"Min‰ tunsin ne ihmiset ulkon‰ˆlt‰", kertoili kenraali Santierra
vierailleen p‰iv‰llispˆyd‰n ‰‰ress‰. "Tarkotan sit‰ v‰ke‰, jolta
Gaspar Ruiz sai suojaa. Is‰ oli vanha espanjalainen, varakas mies,
joka oli joutunut h‰viˆˆn vallankumouksen takia. H‰nen maatilansa,
kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli
otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sill‰ h‰n oli meid‰n
itsen‰isyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty
ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan j‰sen tuli h‰nest‰
v‰h‰p‰tˆisempi henkilˆ kuin h‰nen omat orjansa, jotka meid‰n kunniakas
vallankumouksemme vapautti. H‰nell‰ ei ollut edes varoja paetakseen
maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehd‰.
On mahdollista, ett‰ h‰n kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja
kodittomana, ainoana rasituksenaan henkens‰, jonka h‰n oli saanut pit‰‰
v‰liaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti k‰vellyt
tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksin‰inen
paikka. Taloon ei n‰kynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa
oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset
ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.
"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheli‰isen
_ranchon_. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta
huokailemaan er‰‰n naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on
nuori -- ymm‰rr‰tteh‰n... H‰n oli hyv‰ is‰nmaanyst‰v‰, sen vakuutan.
_Caballeros_, uskokaa tai ‰lk‰‰, valtiollinen kiihtymys oli siihen
aikaan niin suuri, ett‰ kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi
varmastikin ollut mahdoton tenhota minua..."
Pˆyd‰n ymp‰rilt‰ kuuluva leikkis‰n ep‰uskoisuuden sorina keskeytti
kenraalin, ja sen kest‰ess‰ h‰n siveli valkoista partaansa totisena.
"_Senjores_", intti h‰n, "kuningaspuoluelainen oli meid‰n ‰rtyneille
tunteillemme hirviˆ. T‰m‰n huomautan teille, jotta minua ei ep‰ilt‰isi
v‰h‰isimm‰st‰k‰‰n hellyydest‰ tuon kuningaspuoluelaisen tyt‰rt‰
kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten
sanottu. Mutta min‰ en voinut olla huomaamatta h‰nt‰ niin‰ harvoina
kertoina, jolloin h‰n seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.
"Se vanha kuningaspuoluelainen, tiet‰k‰‰s, oli p‰hk‰hullu. Valtiolliset
vastoink‰ymiset sek‰ t‰ydellinen kukistuminen ja h‰viˆ olivat
h‰mment‰neet h‰nen j‰rkens‰. Osottaakseen ylenkatsettaan meid‰n
is‰nmaanmiesten saavutuksille oli h‰n nauravinaan vankeuttansa,
tiluksiensa menetyst‰, talojensa polttamista ja sit‰ kurjuutta, mihin
h‰n oli joutunut naisv‰kens‰ kanssa. T‰m‰ naureskelu oli h‰nell‰
kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyˆttym‰ksi, niin ett‰ h‰n alkoi
hohottaa ja hihkua heti kun vain n‰ki jonkun vieraan. Se oli h‰nen
hulluutensa muotona.
"Min‰ en luonnollisesti ollut mill‰nik‰‰n mielipuolen h‰lyst‰, sill‰
asiamme menestys oli her‰tt‰nyt meiss‰ amerikalaisissa ylemmyyden
tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni h‰nt‰ syyst‰ ett‰ h‰n oli
vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne
eiv‰t tietenk‰‰n olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen,
mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet
halveksivansa meit‰ amerikalaisia -- yht‰ hyv‰‰ syntyper‰‰ kuin hekin
-- pelk‰st‰‰n syyst‰ ett‰ me olimme heid‰n m‰‰ritelm‰ns‰ mukaan
siirtolaisia. Meit‰ oli pidetty nˆyryytetyss‰ asemassa ja pantu
tuntemaan alemmuutemme seurael‰m‰ss‰. Ja nyt oli meid‰n vuoromme.
