Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntym‰seutuansa
eik‰ vanhempiansa, joille h‰n oli ollut hyv‰ poika luonteensa s‰veyden
ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta
tuotti h‰nen is‰lleen viel‰ suurempaa etua k‰yt‰nnˆss‰ h‰nen
tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.
Mutta vastahakoisuus p‰iviens‰ p‰‰tt‰miseen kavaltajana oli nyt
yllytt‰nyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. H‰n ei ollut
kavaltaja. H‰n sanoi taas kersantille: "Te tied‰tte, ett‰ min‰ en
karannut, Estaban. Tied‰tteh‰n, ett‰ min‰ j‰in j‰ljemm‰ puiden suojaan
kolmen muun kanssa pid‰ttelem‰‰n vihollista, osaston juostessa pakoon!"
Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin
poika ja oli viel‰ tottumaton sotatilan verisiin j‰rjettˆmyyksiin, oli
viivyskellyt l‰hettyvill‰ ik‰‰nkuin lumoutuneena katselemaan noita
miehi‰, jotka aiottiin piammiten ampua -- "esimerkin vuoksi", kuten
_commandante_ oli sanonut.
Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria
ylimielisesti hymyillen.
"Kymmenenk‰‰n miest‰ ei olisi riitt‰nyt h‰nen vangitsemisekseen, _mi
teniente_. Ja p‰‰llep‰‰tteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pime‰n
tultua. Miksi olisi h‰n, haavottumattomana ja kaikista v‰kevimp‰n‰,
j‰tt‰nyt sen tekem‰tt‰?"
"Minun voimani eiv‰t merkitse mit‰‰n suopungilla varustettua
ratsumiest‰ vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihke‰sti. "H‰n laahasi minua
hevosensa per‰ss‰ puolen penikulman matkan."
T‰lle p‰tev‰lle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori
upseeri kiirehti tavottamaan _commandantea_.
Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. H‰n oli risaiseen
univormuun puettu karkea, luiseva mies. ƒnkk‰ilev‰ ‰‰ni soperteli
latuskaisista, kelmeist‰ kasvoista. Kersantti kuuli h‰nelt‰, ett‰
tuomitut miehet ammuttaisiin vasta p‰iv‰nlaskun aikana. H‰n pyysi
silloin m‰‰r‰yst‰, miten menetell‰ heid‰n suhteensa sill‰v‰lin.
Ajutantti t‰hysteli ‰ke‰sti pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten
pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen -- koppiin p‰‰si valoa ja ilmaa
yhdest‰ tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt
tuonne."
Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota h‰n kantoi arvonsa tunnuksena,
ja pani toimeen k‰skyn rivakasti ja innokkaasti. H‰n hosui Gaspar
Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, p‰‰h‰n ja hartioihin. Gaspar
Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettiv‰sti purren
huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneen‰ -- sitte h‰n
kiirehtim‰tt‰ seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan
avaimen.
Puoleltap‰ivin oli kuumuus k‰ynyt siet‰m‰ttˆm‰ksi matalassa
holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan t‰yteen. Vangit
likist‰ysiv‰t ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa;
mutta sotamiehet pysyiv‰t veltoissa asennoissaan lojumassa, miss‰ muuri
soi hiukankin siimest‰, vahdin istuessa selk‰ ovea vasten poltellen
savuketta ja tuon tuostakin j‰rkeilev‰sti kohautellen silm‰kulmiaan.
Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla tyˆntynyt ikkunan ‰‰reen.
H‰nen tilava rintansa tarvitsi enemm‰n ilmaa kuin muiden; h‰nen leve‰t
kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pist‰ysiv‰t rautakankiin
kiinni ja n‰yttiv‰t kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat
ylˆs hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet
ep‰toivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea h‰lin‰ pakotti
pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa
kuuluviin.
"Mink‰t‰hden ette anna vangeille vett‰?"
Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti
huomautuksella, ett‰ olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan
muutaman tunnin kuluttua.
Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heid‰t on tuomittu kuolemaan,
muttei kidutukseen", huusi h‰n. "Antakaa heille heti vett‰."
H‰nen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten
nousi vahti asentoon.
Mutta kun oli saatu k‰siin pari sankoa ja k‰yty kaivolla, huomattiin
mahdottomaksi pujottaa niit‰ rautakankien liian ahtaista raoista
sis‰lle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyess‰ k‰viv‰t niiden
kirkaukset syd‰nt‰s‰rkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksess‰
ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet
sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen
ulvahdus viel‰ kamalampi.
