"_Senjores_", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani
silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon n‰keminen
minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut
ikkunaluukut ja aution yksin‰isyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti
k‰ytin edelleenkin rotkon reunaa myˆten kulkevaa polkua, koska se oli
oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta
suunnattomaksi mielihyv‰kseen; mutta jonkun ajan kuluttua h‰n lakkasi
ilmestym‰st‰ kuistille, ik‰‰nkuin kyll‰styneen‰ v‰linpit‰m‰ttˆmyyteeni.
En tied‰, miten h‰net saatiin herke‰m‰‰n. Mutta Gaspar Ruizin
oleskellessa talossa olisi ollut helppo pid‰tt‰‰ h‰net v‰kisinkin.
Varovaisuus vaati heit‰ nyt v‰ltt‰m‰‰n kaikkea, mik‰ saattoi ‰rsytt‰‰
minua. Niin ainakin arvelen.
"Vaikka Chilen s‰ihkyvin silm‰pari olikin minut tenhonnut, niin huomasin
vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. N‰in meni taas muutamia
p‰ivi‰. Aloin ajatella, ett‰ nuo kuningasmieliset olivat kenties
l‰hteneet jonnekin muuanne. Mutta er‰‰n‰ iltana, kiirehtiess‰ni
kaupunkia kohti, n‰in taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli,
vaan h‰nen tytt‰rens‰. H‰n seisoi pidellen puupylv‰‰st‰, solakkana ja
valjuna, isot silm‰t puutteen ja surun painamina syv‰lle kuoppiinsa.
Katselin h‰nt‰ tiukasti, ja h‰n kohtasi tuijotukseni omituisella,
kysyv‰ll‰ silm‰yksell‰. Kun sitten ohitse ratsastettuani k‰‰nsin p‰‰ni,
n‰ytti h‰n kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.
"Min‰ tottelin, _senjores_, melkein ajattelematta, niin suuri oli
h‰mm‰stykseni. Viel‰ suuremmaksi k‰vi se kuullessani, mit‰ h‰nell‰
oli sanottavaa. H‰n alotti kiitt‰m‰ll‰ minua is‰ns‰ heikkouden
suvaitsemisesta, niin ett‰ minua h‰vetti. Olin tahtonut osottaa
ylenkatsetta enk‰ suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti
h‰nen huuliansa, mutta h‰n ei kertaakaan horjahtanut s‰ve‰st‰ ja
surumielisest‰ arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti
kunnioitukseni. _Senjores_, meiss‰ ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin
uskoin korviani, kun h‰n p‰‰si varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus,
lopetti h‰n, n‰ytti s‰ilytt‰neen henkiin tuon v‰‰ryytt‰ k‰rsineen
sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja s‰‰liv‰isyyteeni.
"'V‰‰ryytt‰ k‰rsinyt mies', virkoin min‰ kylm‰kiskoisesti. 'No, samaa
ajattelen min‰kin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.
"'H‰n oli onneton kristitty, joka Jumalan nimess‰ rukoili apua
ovellamme, _senjor_' vastasi h‰n yksinkertaisesti.
"Aloin ihailla tyttˆ‰. 'Miss‰ h‰n on nyt?' kysyin j‰yk‰sti.
"Mutta h‰n ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen
viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai h‰n muistutetuksi
minulle ylpeytt‰ni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yritt‰nyt
pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henke‰. H‰n tietysti
tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi h‰n, rukoili minua hankkimaan
nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. H‰nell‰ oli muka
t‰rke‰ ilmotus teht‰v‰n‰ ylip‰‰llikˆlle.
"_Por Dios_, hyv‰t herrat, h‰n pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen
esiintyvin‰‰n mies-paran pelkk‰n‰ puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn
murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yht‰ paljon
jalomielisyytt‰ kuin oli h‰nelle osottanut kuningasmielinen perhe,
jolta h‰n oli saanut turvapaikan.
