hallitus h‰nt‰ kuitenkin haluaa
haltuunsa.' H‰n kohautti olkap‰it‰‰n. 'Luultavasti on Ruiz haudannut
suuret m‰‰r‰t saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan h‰nen vaimonsa
tiet‰‰.'
"P‰iv‰n koittaessa n‰in h‰nen tulevan ylˆs harjanteen rinnett‰, kahden
sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa k‰sivarrellaan.
"Min‰ k‰velin h‰nt‰ vastaan.
"'El‰‰kˆ h‰n viel‰?' kysyi vanki, k‰‰nt‰en minuun nuo valkoiset,
j‰hmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti
katsella.
"Min‰ kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin h‰net pensasryhm‰n
taakse. Gaspar Ruizin silm‰t olivat auki. H‰n hengitti tyˆl‰‰sti ja
lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.
"'Erminia!'
"Vaimo polvistui p‰‰puoleen. Is‰st‰‰n tiet‰m‰ttˆm‰n‰ ja suurilla
silmill‰‰n katsellen ymp‰rilleen alkoi pikku tyttˆ ‰kki‰ leperrell‰
iloisella, hennolla ‰‰nell‰. H‰n viittasi pienoisella sormellaan,
nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen
takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta -- k‰sitt‰m‰tˆnt‰ ja
korvalle suloista -- kesti, pysyiv‰t nuo kaksi ‰‰neti: kuoleva mies ja
polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa
‰‰nt‰. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski p‰‰ns‰ ‰idin rintaa vasten
ja vaikeni.
"'Se tapahtui sinun t‰htesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' H‰nen
‰‰nens‰ petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En
ollut kyllin voimakas.'
"Vaimo katseli h‰nt‰ tavattoman kiinte‰sti. Toinen yritti hymyill‰ ja
toisti nˆyr‰sti: 'Anna anteeksi. Ett‰ j‰tin sinut...'
"H‰n kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla ‰‰nell‰: 'Koko maan
p‰‰ll‰ en ole rakastanut mit‰‰n muuta kuin sinua, Gaspar.'
"Kuolevan p‰‰ liikahti. H‰nen silm‰ns‰ elpyiv‰t. 'Vihdoinkin!' huokasi
h‰n. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta ... onko se totta?'
"'Niin totta kuin ett‰ t‰ss‰ maailmassa ei ole armoa eik‰ oikeutta',
vastasi h‰nelle vaimo kiihke‰sti. H‰n kumartui puolisonsa kasvojen
yli. T‰m‰ yritti nostaa p‰‰t‰ns‰, mutta se putosi takaisin, ja toisen
suudellessa h‰nen huuliaan oli h‰n jo kuollut. H‰nen lasittuneet
silm‰ns‰ tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita
hyvin korkealla. Mutta min‰ huomasin ‰itins‰ rinnalle puristuneen
lapsen silm‰luomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttˆ oli
uinahtanut.
"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa h‰net pois
kyynelt‰k‰‰n vuodattamatta.
"Matkustusta varten olimme j‰rjest‰neet h‰nelle sivusatulan
hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta h‰nen
lev‰hdytt‰‰kseen jalkojaan. Ja ensim‰isen p‰iv‰n h‰n ratsasti
virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksik‰‰n siirt‰en silmi‰ns‰ pois
pikku tytˆst‰, jota h‰n piteli helmassaan. Ensim‰isess‰ leiriss‰mme
n‰in h‰nen k‰yskentelev‰n yˆll‰ tuuditellen lasta k‰sivarsillaan ja
katsellen sit‰ kuun valossa. L‰hdetty‰mme toiselle p‰iv‰matkallemme
h‰n kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensim‰iseen asutun maan
kyl‰‰n.
"Vastasin tulevamme sinne puoleltap‰ivin.
"'Ja onko siell‰ naisia?' kysyi h‰n.
"Selitin h‰nelle, ett‰ se oli iso kyl‰. 'Siell‰ on miehi‰ ja naisia,
_senjora_', sanoin, 'jotka ilahtuvat syd‰mens‰ pohjasta kuullessaan,
ett‰ kaikki h‰iriˆ ja sota on nyt lopussa.'
"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti h‰n. Sitte tovin kuluttua:
'_Senjor_ upseeri, mit‰ tehnee hallituksenne minulle?'
"'En tied‰, _senjora_', vastasin. 'Ep‰ilem‰tt‰ saatte hyv‰‰ kohtelua. Me
tasavaltalaiset emme ole villej‰ emmek‰ kosta naisille.'
"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' h‰n loi minuun katseen, jonka
kuvittelin olevan kuolematonta vihaa t‰ynn‰. Mutta noin tuntia
myˆhemmin, kun pys‰hdyimme antaaksemme kuormamuulin menn‰ edelt‰ pitkin
syv‰n kuilun partaalla kiert‰v‰‰ ahdasta polkua, katsoi h‰n minuun niin
valjuin, vaivautunein kasvoin, ett‰ minun k‰vi h‰nt‰ suuresti s‰‰liksi.
"'_Senjor_ upseeri', h‰n sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on j‰rjetˆnt‰
pelkoa.' Ja h‰nen huulensa tosiaan v‰risiv‰t, h‰nen yritt‰ess‰‰n
hymyill‰, kun vilkaisi alkup‰‰h‰n polkua, joka ei lopultakaan ollut
kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti
henkenne, muistattehan... Ottakaa h‰net minulta.'
