Kuvernööri Lindhin luona. Huone toisessa kerroksessa. Uudet
huonekalut, epäaistikasta tusinatyyliä. Oikealla työpöytä ja
telefooni. Vasemmalla sohva ja sen edessä pöytä ja tuoleja.
Oikealla kaksi ovea. Vasemmalla ovi ja nurkkaikkuna, josta näkyy
kylmä talvinen aamumaisema: kaupunki ja vanha kivikirkko ja sen
edessä puisto huurteisine koivuineen. Talojen piipuista nousee
vaaleita savuja suoraan ilmaan. Perällä kaksoisovi, joka vie
korridoriin, missä näkyy alikertaan laskeutuvat raput. Uuni
lämpiää.
PESONEN, vanhanpuoleinen mies, läänin vahtimestarin virkapuvussa,
ottaa raskaasta laukusta esille kirjeitä ja asiakirjoja ja
asettelee niitä pöydälle.
TILTA, keski-ikäinen ihminen, kohentelee uunia.
PESONEN.
Kumpikos käärö se nyt oli kuvernöörille ja kumpiko tuonne
lääninhallitukseen?
TILTA.
Eikös niissä näy osoitteita?
PESONEN.
Vaan saakos niistä sitten selvän niistä nykyajan osoitteista. Siinä se
on se jokapäiväinen kiipeli. Eihän tuota ennen siitä ruotsistakaan
paljoa, vaan olivathan toki puustavit kuitenkin samat... Joo, joo, aika
aikaa kutakin... Se on nyt kai tämä pienempi sille itselleen ja isompi
hallitukseen.
TILTA.
Montakohan ilmiantoa lienee tuossakin taas? Rouva sanoo, että niitä
tulee tukuttain joka päivä.
PESONEN.
Tässä on kirje kuvernöörskalle.
Antaa sen Tildalle.
TILTA.
Näkyy olevan nuoreltaherralta Helsingistä. Papalleen se ei enää
milloinkaan kirjoita. Eikä neitikään. Eivät ilenneet omat lapsetkaan
enää jäädä isän taloon. Ei tultu jouluksikaan kotiin. Että tekin
viitsitte, vanha mies, tuon kuskipukilla istua ja kuletella häntä
ympäri lääniä poikia arvannostoon ahdistamassa.
PESONEN.
Eihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin--kun jo on lopuilleen
kolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.
Pitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aika
oli täyttymässä.
Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.
Vaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.
TILTA.
Sanoin jo itseni irti.
PESONEN.
Milloinka?
TILTA.
Juur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa
enää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää
tervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: »Poprikohvin
kätyrin kätyri, kätyrin kätyri!»--vaikka onhan minulla ne »Vapaat
sanat» ja kaikki.
PESONEN.
Ka, en ollut muistaakaan.
Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.
TILTA.
No, siinähän ne on!
Alkaa lukea.
Tässä on juuri tästä meidän ... jopa sanotaan taas suoria sanoja ...
kuulkaahan...
PESONEN. Hätääntyy.
Elä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki,
veikkonen, edes kyökkiin!
Tilta lukee yhä.
Päänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin
vähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin.
Saattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta
sattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei
ole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.
TILTA. Kuulehan, mitä sanoo...
PESONEN.
Ole ...
Menee.
ROUVA LINDH, keski-ikäinen, alakuloinen, vaaleaverinen,
hyväntahtoisen näköinen, tulee saali hartioilla, aamuviluisena.
ROUVA LINDH.
Yhä vain tätä pakkasta kestää. Tilta lisää vielä puita kaikkiin
uuneihin.
Katsoo lämpömittaria.
Kolmekymmentä astetta.--Juna siellä kolisee, niin että kuuluu tänne
asti.
Ystävällisesti Tildalle.
Mikä nyt sitten on oikein syynä siihen, että Tilta tahtoo jättää vanhan
paikkansa?
TILTA. Ei vastaa.
ROUVA LINDH.
Ja kesken vuoden?
TILTA.
Kyllä kuvernöörska syyn tietää. On siitä ollut siksi paljon puhetta.
ROUVA LINDH.
Joku on varmaan yllyttänyt Tiltaa.
TILTA.
Kyllä minä ymmärrän yllyttämättäkin.
ROUVA LINDH.
Tilta nyt sentään miettii, ennenkuin lopullisesti päättää.
TILTA.