"Haa! Se oli hyvin ja ylv‰‰sti sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin h‰nt‰ suurena. Voi, h‰n oli vain leppym‰tˆn!
"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes
n‰hd‰kseni Gaspar Ruizia, jonka p‰‰ttelin oleksivan talossa.
"Mutta tyynemmin harkitessani aloin n‰hd‰ muutamia vaikeuksia, joiden
kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut
helppo l‰hesty‰ ylip‰‰llikkˆ‰ sellaisella kertomuksella. Pelk‰sin
huonoa menestyst‰. Vihdoin katsoin paremmaksi esitt‰‰ asian oman
divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni yst‰v‰lle, joka oli
hiljakkoin m‰‰r‰nnyt minut ajutantikseen.
"Mutkattomasti otti h‰n sen heti k‰sist‰ni.
"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi h‰n halveksivasti. 'Sinun
olisi pit‰nyt menn‰ miekka k‰dess‰ sis‰lle ja vaatia h‰nt‰ antautumaan,
sen sijaan ett‰ pakisit kuningasmielisen tytˆn kanssa kuistilla. Nuo
ihmiset olisi pit‰nyt h‰‰t‰‰ tiehens‰ aikaa sitten. Kuka tiet‰‰,
kuinka monta vakoojaa on majaillut heid‰n luonaan ihan leirimme
keskell‰? Suojeluskirja ylip‰‰llikˆlt‰! Sen miekkosen julkeutta! Ha!
ha! Nyt sieppaamme h‰net t‰n‰ yˆn‰, ja sitten otamme ilman mit‰‰n
suojeluskirjaa selville, mit‰ h‰nell‰ on niin ylen t‰rke‰t‰ sanottavaa.
Ha, ha, ha!'
"Kenraali Robles -- rauha h‰nen sielulleen -- oli lyhyt, pˆn‰kk‰ mies,
tuima ja rattoisa, pyˆreiss‰ silmiss‰ kova tuijotus. Surkeuteni
n‰hdess‰‰n h‰n lis‰si:
"'No, no, _chico_ -- lupaan sinulle h‰nen henkens‰, jollei h‰n tee
vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmeh‰n toki nitist‰ hyv‰‰
soturia, jos asiasta muulla p‰‰see. Maltas! Olen utelias n‰kem‰‰n
voimaihmist‰si. Veitikalle ei kelpaa v‰hempi kuin kenraali -- hyv‰, h‰n
saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! L‰hdenp‰ itse pyyntiin, ja
sin‰ tulet tietysti mukaan.'
"Ja se tehtiin samana yˆn‰. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti
talo ja puutarha. Myˆhemm‰ll‰ l‰ksimme kenraali ja min‰ tanssiaisista,
joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevytt‰ laukkaa
taipaleelle. Pys‰hdyimme v‰h‰n matkan p‰‰h‰n talosta; palvelusupseeri
piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa
vartioitsevia miehi‰, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo
n‰ytti kuutamossa autiolta.
"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sis‰lt‰ naisen ‰‰ni,
kuka koputti. P‰‰llikkˆni tˆlm‰si minua lujasti kyyn‰sp‰‰ll‰‰n. Min‰
‰hk‰isin.
"'Min‰ t‰‰ll‰ olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin
tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'
"Ovi avautui hitaasti. N‰hdess‰‰n toisen miehen olevan mukanani alkoi
ohutta vahakynttil‰‰ pitelev‰ tyttˆ per‰yty‰ vitkallisesti edell‰mme,
varjostaen valoa k‰dell‰‰n. H‰nen j‰hmettyneet, valjut kasvonpiirteens‰
n‰yttiv‰t aavemaisilta. Min‰ astuin sis‰‰n kenraali Roblesin per‰ss‰.
H‰nen katseensa olivat t‰hd‰tyt minuun. Tein p‰‰llikkˆni sel‰n takana
avuttoman liikkeen, yritt‰en samalla kertaa antaa tyynnytt‰v‰‰ s‰vy‰
kasvoilleni. Yksik‰‰n meist‰ kolmesta ei ‰‰nn‰ht‰nytk‰‰n.
