Tyttˆ istuutui katkenneen hirren p‰tk‰lle ja laski toisen k‰sivartensa
kasvoilleen. Kumppani odotti -- mutta l‰hensi sitte huulensa h‰nen
korvaansa. "Menk‰‰mme", kuiskasi h‰n.
"En koskaan -- en koskaan l‰hde t‰‰lt‰", huudahti tyttˆ, kohottaen
k‰tens‰ p‰‰n yli.
Gaspar Ruiz kumartui h‰nen ylitseen, ja tytˆn kohotetut k‰sivarret
putosivat h‰nen hartioilleen. H‰n kohotti tytˆn syliins‰, suoristi
ryhtins‰ ja alkoi k‰vell‰, katsellen suoraan eteens‰.
"Mit‰ teet?" kysyi toinen heikosti.
"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keve‰‰n
kantamukseensa.
"Minun kanssani?" huokasi tyttˆ avuttomasti.
"En ikin‰ ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sin‰ olet v‰kevyyteni."
H‰n painoi tytˆn rintaansa vasten. H‰nen kasvonsa olivat totiset ja
askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot
hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana
kaikuivat h‰nen korvissaan et‰iset valitukset, huudot: _Misericordia!
Misericordia!_ H‰n asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena,
ik‰‰nkuin kantaen jotakin pyh‰‰, haurasta ja kallisarvoista.
Aika-ajoin notkui maa h‰nen jalkainsa alla.