Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen,
jalat paksua sein‰‰ vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei
ollut aivan kyllin leve‰ h‰nen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle
havaitsemukselleni n‰ytti silt‰, ett‰ h‰n tahtoi pit‰‰ koko ikkunan
yksin hallussaan. H‰n n‰ytti ottavan mukavan asennon. Sis‰puolelta
ei kukaan uskaltanut l‰hesty‰ h‰nt‰ nyt, kun h‰n kykeni iskem‰‰n
nyrkeill‰‰n.
"'_Por Dios_!' kuulin kersantin jupisevan vieress‰ni, 'min‰ lasketankin
luodin h‰nen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. H‰n on hengilt‰
tuomittu mies.'
"Vilkaisin h‰neen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota',
sanoin -- vaikka syd‰mess‰ni hyvin tiesin, ett‰ ne olivat vain turhia
sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mit‰‰n vahvistusta. 'Teill‰ ei ole
oikeutta ampua h‰nt‰, jollei h‰n yrit‰ paeta', lis‰sin lujasti.
"'Mutta _sangre de Dios_!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin
olkaansa vasten, 'h‰n on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'
"Mutta ik‰‰nkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut lˆin min‰ musketin
ylˆsp‰in, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti
aseensa maahan ja tuijotteli. H‰n olisi voinut k‰ske‰ sotamiesten
ampua, mutta sit‰ h‰n ei tehnyt. Ja jos h‰n olisi k‰skenytkin, niin
h‰nt‰ ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.
"Jalat sein‰‰ vasten ja karvaiset k‰det rautakankeen kiertynein‰ istui
Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mit‰‰n ei tapahtunut v‰h‰‰n
aikaan. Ja ‰kki‰ valkeni meille, ett‰ h‰n oli suoristamassa kumaraa
selk‰‰ns‰ ja vet‰m‰ss‰ k‰sivarsiaan kokoon. Huulet olivat v‰‰ntyneet
irviin. Seuraavana ilmiˆn‰ havaitsimme, ett‰ takorautainen kanki oli
alkanut verkalleen taipua h‰nen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko
paahtoi t‰ydelt‰ ter‰lt‰‰n h‰nen kyyristynytt‰, vavahtelematonta
vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryˆppyn‰ h‰nen otsalleen.
Katsellessani rautakangen k‰yristymist‰ huomasin hiukan verta
tiukkuvan h‰nen kynsiens‰ alta. Sitte h‰n hellitti. Tuokion pysyi
h‰n lyyhistyneen‰, p‰‰ riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeit‰
k‰mmeni‰‰n. H‰n ihan n‰ytti torkahtaneenkin. ƒkki‰ h‰n k‰‰nn‰hti
taaksep‰in ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista
keskitankoa vasten ja taivutti senkin, p‰invastaiseen suuntaan kuin
edellisen.
"Niin suuri oli h‰nen voimakkuutensa, joka t‰ss‰ tapauksessa huojensi
tuskallisia tunteitani. Ja mies ei n‰ytt‰nyt tehneen mit‰‰n.
Lukuunottamatta jalkojen k‰ytt‰miseksi tapahtunutta asennonmuutosta,
joka h‰tk‰hdytti meit‰ kaikkia nopeudellaan, j‰i muistiini pelkk‰
liikkumattomuus. Mutta h‰n oli v‰‰nt‰nyt rautakanget leve‰lle
toisistaan. Ja nyt saattoi h‰n tyˆnty‰ ulos, jos tahtoi; mutta
h‰n pudotti s‰‰rens‰ sis‰puolelle ja olkansa yli katsoen viittasi
sotamiehille. 'Ojentakaa t‰nne vett‰', h‰n sanoi. 'Min‰ annan heille
kaikille juoda.'