On jo mietitty.
Menee.
KUVERNÖÖRI LINDH, keski-ikäinen, harva tukka, hiukan kalju,
pidätetyn hermostunut, epäluuloinen ilme kasvoilta, tulee
peremmästä ovesta oikealta ja menee aukomaan postiansa.
TILTA. Tuo teekeittiön ja asettaa sen pöydälle sohvan eteen.
LINDH. Tildalle.
On tapana sanoa hyvää huomenta.
TILTA.
Huomenta.
Menee.
ROUVA LINDH. Laittelee teekeittiötä.
Hän sanoi itsensä irti.
LINDH.
Vai niin, ja mistä syystä?
ROUVA LINDH. Huoahtaen merkitsevästi, hiukan katkerasti.
Kai siitä syystä, mistä kaikki muutkin ihmiset ovat kääntäneet meille
selkänsä.
LINDH. Koettaa naurahtaa ja olla huoleton.
Piiatkin! Mainiota! Kai se on »kansalaiskatkismuksen» huoneentaulussa
niin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään
maahan.
Soittaa telefoonia.
Poliisimestarille.--Halloo! Se on kuvernööri Lindh.--Tehkää hyvin ja
käykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten
hän huomenna kutsunnassa ... vai niin, olette jo käynyt. Pieni
kävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi ... se kyllä riittää. Tulette
sitten puheilleni. Hyvä on.
Soittaa kiinni.
ROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilme
kasvoillaan.
Mutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?
LINDH. Olantakaisesti.
On olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille
sotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää
heitä marssimasta, missä tahtovat.
ROUVA LINDH.
Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan
tietysti sinun syyksesi.
LINDH.
Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä
taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi
hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä
annostani.
ROUVA LINDH.
Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!
LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle.
Se kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja
sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut
ansaitun palkkansa.
ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?
LINDH.
Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin
kansallinen pyhimys.
ROUVA LINDH.
Edvard, lakkaa nyt jo...
LINDH. Ottaen taas kirjeen.
Tämä on kai olevinaan »viimeinen varoitus»: »Poistu tai kuole». Se
saapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.
ROUVA LINDH.
Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?
LINDH.
Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää--saat ainakin sinä.
ROUVA LINDH.
En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi
sinulle tuottaa tuommoinen?
LINDH. Hetken kuluttua.
Olet saanut kirjeen.
ROUVA LINDH.
Kaarlo on muuttanut nimensä.
LINDH.
Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani--jos tiemme joskus vielä
sattuisivat yhteen?
ROUVA LINDH.
Olisi hän voinut olla sen tekemättä.
LINDH.
Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä
kantaa Lindhin nimeä.
On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä.
Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo
perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä
haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»--
»Roisto!»--»Edvard Andreijevitsch!»--»Veljesi veri huutaa!» ... ja niin
edespäin, ja niin edespäin...
Avaa kuoren, josta tulee esille »Vapaat sanat». Silmäilee niitä
ja lukee otsakirjoituksia.
»Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat» ... »Titulus Lindh
ja kuntien sakot»... Heittää lehden pöydälle.
Sen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat
pane puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen
kummastuttaa, että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset
kynäniekat, joita ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin
poikkeusta lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän
tarvitsee pelätä? Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä,
suojaavassa sylissä.
ROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.
Eivät he kaikki ole siellä.
LINDH
Sanoitko jotakin?
ROUVA LINDH.
En juuri mitään.
LINDH.
Kunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin kuin
ennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.
ROUVA LINDH. Käännähtäen.
Niillä, jotka eivät ole maasta karkoitettujen hyväksi mitään antaneet,
ei myöskään ole oikeutta vaatia heitä niistä tilille.
LINDH.
En minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole
pyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai kelvanneetkaan.--
Ja kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on eniten antanut
ja eniten uhrannut.--Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään
eronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?
Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.
ROUVA LINDH.
Sinä olet taas nukkunut huonosti.
LINDH.
En voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti--sillä en ole nukkunut
ollenkaan.
ROUVA LINDH. Puhjeten.
En minäkään ole nukkunut, en yhtä rauhallista, painajaisetonta yötä,
sitten kun heidät vietiin.
LINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa,
kiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina
rouvansa eteen.
Mutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta kertaa täytyy minun
sanoa, _etten minä häntä karkoittanut_!
ROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.
