Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat
vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva.
Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka
seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää,
niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.
HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin
satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat
molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme
päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen,
hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa,
puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa.
Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon
vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee
ja ottaa ne pois.
Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.
AILI.
Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin
vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.
HANNA. Antaa ne Ailille.
Ne nyt ehkä voin.
AILI.
Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut!
Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä
kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän
sohvaan, niin saat nojata.
Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa.
Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.
Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on
kahvitarjotin.
HANNA.
Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä
juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.
AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.
HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.
Huoaten väsyneesti.
Mutta jos nyt en saa.--Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän
voinut ... ei, ei, kyllähän minun piti.
YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.
Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?
HANNA.
Ei.
YRJÖ.
Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?
HANNA.
Eivät.
AILI.
Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?
HANNA.
Itse hän sanoi, ettei olisi.
AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen.
Ota nyt äiti.
HANNA.
Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.
YRJÖ istuu sohvalle.
Oletko loukannut otsasi?
YRJÖ.
Satutin vähän, ei se tee mitään.
Muuttautuu takaisin tuolille.
HANNA. Katsellen ympärilleen.
Täällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on
tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen
kynänvartensakin.
AILI.
Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se
oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä--
kaikki--isäkin.
Osoittaa muotokuvaa seinällä.
HANNA.
Kuinka se on joutunut tänne?
AILI.
Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen
toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.
HANNA.
Ja ne tottelivat?
AILI.
Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.
YRJÖ.
Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.
HANNA. Vähän vilkastuen.
Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?
YRJÖ.
Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.
HANNA.
Siihenkö täällä on tultu?
AILI.
Se on nyt vain vähäinen osa.
YRJÖ.
Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.
HANNA.
Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?
AILI.
»Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun
tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri
pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.
HANNA.
Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.
AILI.
Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta
ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään
niinkuin ennen. Mutta nythän--
HANNA.
Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.
AILI. Ylenkatseellisesti.
Hän minua puolustanut...?
HANNA. Kuulostaen kadulle.
Eikö siellä joku pysähtynyt?
YRJÖ.
Se ajoi ohi.
HANNA.
Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.
AILI. Hetken päästä. Hellästi.
Äiti, sairastiko isä kauan?
HANNA. Vältellen.
Ei hän kauan... Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.
AILI.
Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä
ilmanalaa?
HANNA.
Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä
kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen
yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä.
Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.
Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.
AILI.
Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?
HANNA.
Hän puhui siitä joskus.
AILI.
Kuolinvuoteellaanko?