"H‰nen pyyntˆ‰‰n noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon
katoavan kiihke‰n rynn‰kˆn painosta; luulin heid‰n repiv‰n h‰net maahan
hampaillaan. Vangit tekiv‰tkin rynn‰kˆn, mutta pit‰en sankoa syliss‰‰n
torjui h‰n poloisten hyˆkk‰yksen pelkill‰ potkuilla. Kivusta kiljuvina
poukkoilivat he taaksep‰in, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan
ikkunaan.
"He nauroivat kaikin kylki‰‰n pidellen, paitsi kersantti, joka oli
synkk‰n‰ ja yrme‰n‰. H‰n pelk‰si vankien nousevan kapinaan ja karkaavan
ulos -- ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta,
ja min‰ seisoin itse ikkunan edess‰, paljastettu miekka k‰dess‰. Kun
Gaspar Ruizin j‰ntevyys oli heid‰t riitt‰v‰sti taltuttanut, saapuivat
he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon
laidalle, jota v‰kev‰ mies kallisti heit‰ kohti sylist‰‰n erinomaisen
armeliaana, hell‰n‰ ja s‰‰littelev‰n‰ s‰vylt‰‰n. Tuo n‰enn‰inen
suopeus johtui luonnollisesti siit‰, ett‰ h‰n varoi l‰ikytt‰m‰st‰
vett‰, ja h‰nen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sill‰ jos
joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli
sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut v‰hint‰k‰‰n hellyytt‰
tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla h‰net ‰hkyen ja kaksin
kerroin v‰‰nn‰ht‰neen‰ sinkautettiin tyrm‰n taustalle, miss‰ h‰n
tˆlm‰si kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He
tulivat h‰nen luokseen uudestaan ja yh‰ uudestaan; n‰ytti silt‰ kuin
olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan;
mutta sotamiehi‰ huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin j‰rjestelm‰llinen
puuha, ett‰ he reippaina kanniskelivat vett‰ ikkunaan.
"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi t‰st‰ jutusta metakkaa,
sen takaan. Ja pahinta oli, ett‰ odottamamme kenraali ei laisinkaan
saapunut linnotukseen sin‰ p‰iv‰n‰."
Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa
siit‰, ett‰ noin voimakas ja k‰rsiv‰llinen mies ei ollut pelastunut.
"H‰n ei pelastunut minun v‰lityksell‰ni", sanoi kenraali. "Vangit
vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen p‰iv‰nlaskua. Vastoin
kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mit‰‰n pulaa. Ei
tarvinnut toimittaa ket‰‰n ratsumiest‰ lannistamaan h‰nt‰ suopungilla,
niinkuin olisi h‰n ollut villi h‰rk‰. Luullakseni marssi h‰n k‰det
vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Min‰ en n‰hnyt. Min‰ en ollut
paikalla. Minut oli pantu arestiin siit‰ syyst‰, ett‰ olin sekaantunut
vankivartion velvollisuuksiin. H‰m‰r‰n tullen, kun surkeissani
v‰rjˆttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar
Ruizin ainiaaksi h‰vinneen tietopiirist‰ni. H‰n kaatui muiden
mukana. Mutta kuitenkin jouduimme viel‰ kuulemaan h‰nest‰, vaikka
kersantti kerskui vihlaisseensa h‰nelt‰ niskan poikki miekallaan,
h‰nen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettˆm‰n‰
teurastettujen kasassa. T‰m‰n sanoi h‰n tehneens‰ varmemmaksi
vakuudeksi, jotta maailma p‰‰sisi eroon niin vaarallisesta petturista.
"Tunnustan teille, _senjores_, ett‰ ajattelin tuota rotevaa miest‰
jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. H‰n oli k‰ytt‰nyt
voimakkuuttaan kunniallisesti. H‰nen sielussaan ei siis ollut mit‰‰n
rajuutta ruumiin j‰ntevyyden vastineena."
V
Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa
raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpim‰hk‰iseen telotukseen.
"Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen
kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme
yll‰tys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meid‰t saa
uskotelluksi ‰llistys.