Vapausarmeijan sotamiehet eiv‰t olleet kentt‰leileill‰ varustettuja.
Saatiin k‰sille pieni tinapikari, mutta sen l‰hent‰minen aukkoon
aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan
ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana s‰tkiv‰ss‰ raajakasassa, ett‰
luutnantti Santierra huudahti h‰t‰isesti: "Ei, ei -- teid‰n t‰ytyy
avata ovi, kersantti."
Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei h‰nell‰ ollut oikeutta
avata ovea, vaikka h‰nell‰ olisi ollut avainkin. Mutta avainta h‰nell‰
ei ollut. Sit‰ talletti varusv‰en ajutantti. Nuo miehet tuottivat
paljon tarpeetonta vaivaa, koska heid‰n t‰ytyi kumminkin kuolla p‰iv‰n
laskiessa. Mink‰t‰hden heit‰ ei oltu ammuttu heti aamusella, sit‰ ei
h‰n voinut k‰sitt‰‰.
Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. H‰nen
hartaasta pyynnˆst‰‰nh‰n _commandante_ oli lyk‰nnyt telotuksen.
T‰m‰ suosionosotus oli suotu h‰nelle sen johdosta, ett‰ h‰n oli
ylh‰ist‰ syntyper‰‰ ja ett‰ h‰nen is‰ll‰‰n oli huomattu asema
tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra
luuli ylip‰‰llikˆn k‰yv‰n linnotuksessa johonkin aikaan ehtoop‰iv‰ll‰
ja toivoi yksinkertaisesti, ett‰ h‰nen lapsellinen v‰lityksens‰
saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista
rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni h‰nen auttamishalunsa
nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. H‰nest‰ tuntui
p‰iv‰nselv‰lt‰, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan h‰nen
anomustaan. H‰n ei mitenk‰‰n voisi pelastaa noita miehi‰, ja h‰n oli
vain toimittanut vastuulleen k‰rsimykset, jotka olivat lis‰‰ntyneet
heid‰n kovaan kohtaloonsa.
"Menk‰‰ siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.
Kersantti pudisti p‰‰t‰ns‰ ujonlaisesti hymyillen ja luoden
syrj‰silm‰yksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja ‰‰nettˆmiin kasvoihin,
jotka tuijottelivat rautakankien v‰litse toisten laihojen, v‰‰ntyneiden
ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.
H‰nen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa
ettonettaan; ja jos h‰net, kersantti, p‰‰stett‰isiinkin h‰nen
arvoisuutensa luokse, saattoi h‰n odottaa tulokseksi ainoastaan
hengellek‰yp‰‰ selk‰saunaa h‰nen arvoisuutensa levon julkeasta
h‰iritsemisest‰. H‰n teki puolustelevan liikkeen k‰sill‰‰n ja seisoi
hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.
Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta ep‰rˆitsi. H‰nen
siev‰t soikeat kasvonsa, sile‰t kuin tytˆn, punehtuivat h‰vett‰v‰st‰
pulasta. Sen laatu tuntui h‰nest‰ kovin nˆyryytt‰v‰lt‰. H‰nen
haiveneton yl‰huulensa vapisi; h‰n n‰ytti olevan puhkeamaisillaan joko
raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.
Viitt‰kymment‰ vuotta myˆhemmin kenraali Santierra, vallankumousp‰ivien
kunnianarvoisa j‰‰nnˆs, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin
tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan tyˆl‰‰ksi
k‰vell‰ puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana
hauskuutenaan kestit‰ talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten
sotalaivojen upseereita. Englantilaisia h‰n suosi etusijassa, entisin‰
asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet
vastaanottivat h‰nen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syyst‰ ett‰
h‰n oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin
johtamassa is‰nmaallisessa laivastossa ottanut osaa pid‰tys- ja
sulkemistoimiin Callaon edustalla -- n‰m‰ seikkailut ovatkin noiden
vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta
kunniaa englantilaisten sotakunnolle. H‰n tuli hyv‰nlaisesti toimeen
kieliss‰, t‰m‰ viimeisi‰ vapausarmeijasta eloonj‰‰neit‰. Pitk‰n
valkoisen parran silitys, aina kun h‰nelt‰ puuttui joku ranskalainen
sana, antoi h‰nen muistelmiensa s‰vylle huoletonta arvokkuutta.