LINDH.
Ja mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva
lääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta
paikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi,
kun se koski omaa veljeäni.
Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä ääreen.
Onhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut tekemisistä
ja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei voi
ajatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu edes--ilmoittamaan
haluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä, naurettavaa pinnistää
passiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen, että katsotaan
alistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin, silloin kun
se sallitaan--ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan viranomaisia
vastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle--mitä sellaisen hyväksi voi
kukaan tehdä?
ROUVA LINDH.
Jos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin olisimme ainakin voineet
olla vastaanottamatta tätä virkaa--juuri kohta sen jälkeen.
LINDH. Kiivastuen.
»Me ... me...» Miksi sinä aina puhut »meistä»? Minähän tässä olen
syypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen, puhdas niinkuin
pulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa lähtemäänkin, jättämään
eronhakemuksesi--niinkuin Tilta.
ROUVA LINDH. Tyynesti.
Sinähän tiedät, etten kaikesta huolimatta voi enkä tahdo sinua jättää.
LINDH. Kohauttaa olkapäitään.
No niin.
Hetken äänettömyys.
ROUVA LINDH.
Tänään on kulunut vuosi siitä, kun heidät vietiin.
LINDH.
Ei »kun vietiin», vaan »kun heidän itsensä teki mieli mennä». Ei heitä
olisi viety, jos olisivat tehneet niinkuin muutkin ja menneet
maanpakoon. Mutta Hanna von Falckin täytyi tietysti olla jotakin aivan
erikoisempaa kuin kaikki muut. Hänen miehensä ei sopinut »alistua» edes
senkään vertaa kuin jonkun »von sen» tai »von sen» ja lähteä heidän
kanssaan Ruotsiin. Hänen täytyi Vjatkaan! Se oli uljaampaa, komeampaa.
ROUVA LINDH.
Keskellä yötä tultiin hänet ottamaan, santarmien välissä raastettiin
tuo keuhkotautinen mies vuoteestaan ja vietiin asemalle ja pantiin
puolikylmään vaunuun kolmenkymmenen asteen pakkasessa--juuri niinkuin
nyt. Ja millaista mahtoi olla sitten rajan takana, perillä...
LINDH. Raastaa tukkaansa.
Tämä elämä on helvettiä! Jos sinulla ei heti aamulla ole minulle mitään
muuta sanottavaa ... jätä minut rauhaan! Minä pyydän, minä en voi enää
mitään siihen ... mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Pitkä äänettömyys.
ROUVA LINDH.
Etkö ota teetä?
LINDH.
En ... tai annahan.
Juovat toinen toisessa päässä pöytää. Äänettömyys.
LINDH. On koettanut rauhoittua ja sytyttänyt sikarin.
Sinä sanot, ettei ole mitään tehty. Minä voin kuitenkin ilmoittaa, että
on tehty paljonkin, enemmän kuin _meiltä_ koskaan olisi voitu vaatia.
On pantu liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin on voitu panna.
Johtajat Helsingissä, samat miehet, joiden ikkunoita on särjetty ja
seiniä tahrattu, joita on parjattu ja häväisty konniksi ja isänmaan
pettureiksi, ovat käyttäneet viimeisen vaikutusvaltansa lieventääkseen
vanhan ystävänsä kohtaloa. Asia on nyt niin pitkällä, että jos Mauri
vain tahtoo, voi hän milloin hyvänsä lähteä sieltä joko ulkomaille tai
palata kotiin.
ROUVA LINDH.
On tietysti olemassa ehtoja, joita hän ei voi alistua täyttämään.
LINDH.
Ulkomaille siirtymiseen ei ole mitään muita ehtoja, kuin että hän
pyytää sitä. _Se_ hänen tietysti täytyy tehdä. Mitä taas kotiin
palaamiseen tulee, niin on hänet asetettu samaan asemaan kuin vangittu
sotilas, jonka sallitaan kunniasanaansa vastaan oleskella jollakin
määrätyllä alueella. Mauri saa, jos tahtoo, asettua vaimonsa
sukulaisten maatilalle Hämeeseen sillä ehdolla, ettei siirry yli
pitäjän rajan.
ROUVA LINDH. Ilostuen.
Mutta siinähän ei pitäisi olla mitään alentavaa!
LINDH.