"Olimme huoneessa, jonka lattia ja sein‰t olivat paljaat. Siell‰ oli
j‰re‰tekoinen pˆyt‰ ja pari tuolia, ei yht‰‰n mit‰‰n muuta. Vanha
vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, v‰‰nteli k‰si‰‰n
meid‰n ilmestyess‰mme esille. ƒ‰nek‰s naurun r‰h‰hdys kajahteli
tyhj‰ss‰ talossa kovin h‰tk‰hdytt‰v‰n‰ ja kaameana. T‰llˆin yritti
vanha vaimo p‰‰st‰ ohitsemme.
"'Ket‰‰n ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.
"Heilautin oven kiinni, kuulin s‰pin raksahtavan, ja nauru heikkeni
korvissamme.
"Ennen kuin sen enemp‰‰ enn‰tettiin virkkaa huoneessa kuulin
h‰mm‰styksekseni et‰isen ukkosen jymy‰.
"Huoneeseen tullessani oli minulla selv‰ vaikutelma kauniista ja
selke‰st‰ kuutamoyˆst‰; pilven hattaraakaan ei ollut n‰kynyt taivaalla.
En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin l‰hetetty ulkomaille
opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan
luonnonilmiˆˆn. Sanomattomaksi ihmetyksekseni n‰in p‰‰llikkˆni silmien
kuvastavan kauhistusta. ƒkki‰ tunsin p‰‰t‰ni huimaavan! Kenraali
horjahti raskaasti minua vasten; tyttˆ n‰ytti huojuvan keskilattialla,
vahakynttil‰ kirposi h‰nen k‰dest‰‰n ja sammui; korviani vihlaisi
vanhan vaimon kime‰ kirkaus: '_Misericordia!_' Pilkkopime‰ss‰ kuulin
laastin rapisevan seinist‰ lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu.
Pidelless‰ni oven s‰pist‰ kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan p‰‰ni
yll‰. T‰r‰hdys oli p‰‰ttynyt.
"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali.
Tied‰tteh‰n, _senjores_, etteiv‰t meid‰n maassamme urhoollisimmatkaan
h‰pe‰ pelkoa, jolla maanj‰ristys j‰rkytt‰‰ ihmisen kaikkia aisteja.
Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon
nimettˆm‰n kauhun valtaa.
"Se oli minun ensim‰inen maanj‰ristykseni, ja olin levollisin heist‰
kaikista. K‰sitin ulkopuolelta kuuluneen jysk‰hdyksen johtuneen siit‰,
ett‰ kuisti oli sortunut puupylv‰ineen ja ulkonevine tiilikattoineen.
Seuraava t‰r‰hdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy l‰heni taas.
Kenraali rynt‰ili ymp‰ri huonetta, tavotellen kai ovea. H‰n rapisteli
kuin yritellen kavuta ylˆs seini‰, ja selv‰sti kuulin h‰nen rukoilevan
useitakin pyhimyksi‰ avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui h‰n.
"Ainoastaan tytˆn ‰‰nt‰ en kuullut.
"'Kenraali', huusin min‰, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme
teljetyt huoneeseen.'
"En tuntenut h‰nen ‰‰nt‰‰n siin‰ sadatuksen ja ep‰toivon huudossa, joka
puhkesi h‰nelt‰. Tied‰n maassani -- etenkin niiss‰ maakunnissa, joissa
maanj‰ristyksi‰ sattuu useimmin -- monia ihmisi‰, jotka eiv‰t suostu
syˆm‰‰n, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipˆyt‰‰n
suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, ett‰ seinien
liikkuminen saattaa likist‰‰ oven kerrassaan avaamattomaksi. N‰in oli
meille k‰ynyt. Me olimme loukussa, ja kenelt‰k‰‰n emme voineet odottaa
apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan
vapistessa. Ei ole koskaan ollut -- paitsi yksi: Gaspar Ruiz.
