Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli
apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliselt‰ perheelt‰,
sitte kun tyt‰r oli avannut heid‰n viheli‰isen turvapaikkansa oven
‰‰rim‰iseen h‰t‰‰n ahdistetulle. Tytt‰ren synkk‰ p‰‰tt‰v‰isyys hallitsi
is‰n hulluutta ja ‰idin vapisevaa h‰mminki‰.
H‰n oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka
teit‰ haavotti?"
"Sotamiehet, _senjora_", oli Gaspar Ruiz heikolla ‰‰nell‰ vastannut.
"Is‰nmaanmiehet?"
"Miksi?"
"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen sein‰‰n tytˆn tummien
silmien tarkastelemana. "Minut j‰tettiin kuolleeksi tuonne."
Tyttˆ ohjasi h‰net talon l‰pi pieneen savesta ja ruo'oista kyh‰ttyyn
mˆkkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelm‰puutarhan pitk‰‰n
heinikkˆˆn. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi
raskaasti.
"Kukaan ei hae teit‰ t‰‰lt‰", sanoi tyttˆ, katsellen h‰nen
avuttomuuttaan. "Yksik‰‰n ei tule l‰hellemme. Meid‰tkin on j‰tetty
kuolleiksi -- t‰nne."
Mies liikahti levottomasti likaisella olkil‰j‰ll‰‰n, ja niskan
kirvellys pusersi h‰nelt‰ houreisen voihkauksen.
"N‰yt‰n min‰ viel‰ Estabanille, ett‰ olen elossa", jupisi h‰n.
H‰n vastaanotti tytˆn avun ‰‰neti, ja monet kivun p‰iv‰t kuluivat
verkalleen. Tytˆn k‰ynnit mˆkiss‰ tuottivat haavottuneelle huojennusta
ja liittyiv‰t kuumeisiin unelmiin enkeleist‰, jotka saapuivat h‰nen
sairasvuoteensa ‰‰reen, sill‰ Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta
uskontonsa salaper‰isiss‰ kysymyksiss‰ -- ja olipa kyl‰n pappi yksin
vaivoin opettanut h‰nelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. H‰n
odotteli hoitajatartaan k‰rsim‰ttˆm‰sti ja tunsi syv‰‰ mielipahaa,
kun n‰ki h‰nen poistuvan pime‰st‰ hˆkkelist‰ ja katoavan kirkkaaseen
p‰iv‰paisteeseen. Siin‰ kovin heikkona viruessaan huomasi h‰n
kykenev‰ns‰ melkoisen selv‰sti kuvittelemaan esille tytˆn kasvot,
kun ummisti silm‰ns‰. Ja t‰m‰n kyvyn keksiminen vieh‰tti h‰nen
toipumisaikansa pitki‰ yksin‰isi‰ hetki‰. Myˆhemmin, alkaessaan saada
voimansa takaisin, hiipaili h‰n h‰m‰r‰n tullen majastansa talon luo ja
istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksell‰.
Sekap‰inen is‰ k‰yskenteli omassa huoneessaan edes takaisin,
katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. K‰yt‰v‰ss‰ istui
tuolilla ‰iti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen
puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain k‰tkeytynein‰ halpaan
_mantaan_ seisoi tyt‰r nojaillen oven pihtipieleen. Kyyn‰sp‰‰t polviin
tuettuina ja p‰‰ k‰sien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla ‰‰nell‰
noille kahdelle naiselle.
Puutteen yhteinen kurjuus olisi k‰‰nt‰nyt katkeraksi ilveilyksi
yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn
yll‰pit‰misen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi t‰m‰n. Oltuaan
kuningaspuoluelaisten vankina tiesi h‰n uutisia ihmisist‰, joita he
tunsivat. H‰n kertoili heid‰n vaiheitaan, ja kun h‰n kuvaili taistelua,
jossa h‰net oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset
puolueensa k‰rsim‰‰ iskua ja salaisten toiveittensa h‰viˆt‰.
Gaspar Ruizilla ei ollut mit‰‰n puoluekantaa. Mutta h‰n tunsi
syv‰llist‰ kiintymyst‰ nuoreen tyttˆˆn. Haluten osottautua h‰nen
alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui h‰n hiukan ruumiillisista
voimistaan. H‰nell‰ ei ollut muuta ylv‰stelt‰v‰‰. Tuon ominaisuuden
johdosta kohtelivat kumppanit h‰nt‰ yht‰ suurella huomaavaisuudella,
selitti h‰n, kuin olisi h‰n ollut kersantti, sek‰ leiriss‰ ett‰
taistelussa.