Jos hän katsoisikin asiaa siltä kannalta, ei sitä katso siltä kannalta
Hanna eikä perhe. Ja olkoon se heidän asiansa. On tehty, mitä on voitu.
Enempää ei voida vaatia. Mutta älkööt ainakaan nyt enää tulko meidän
edessämme loistelemaan marttyyrikruunuillaan. Se on silloin heidän oma
asettamansa kruunu, ja se on kuin onkin narrin kruunu.
ROUVA LINDH.
Joko asia on esitetty Maurille?
LINDH.
Kaksi viikkoa sitten meni hänelle asiasta kirje.
ROUVA LINDH.
Kuka sen hänelle kirjoitti? Sinäkö?
LINDH.
Minä.
ROUVA LINDH. Hetken päästä.
Sinua näyttää tyydyttävän se, että olet tehnyt, mitä olet voinut,
välittämättä tuloksesta. Minä en tule saamaan tässä maailmassa rauhaa,
ennenkuin he ovat palanneet, olkoon sitten syy tai ansio kenen tahansa.
LINDH.
Sinä kai ymmärrät, että tämä on asia, josta ei vielä saa hiiskua
sanaakaan kenellekään.
PESONEN tulee.
PESONEN.
Siellä on joku rouvasihminen, joka pyrkii herra kuvernöörin puheille.
LINDH. Ettekö sanonut, ettei vielä ole vastaanottoaika?
PESONEN.
Sanoin, mutta hän pyysi kysymään, eikö ehkä kuitenkin soveltuisi.
LINDH.
Kuka hän on?
PESONEN. Ei sanonut nimeään.
LINDH. Pesonen ei tuntenut häntä?
PESONEN.
En tuntenut äänestä. Vaan se on mustissaan ja sillä on musta harso
silmillään.
LINDH. Antaa hänen tulla.
PESONEN menee.
ROUVA LINDH.
Edvard, sinun täytyy olla varovainen tuommoisten vierasten suhteen,
jotka eivät ilmaise edes nimeään. Minä menen häntä vastaan.
LINDH.
Tuo nyt on lapsellista.
ROUVA LINDH kuitenkin lähtee menemään.
Hilda, sinä saatat minut naurunalaiseksi.
On kuitenkin noussut ja poistunut teepöydän luota työpöytänsä taa.
HANNA tulee, mustiin puettuna ja musta harso silmillä.
LINDH. Ketä on minulla kunnia--?
HANNA. Siirtää harson silmiltään. Hän on tummaverinen, lujapiirteinen,
kasvot ilmaisevat kärsimyksiä. Esiintyy kylmästi ja arvokkaasti.
LINDH.
Hanna!
ROUVA LINDH. Hanna! Onko se mahdollista!
Rientää häntä vastaan syleilläkseen häntä, mutta Hanna antaa
ainoastaan kätensä.
Mutta otahan päältäsi!
HANNA. Päästämättä lähelle, jäykästi.
Kiitos, mutta ehkä sallitte, että olen näin. Minun täytyy heti mennä.
Minulla olisi kiireellistä asiaa herra kuvernöörille.
ROUVA LINDH.
Olet tullut takaisin!--Olen niin iloinen.--Entä--entä Mauri, onko
hänkin palannut?
HANNA.
Palannutko? Niin, tavallaan...
ROUVA LINDH.
Todellakin!--Hän siis--te siis--? Edvard!
HANNA.
Kuvernööri ei nähtävästi ole saanut sähkösanomaani?
LINDH.
En, en ole saanut mitään sähkösanomaa. Olen ollut matkoilla, palasin
vasta eilen illalla myöhään. Ilmoititteko siinä tulostanne?
HANNA.
Ilmoitin.
LINDH.
Todellako? En voi sanoa, kuinka minua ilahduttaa...
HANNA. Ilmoitin siinä, että Mauri on kuollut.
LINDH.
Kuollut?
ROUVA LINDH.
Kuollut? Mauriko? Herra armahtakoon!
LINDH.
Matkallako?
HANNA.
Matkalla? Ei, perillä.
ROUVA LINDH.
Milloin hän kuoli?
HANNA.
Kolmantena päivänä tätä kuuta.--Ilmoitin samalla, että olin saapunut
vainajan ruumiin kanssa rajalle Valkeasaareen, mutta että santarmit
estivät meidät pääsemästä edemmä.
ROUVA LINDH. Huudahtaen.
Ne eivät sallineet sinun tuoda?... Edvard!