Meid‰t yll‰tt‰‰ muoto, ei sis‰ltˆ. Sananlaskut ovat taidon tuotteita
-- halvan taidon. Yleens‰ ne eiv‰t ole tosia, elleiv‰t satu suorastaan
olemaan typeri‰ selviˆit‰, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin
leiv‰ttˆmyys", tai: "n‰lk‰inen syˆ j‰nist‰kin". Jotkut sananlaskut
ovat kerrassaan ‰lyttˆmi‰, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren
ven‰l‰isen kansan yksinkertaisesta syd‰mest‰ sukeutunut v‰ite: "ihminen
laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrk‰ss‰
ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen k‰sityksen kanssa.
Kˆyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin
ep‰johdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun is‰n
syd‰meen.
Gaspar Ruiz oli lapseton, h‰nell‰ ei ollut vaimoa, eik‰ h‰n ollut
koskaan rakastunut. H‰n oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista,
paitsi ‰iti‰ns‰ ja talon i‰llist‰ neekeripalvelijatarta, jonka
kurttuinen hipi‰ oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden
koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen
matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin
syd‰meen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sent‰‰n
sipaisi palan h‰nen korvastaan, ja toinen nirhasi olkap‰‰t‰.
Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetˆn aurinko
katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston
j‰ttil‰ismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana
todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, ett‰ se olisi n‰hnyt
noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heid‰n j‰rjettˆmiss‰
ja mit‰ttˆmiss‰ tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden
perusteet olivat yleens‰kin lapsellisia, mutta lis‰ksi vaillinaisesti
ymm‰rrett‰vi‰. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selki‰ ja
tuomittujen kasvoja. Jotkut n‰ist‰ olivat vaipuneet polvilleen,
toiset pysyiv‰t seisaallaan, muutamat k‰‰nsiv‰t p‰‰ns‰ ojennetuista
pyssynpiipuista poisp‰in. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heit‰ kaikkia
kookkaampana, iso pˆrrˆinen p‰‰ painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko
huikaisi h‰nt‰ hiukan, ja h‰n piti itse‰ns‰ jo kuolleena miehen‰.
H‰n kaatui ensim‰isest‰ laukauksesta. H‰n kaatui syyst‰ ett‰ ajatteli
olevansa hengetˆn. H‰n m‰tk‰hti raskaasti maahan. T‰r‰hdys kummastutti
h‰nt‰. "En taida kuollut ollakaan", tuumi h‰n itsekseen, kuullessaan
telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa k‰skysanan johdosta.
Silloin kajasti h‰nelle ensi kertaa pelastuksen toive. H‰n j‰i virumaan
pitkin pituuttaan, kankein j‰senin, kahden ruumiin painamana, jotka
olivat kaatuneet poikittain h‰nen selk‰ns‰ yli.
Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen
hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut n‰kyvist‰, ja
melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltah‰m‰r‰ nuoren tasavallan
rannikolle. Alankomaan h‰myn yl‰puolella pysyiv‰t Kordillerien lumiset
huiput pitk‰n aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat
tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.
Paljastettu miekka k‰dess‰‰n k‰yskenteli kersantti yksin‰‰n
loitommaksi, pitkin ruumisrivi‰. H‰n oli hyv‰syd‰minen mies ja
t‰hyili, n‰kyikˆ miss‰‰n liikahdusta tai j‰senen v‰rv‰hdyst‰, siin‰
s‰‰liv‰isess‰ mieless‰, ett‰ h‰n syˆksee s‰il‰ns‰ k‰rjen v‰hint‰kin
elonmerkki‰ osottavaan kaatuneeseen. Mutta n‰ist‰ ei ainoakaan suonut
h‰nelle tilaisuutta t‰m‰n armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei
lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eiv‰t Gaspar Ruizinkaan lihakset,
h‰nen yritt‰ess‰‰n n‰ytt‰‰ muita elottomammalta naapuriensa veren
tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneen‰.