Turvallisesti saimme me is‰nmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja
ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin
min‰ tuota vanhaa espanjalaista enk‰ senvuoksi ottanut huomioon h‰nen
r‰iv‰yst‰‰n, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eiv‰t kenties
olisi olleet niin suvaitsevaisia.
"H‰n tapasi alottaa huikealla huikkauksella -- 'min‰ n‰en
is‰nmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' -- aikaa ennen kuin saavuin
talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelem‰t j‰rjettˆm‰t s‰ttimiset
kaikuivat v‰liin s‰hisev‰n k‰hein‰. Sulaa hulluutta kaikki, mutta min‰
tunsin arvoni vaativan pid‰tt‰m‰‰n hevoseni k‰velyyn, vilkaisemattakaan
taloon p‰in, niinkuin olisi tuon miehen herjaava h‰ly kuistilla ollut
mit‰ttˆm‰mp‰‰ kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, s‰ilytt‰en
korskean v‰linpit‰m‰ttˆmyyden s‰vyn kasvoillani.
"Se oli kyll‰ sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pit‰‰
silm‰ni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa
vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikett‰,
jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa.
Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten
hehku kunnian ja inhimillisyyden pid‰kkeet monilta miehilt‰ sek‰
herkk‰tuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset
kerran heitt‰v‰t sukupuolensa arastelun ja erist‰ytymisen, tulevat
he vilkkaan ‰lyns‰ ja s‰‰lim‰ttˆm‰n ‰keytens‰ rajuuden johdosta
vaarallisemmiksi kuin aseistetut j‰ttil‰iset."
Kenraalin ‰‰ni kohosi, mutta h‰nen iso k‰tens‰ siveli valkoista
partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneytt‰.
"_Si senjores!_ Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille
saavuttamattomaan hell‰n kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan
sellaiseen alennuksen kuiluun, joka h‰mm‰stytt‰‰ miehisi‰
ennakkok‰sityksi‰. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista..."
Muuan vieraista huomautti, ett‰ h‰n ei ollut viel‰ milloinkaan tavannut
naista, joka ei olisi kyennyt k‰‰ntym‰‰n aivan poikkeukselliseksi
tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen
huimap‰isyyden ylemmyys, mik‰ heill‰ on meihin verraten", lopetti
keskeytt‰j‰, "tekee heist‰ ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".
Vakavasti kuunnellut kenraali nyˆkk‰si kohteliaaksi myˆntymykseksi.
"_Si. Si_. Olosuhteiden johdosta ... aivan. He voivat aikaansaada
suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sill‰
kuka olisi osannut kuvitella, ett‰ nuori tyttˆ, h‰viˆlle joutuneen
ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiink‰‰n j‰‰neen
kuningaspuoluelaisen tyt‰r, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja h‰vityst‰
kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia
vallankumouksen johtajille juuri heid‰n menestyksens‰ hetkell‰!" H‰n
pys‰htyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.
"Kuolemaa ja h‰vityst‰", jupisi joku kummastuneena; "sep‰ kamalaa!"
Vanha kenraali katsahti ymp‰rilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin.
Sotaa nimitt‰in -- turmiota. Mutta minusta, joka olen n‰hnyt h‰net ja
puhellut h‰nen kanssaan, tuntuu viel‰ luonnottomammalta se keino, jolla
h‰n sai vallan tuottaa t‰t‰ tuhoa etel‰isell‰ rajallamme. Se seikka
her‰tti minussa j‰rkytt‰v‰‰ ‰llistyst‰, jota kaikki el‰m‰nkokemukseni
runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikent‰nyt."