LINDH.
Se oli todella ... mutta se on kai...»
ROUVA LINDH.
Eivät sallineet! Mutta eivätkö karkoitetut saa enää kuolleinakaan
palata? Vaan saatiinhan Lyly tuoda?
LINDH.
Se on--se on ehkä juuri sentähden...
HANNA.
Kielto ei ollut ehdoton. Minulle ilmoitettiin, että pidätys voitaisiin
peruuttaa, jos hankittaisiin asianomainen lupa.
ROUVA LINDH.
Hanna raukka...
LINDH.
Eikö Hanna heti sähköttänyt hänen ylhäisyydelleen?
HANNA.
Kenelle?
LINDH.
Tarkoitan ... kenraalikuvernöörille.
HANNA.
Ah, Bobrikoffille? En, en sähköttänyt hänelle, sillä minulle
ilmoitettiin, että tarvittaisiin ainoastaan sen läänin kuvernöörin
suostumus, jonka alueelle oli aikomus viedä vainaja, ja sentäbden he
kehoittivat minua sähköttämään tänne.
LINDH. Tutkivasti.
Santarmitko kehoittivat?
HANNA.
Niin, tai oikeastaan asemapäällikkö; minä en puhunut heidän kanssaan.
LINDH. Niinkuin edellä.
Siis kuitenkin santarmien kehoituksesta?
HANNA.
Niin, heidän kehoituksestaan.--Mutta kun täältä ei tullut vastausta,
enkä tiennyt, mikä oli syynä viivytykseen, niin lähdin heti
ensimmäisellä junalla tänne.
LINDH. Näkyy ajattelevan jotakin muuta.
Olen ollut matkoilla, niinkuin sanoin.
ROUVA LINDH.
Ja sinun täytyi jättää Mauri siksi aikaa sinne?
HANNA.
Enhän voinut muuta.
ROUVA LINDH.
Ja minne hän jäi?
HANNA.
Vaunu vaihdettiin sivuraiteelle erään halkovajan taa.
ROUVA LINDH.
Edvard, mene heti telefooniin ja soita sähkölennätinasemalle! Sinun
pitää heti sähköttää Valkeasaareen santarmeille! Tee se, tee se heti!
LINDH. On kävellyt levottomasti.
Tietysti... en voi kuitenkaan tehdä sitä telefoonitse.
ROUVA LINDH.
Mutta soitathan sinä muutenkin usein sinne sähkösanomasi?
LINDH. On tehnyt kieltävän kasvojen liikkeen rouvalleen Hannan selän
takana.
On siis aikomus, että hautaaminen tapahtuu täällä?
HANNA.
Hänen toivonsa oli, että hänet haudattaisiin perhehautaamme lasten
viereen.
LINDH.
Milloin se on ajateltu tapahtuvaksi?
HANNA.
Niin pian kuin saan siihen luvan. Aikomukseni oli matkustaa heti
takaisin, jos mahdollista jo ensi junalla.
ROUVA LINDH. Katsoo kelloaan.
Sinä ehdit vielä, kello 10 ja 45.
HANNA.
Siinä tapauksessa voisimme olla täällä jo huomenaamuna, jos ruumisvaunu
voidaan liittää postijunaan. Asemapäällikkö arveli, että se voisi käydä
päinsä, varsinkin jos hän saa siitä hiukan edeltä tiedon.
LINDH. Huomenaamuna...?
ROUVA LINDH.
Mutta mikset riennä jo sähköttämään. Edvard?
LINDH.
Valitettavasti en voi tehdä sitä ilman muuta.
ROUVA LINDH.
Kuinka et voi?
LINDH.
Semmoinen luvananto ei ole minun vallassani.
ROUVA LINDH.
Mutta santarmithan eivät vaatineet muuta kuin sinun suostumuksesi?
LINDH.
Santarmit eivät nähtävästi tienneet, tai eivät olleet tietävinään, että
tällaisia tapauksia varten on olemassa salainen kiertokirje maan
kuvernööreille.
HANNA. Hymähtäen hiukan.
Onko tällaisiakin tapauksia varten olemassa kiertokirjeitä?
LINDH.
Sen jälkeen kun oli toimeenpantu mielenosoituksia tohtori Lylyn
haudalla, on olemassa meille annettu määräys, että vastedes sellaisissa
tapauksissa on ilmoitettava kenraalikuvernöörille.