"H‰n oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt
luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan
kamalan, maanalaisen jyrin‰n yli kuulin mahtavan ‰‰nen huutavan
j‰ttil‰iskeuhkoin: 'Erminia!' Maanj‰ristys on suuri s‰‰tyerotusten
tasottaja. Ker‰sin kaiken p‰‰tt‰v‰isyyteni kohtauksen kauhua vastaan.
'H‰n on t‰‰ll‰' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ik‰‰nkuin
raivostuneen pedon karjahdus -- sill‰v‰lin kun p‰‰t‰ni pyˆrrytti,
hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.
"H‰n jaksoi nostaa raskaan kannatuspylv‰‰n aseekseen. Pidellen sit‰
kainalossaan kuin peist‰, mutta molemmin k‰sin, h‰n vimmatusti rynnisti
muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven
ja hyˆk‰ten p‰‰t‰pahkaa sis‰lle meid‰n kuukertuneiden ruumiittemme yli.
Kenraali ja min‰ kavahdimme jalkeille ja s‰nt‰simme ulos yhtaikaa,
katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin p‰‰simme tien toiselle
puolelle. Tarraten kiinni toisiimme n‰imme sitte talon ‰killisesti
muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meit‰
kohti, kantaen naista syliss‰‰n. H‰nen pitk‰ musta tukkansa riippui
kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski h‰n kantamuksensa
kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille
silmille.
"_Senjores_, me p‰‰simme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten
hyp‰hteliv‰t hevosemme rajusti, sotamiesten pitelemin‰, jotka olivat
juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar
Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja el‰inten silm‰t kiiluivat hurjasta
pelosta. Kenraalini l‰hestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana
kuin patsas vartioiden tyttˆ‰. H‰n antoi pudistaa itse‰‰n hartioista,
siirt‰m‰tt‰ katsettaan tytˆn kasvoista.
"'_Que guape!_' huusi kenraali h‰nen korvaansa. 'Sin‰ olet maailman
uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Min‰ olen kenraali Robles. Tule
asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meid‰n n‰hd‰ sen
p‰iv‰n.'
"Toinen ei hievahtanutkaan -- ik‰‰nkuin kuurona, tunteettomana,
tajuamattomana.
"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme,
yst‰vist‰mme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan.
Sotamiehet juoksivat hevostemme vieress‰. Kaikki unohdettiin koko maata
kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."
Gaspar Ruiz n‰ki tytˆn avaavan silm‰ns‰. Silm‰luomien kohoaminen
n‰ytti her‰tt‰v‰n h‰net horroksista. He olivat yksin‰‰n; kodittomien
ihmisten kauhun- ja h‰t‰huudot kuuluivat rannikkoalangoilta
et‰isen‰ ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heid‰n
yksin‰isyyteens‰.
Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka
taholle. "Mit‰ nyt?" huudahti h‰n heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia
kasvoihin. "Miss‰ olen?"
Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen p‰‰ns‰ alas.
"... Kuka sin‰ olet?"
Gaspar Ruiz polvistui hitaasti h‰nen eteens‰ ja kosketti h‰nen karkean,
mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi h‰n.
Tyttˆ sai silloin n‰kyviins‰ rauniokasan, joka oli ollut talo;
ep‰selv‰sti h‰‰mˆtti se pˆlypilvest‰. "Voi!" parkaisi h‰n, painaen
k‰dell‰‰n otsaansa.
"Min‰ kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja h‰nen jalkainsa
juuressa.
"Ja he?" kysyi tyttˆ tuskaisesti nyyhkytt‰en.
Gaspar Ruiz nousi, tarttui h‰nt‰ k‰teen ja talutti h‰net hell‰sti
rauniokasaa kohti jonka oli maanvierem‰ puolittain peitt‰nyt. "Tule ja
kuuntele", h‰n sanoi.
Rauhallinen kuu n‰ki heid‰n kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien
kasaamalle rˆykkiˆlle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat
korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.