H‰n silm‰si vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme
ja jatkoi, ‰‰nens‰ s‰vyn muuttuessa: "Min‰ olen, kuten tied‰tte,
tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton ‰itini -- Jumala h‰nen
sielulleen rauhan suokoon -- oli ranskatar, kiihke‰n tasavaltalaisen
tyt‰r. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten
tasa-arvoisuuteen; ja heid‰n veljeytens‰ taasen on mielest‰ni viel‰kin
varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat
erimielisyyksiss‰‰n! Ja mit‰ tied‰tte maailmassa katkeramman kiukkuista
kuin veljesten riidat?"
Huomautuksessa ei ilmennyt v‰h‰ist‰k‰‰n ivan s‰vy‰, joten seurue ei
saanut hymyillyksi t‰lle ihmiskunnan veljeyden k‰sitykselle. P‰in
vastoin tuntui puhujan ‰‰ness‰ kaihomielisyytt‰, luonnollista miehelle,
joka oli s‰ve‰n‰ ja hyv‰syd‰misen‰ joutunut velvollisuuden pakosta,
vakaumuksen ja v‰ltt‰m‰ttˆmyyden ajamana, esitt‰m‰‰n osaansa armottoman
v‰kivallan kohtauksissa.
Kenraali oli n‰hnyt paljon veljesvihoja. "Niinp‰ niin. Ei ole
ep‰ilyst‰k‰‰n heid‰n veljeydest‰‰n", vahvisti h‰n. "Kaikki miehet ovat
veljeksi‰ ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" --
ja vanhassa patriarkallisessa p‰‰ss‰, jota verhosivat hopeanharmaat
hapset, v‰l‰htiv‰t mustat silm‰t leikkis‰sti -- "jos olemmekin kaikin
veljeksi‰, eiv‰t kaikki naiset ole sisariamme".
Nuoremmista vieraista kuultiin er‰‰n mutisevan tyytyv‰isyytt‰‰n sen
tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat
kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina
on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteit‰. Suom.],
joka otti kerj‰l‰istytˆn valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla
kyll‰kin kaunis silt‰ kannalta kuin me miehet ajattelemme itsest‰mme ja
rakkaudesta. Mutta ett‰ nuori tyttˆ, ylv‰‰st‰ kauneudestaan kuuluisa
ja viel‰ hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti
ihailtu, ottaisi kumppanikseen _guasson_, tavallisen maalaisen, se on
siet‰m‰tˆnt‰ meid‰n mielipiteellemme naisista ja heid‰n rakkaudestaan.
Se on mielettˆmyytt‰. Niin k‰vi kuitenkin. Mutta t‰ytyy sanoa, ett‰
h‰nen tapauksessaan se oli vihan eik‰ rakkauden mielettˆmyytt‰."
Ritarillisen oikeudentunnon nimess‰ esitetty‰‰n t‰m‰n puolustuksen
vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka p‰iv‰",
alotti h‰n taas, "ja t‰llaista tapahtui sis‰ll‰. Mutta miten se
kehittyi, sit‰ ei yksik‰‰n ihminen kykene oivaltamaan. Tytˆn
toivottomuuden t‰ytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar
Ruiz oli mukautuva mies. H‰n oli ollut kuuliainen soturi. H‰nen
voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenj‰rk‰le, valmis
lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa k‰dell‰.
"On selv‰‰, ett‰ h‰n kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai
tarvitsemansa suojan. Ja h‰n kaipasikin kipe‰sti apua. H‰nen
haavansa ei ollut vaarallinen, mutta h‰n oli henkipatto. Vanha
kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimitt‰m‰, mutta molemmat
naiset j‰rjestiv‰t haavottuneelle piilopaikaksi yhden niist‰ mˆkeist‰,
joita oli hedelm‰puiden joukossa talon takana. Se hˆkkeli, ylt‰kyllin
raikasta vett‰ kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia s‰‰liv‰isi‰
sanoja -- siin‰ kaikki, mit‰ he kykeniv‰t antamaan. Arvatenkin sai h‰n
osuutensa ruuasta, mit‰ oli tarjolla. Ja niukastihan sit‰ tietysti
oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai
leiv‰nkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat
nuo ylpe‰t ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."