"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itse‰ni minne hyv‰ns‰,
_senjorita_. Minusta olisi pit‰nyt tehd‰ upseeri, koska osaan lukea ja
kirjottaa."
H‰nen takanaan ‰‰nn‰hti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen
tuon tuostakin; j‰rkens‰ menett‰nyt is‰ marssi kamarissaan jupisten ja
hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin t‰llˆin katseensa n‰iden
ihmisten tytt‰reen.
H‰n silm‰ili tyttˆ‰ uteliaasti syyst‰ ett‰ t‰m‰ oli el‰v‰ olento,
mutta myˆskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti,
niinkuin h‰n oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja
voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja
vaikeuksissa. H‰nen asemansa oli kovin vaikea.
H‰n ei voinut ikuisesti piileksi‰ puutarhassa. H‰n tiesi myˆs varsin
hyvin, ett‰ ennen kuin h‰n olisi p‰‰ssyt puoltakaan p‰iv‰matkaa
millek‰‰n suunnalle, sieppaisi h‰net kiinni joku tienoolla
parveilevista ratsuv‰en patrulleista ja toisi johonkin niist‰
leireist‰, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt is‰nmaallinen armeija
oli kokoontunut. Siell‰ h‰net lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi
-- kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi -- ja ep‰ilem‰tt‰
telotettaisiin tehokkaasti t‰ll‰ kertaa. Maailmassa ei n‰kynyt olevan
mit‰‰n sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja t‰t‰ ajatellessaan h‰nen
yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.
H‰nest‰ oli tehty v‰kisin sotamies. H‰n ei pit‰nyt sotilas-urasta. Ja
h‰n oli ollut asialleen hyv‰ sotamies kuten vanhemmilleen hyv‰ poikakin
s‰veytens‰ ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan
ollut k‰yt‰ntˆ‰. H‰net oli riistetty vanhemmiltaan, eik‰ h‰n voinut
en‰‰ olla sotamiehen‰k‰‰n -- ei ainakaan kunnon sotamiehen‰. Kukaan
ei tahtonut kuulla h‰nen selityksi‰‰n. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan
kohtuutonta!
Ja murheellisesti mutisten selosti h‰n kiinnijoutumistaan ja uutta
vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte h‰n kohotti
katseensa oviaukossa seisovaan ‰‰nettˆm‰‰n tyttˆˆn. "_Si, senjorita_",
pahotteli h‰n syv‰‰n huoaten, "v‰‰ryys on saattanut vaivaisen hengen
ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enk‰ pid‰
v‰li‰, kuka sen riist‰‰ minulta."
Er‰‰n‰ iltana, h‰nen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta,
alentui tyttˆ huomauttamaan, ett‰ jos h‰n olisi mies, ei h‰n pit‰isi
arvottomana mit‰‰n el‰m‰‰, jossa oli j‰ljell‰ koston mahdollisuus.
H‰n n‰ytti puhuvan itsekseen. H‰nen ‰‰nens‰ oli matala. Gaspar Ruiz
nautti vienosta, ik‰‰nkuin haaveellisesta ‰‰nest‰, tuntien siit‰
kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla l‰mmitt‰v‰‰
rinnassaan.
"Totta, _senjorita_", sanoi h‰n, hitaasti kohottaen kasvonsa h‰nt‰
kohti; "Estabanille pit‰‰ n‰ytt‰‰, ett‰ min‰ en lopultakaan ole
kuollut".
Hullun is‰n jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva ‰iti oli vet‰ytynyt
johonkin tyhj‰‰n huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten
ulkopuolellakin, kirkkaana kuin p‰iv‰ helotti kuutamo mustien varjojen
t‰plitt‰m‰ss‰ pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz n‰ki donna
Erminian tummien silmien katsovan alas h‰neen.
"Hm! Kersantti", ‰‰nn‰hti tyttˆ v‰h‰ksyv‰sti.
"Ka, h‰n haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen
h‰mment‰m‰n‰, joka n‰ytti paistavan h‰nen valjuista kasvoistaan.
Tyttˆ musersi h‰net katseellaan. H‰nen tahtoessaan tulla ymm‰rretyksi
oli t‰m‰ tahto niin voimakas, ett‰ se her‰tti Gaspar Ruizin tajuamaan
lausumattomiakin asioita.
"Mit‰ muuta odotitte minun tekev‰n?" huudahti h‰n kuin ‰kki‰ ep‰toivoon
ahdistettuna. "Onko minulla voimia enemp‰‰n? Olenko min‰ kenraalina
johtamassa armeijaa? -- min‰ vaivainen syntinen, jota lopuksi piti
teid‰n ruveta halveksimaan."