"Otin lapsen h‰nen ojennetuista k‰sist‰‰n. 'Sulkekaa silm‰nne,
_senjora_, ja luottakaa muuliinne', kehotin.
"H‰n teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena n‰ytti h‰n
haamulta. Polun k‰‰nteess‰, miss‰ iso punainen porfyrihuippu sulkee
n‰kˆalan alatasangoille, n‰in h‰nen avaavan silm‰ns‰. Ratsastin ihan
h‰nen takanaan, pidellen pikku tyttˆ‰ oikealla k‰sivarrellani. 'Lapsi
on hyv‰ss‰ turvassa', huudahdin rohkaisevasti.
"'Niin', vastasi h‰n heikosti; ja silloin n‰in suunnattomaksi kauhukseni
h‰nen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirve‰sti tuijottaen, ja
heitt‰ytyv‰n eteenp‰in oikeallamme ammottavaan kuiluun.
"En voi kuvata teille ‰killist‰ ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se
kamala n‰ky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput
tuntuivat huojuvan p‰‰lleni. P‰‰t‰ni huimasi. Puristin lapsen kylke‰ni
vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli
kahlittu, kylm‰t v‰reet karmivat selk‰piit‰ni. H‰nen muulinsa horjahti,
astahtaen kalliosein‰m‰‰n kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni
vain heristi korviansa ja korskahti. Syd‰meni oli salpautuneena, ja
rotkon syvyyksiss‰ kohisevaan virtaan vieriv‰t kivet olivat tehd‰ minut
mielettˆm‰ksi kolinallaan.
"Seuraavana hetken‰ olimme k‰‰nteen takana, leve‰ll‰ ja ruohoisella
rinteell‰. Ja silloin min‰ kiljuin. Mieheni juoksivat h‰t‰‰ntynein‰
takaisin. Minun kerrotaan ensim‰lt‰ vain parkuneen: 'H‰n antoi lapsen
minun k‰siini! H‰n antoi lapsen minun k‰siini!' Vartio luuli minun
tulleen hulluksi."
Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pˆyd‰st‰. "Ja siin‰
kaikki, _senjores_", lopetti h‰n, kohteliaasti vilkaisten nouseviin
vieraisiinsa.
"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.
"Niin aivan -- lapsi, lapsi."
H‰n astui ikkunan ‰‰reen, joka avautui h‰nen kauniiseen puutarhaansa,
vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen
k‰sivartensa meid‰n pysy‰ksemme taampana huusi h‰n ulos: "Erminia!
Erminia!" ja odotti. Sitte h‰nen varottava k‰sivartensa painui alas, ja
me tungeksimme ikkunoihin.
Er‰‰st‰ puuryhm‰st‰ oli nainen ilmestynyt leve‰lle kukkasien
reunustamalle k‰yt‰v‰lle. Kuulimme h‰nen kangistettujen alushameittensa
kahinan ja panimme merkille h‰nen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa
laskoksien v‰ljyyden. H‰n katsoi ylˆs ja n‰hdess‰‰n monet tuijottavat
silm‰t vastassaan h‰n pys‰htyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi
sormeansa kenraalille, joka nauroi t‰ytt‰ kurkkua, ja veti
p‰‰hineen‰ns‰ olevan mustan pitsikudoksen osittain peitt‰m‰‰n ylv‰it‰
kasvonpiirteit‰‰n, k‰vellen j‰yk‰n arvokkaasti pois n‰kyvist‰mme.
"Olette n‰hneet vanhan miehen suojelusenkelin -- ja h‰net, jota saatte
kiitt‰‰ kaikesta siit‰, mik‰ vieraanvaraisuudessani on s‰‰dyllist‰ ja
mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt syd‰mess‰ni,
_senjores_, niin olen jotenkuten j‰‰nyt naimattomaksi. Ja siit‰ syyst‰
kenties eiv‰t sen pyh‰n tulen kipin‰t ole viel‰ sammuneet t‰‰lt‰." H‰n
lˆi leve‰‰n rintaansa. "Viel‰ vireill‰, viel‰ vireill‰", h‰n sanoi
vakavan leikkis‰sti. "Mutta nyt en mene naimisiin. H‰n on kenraali
Santierran kasvattityt‰r ja perij‰t‰r."
Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi h‰net j‰lkeenp‰in
"lyhyeksi, tanakaksi, noin nelj‰nkymmenen vuoden ik‰iseksi immeksi".
Me olimme kaikin huomanneet, ett‰ h‰nen hiuksensa olivat alkaneet
harmaantua ja ett‰ h‰nell‰ oli hyvin sielukkaat mustat silm‰t.
"Eik‰ h‰nk‰‰n ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan
naimisiinmenosta kenenk‰‰n kanssa", pitkitti kenraali Santierra.
"Vahinko kerrassaan! Syd‰mellinen, k‰rsiv‰llinen, harras vanhan miehen
seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta min‰ en neuvoisi ket‰‰n teist‰
pyyt‰m‰‰n h‰nen k‰tt‰ns‰, sill‰ jos h‰n ottaisi teid‰n k‰tenne omaansa,
niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, h‰n ei
laske leikki‰ siit‰ asiasta. Ja h‰n on is‰ns‰ oma tyt‰r, voimaihmisen,
joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa --
rakkautensa voimakkuuteen!"