H‰n makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi h‰net koosta, ja ollen
itse hyvin pienikasvuinen katseli h‰n kateellisena ja halveksivana
noin suuren voiman loppua. H‰nest‰ oli se erityinen sotamies aina
tuntunut vastenmieliselt‰. Vaistomaisen ‰keyden valtaamana sivalsi
h‰n Gaspar Ruizia niskaan pitk‰n haavan, ep‰m‰‰r‰isesti ollen siten
varmistautuvinaan tuon v‰kev‰n miehen kuolemasta, ik‰‰nkuin olisi
voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sill‰
kersantti ei ollenkaan ep‰illyt, ett‰ Gaspar Ruiz oli saanut monta
reik‰‰ ruumiiseensa. Sitte h‰n asteli edelleen ja marssi piankin pois
miehinens‰, j‰tt‰en ruumiit variksien ja korppien huostaan.
Gaspar Ruiz oli pid‰tt‰nyt kiljahduksen, vaikka h‰nest‰ oli tuntunut
kuin olisi h‰nelt‰ p‰‰ isketty irti; ja pime‰n tullen h‰n pudisti pois
ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryˆmi matkaansa tasangon
yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin
haavottunut peto kˆmpi h‰n pystyyn ja hoippui eteenp‰in sekap‰isen‰ ja
tyls‰n‰, ik‰‰nkuin eksyneen‰ selke‰n yˆn t‰htien tuikkeeseen. Pieni
talo n‰ytti nousevan maasta h‰nen edess‰‰n. H‰n kompuroi kuistille ja
kolkutti oveen nyrkill‰‰n. Ei n‰kynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar
Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sielt‰, niinkuin monista
muista ymp‰ristˆn taloista, jollei h‰nen jyskytykseens‰ olisi vastattu
s‰ttivin huudahduksin. H‰nen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan
tuntui tuo vihainen ‰r‰htely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen
harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi h‰nen aavistamattomasta
kuolemantuomiostaan ja johti siet‰m‰ttˆm‰n janontunteen j‰lkeen
laukauksiin jotka oli t‰hd‰tty h‰neen viidentoista askeleen p‰‰st‰,
kunnes h‰nelt‰ oli kaula katkaistu yhdell‰ iskulla. "Avatkaa ovi!"
huusi h‰n. "Avatkaa Jumalan nimess‰!"
Raivokas ‰‰ni ilkkui sis‰puolelta: "Tulkaa sis‰lle, tulkaa sis‰lle.
T‰m‰ talo kuuluu teille Koko t‰m‰ maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa
se."
"Jumalan rakkauden t‰hden", mutisi Gaspar Ruiz.
"Eikˆ koko maa ole teid‰n is‰nmaanmiesten omaa?" kirkui ‰‰ni oven
toiselta puolelta. "Ettekˆ ole is‰nmaanmies?"
Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi h‰n tyls‰sti.
Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sis‰llep‰‰syst‰
ja laskeutui pitk‰kseen kuistille ihan oven eteen. H‰n ei huolehtinut
rahtuakaan siit‰, miten h‰nen k‰visi. Kaikki h‰nen tietoisuutensa
tuntui keskittyneen niskaan, jota s‰jˆili tuimasti. H‰nen
v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ kohtalostaan oli todellista.
Aamu sarasti, kun h‰n havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi,
johon h‰n oli kolkuttanut pime‰ss‰, oli nyt selki selj‰ll‰‰n, ja
kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin k‰sivarsin pysytellen
tasapainossa. Selj‰ll‰‰n lojuen tuijotti Gaspar Ruiz h‰neen. Kasvot
olivat vaaleat ja silm‰t hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina
suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat t‰ytel‰iset ja
punaiset. H‰nen takanaan n‰ki haavottunut toisen p‰‰n ja sen pitk‰t
harmaat hiukset sek‰ laihat ryppyiset kasvot ja k‰det, jotka olivat
h‰t‰‰ntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.