HANNA. Valmistautuu lähtemään.
Kuvernööri ei siis voi tehdä asiassa mitään kysymättä
kenraalikuvernööriltä?
LINDH. On taas kävellyt edestakaisin, aikonut tarttua telefooniin,
mutta peräytynyt taas, pysähtyy.
Valitettavasti en voi.
ROUVA LINDH.
Mutta jos hän kieltää, Edvard?
LINDH. Levittää käsiään.
Ehkä ... ehkä ei ... tuskin sentään...
ROUVA LINDH.
Sinä voit olla tuosta kiertokirjeestä välittämättä. Voithan puolustaa
itseäsi sillä, että kun santarmit vaativat ainoastaan _sinun
_suostumustasi--sinä voit selittää--aivan hyvin voit sen tehdä--että
sinä luulit, että he jo olivat ilmoittaneet asiasta
kenraalikuvernöörillekin.
LINDH. Pidättäen kärsimättömyyttään.
Mutta jos kerran on niin, niin eihän ole pelkoa, että
kenraalikuvernööri tulee tekemään vaikeuksia. Tämähän on vain
muodollisuus, jota minä kuitenkaan en voi olla täyttämättä.
ROUVA LINDH.
Sinun ei tarvitse siitä välittää. Käsittäväthän ne, että asia oli
kiireellinen--ja onhan kysymys omasta veljestäsi.
LINDH.
Juuri sen vuoksi.
HANNA.
En suinkaan tahdo millään muotoa saattaa herra kuvernööriä välikäteen.
Pyytäisin vain saada tietää, kuinka kauan luulette vastauksen tulevan
viipymään?
LINDH.
Kiireellisiin virkakyselyihin on vastaus joskus saapunut puolenkin
tunnin kuluttua, riippuen tässä tapauksessa tietysti kuitenkin kaikki
siitä, onko hänen ylh ... onko kenraalikuvernööri tilaisuudessa heti
vastaamaan.
HANNA.
Saisinko pyytää, että minulle ilmoitettaisiin vastauksen sisältö heti
kohta, kun se saapuu.
LINDH.
Tietysti. Minne saan lähettää sanan?
HANNA.
En tiedä, asunevatko lapsemme vielä vanhassa kodissamme.
ROUVA LINDH.
He asuvat vielä siellä.
HANNA. Rouva Lindille.
Siinä tapauksessa olisin kiitollinen, jos saisin tiedon vastauksesta
sinne.
LINDH.
Sen saatte heti, kun se saapuu.
Menee.
ROUVA LINDH.
Enkö saa tarjota sinulle teetä?
HANNA.
Kiitos, mutta minun täytynee mennä.
ROUVA LINDH.
Etkö voisi odottaa täällä?
HANNA. Kummastuen.
Täälläkö...?
ROUVA LINDH.
Vastaus ehkä saapuu piankin. Tule minun puolelleni ... näytät niin
väsyneeltä.
HANNA.
Kiitos, mutta... Minun täytyy tavata lapset ... ja sitä paitsi
ajatella, mitä minun on tekeminen siinä tapauksessa, että tulee
kieltävä vastaus.
ROUVA LINDH.
Mutta eihän nyt semmoista toki voine odottaa edes Bobrikoffilta.
HANNA.
Miksei sitäkin?
ROUVA LINDH.
Ei, se ei ole mahdollista. Sinä voit olla huoleton. Ei hän voi sitä
tehdä Edvardinkaan vuoksi.
HANNA.
Minä nyt kuitenkin menen.
ROUVA LINDH. Pahastuen.
Suo anteeksi, että pyysinkään ... mutta minä unohdin ... sinä tietysti
halveksit minua niinkuin kaikki muutkin.
HANNA.
Entä sinä itse?--En ymmärrä, en suorastaan ymmärrä, kuinka sinä voit
olla täällä?
ROUVA LINDH.
Enhän ole voinut häntä jättää ... mutta ... minä olisin ollut tuhat
kertaa ennemmin Vjatkassa kuin täällä...
On vähällä puhjeta itkuun.
HANNA. Ystävällisemmin, ikäänkuin hiukan heltyen.
Elä nyt, rakas... Mutta sano minulle, koska nyt kerran itse otit sen
puheeksi ... kuinka on sittenkin mahdollista, että te tulitte tähän
taloon ... kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut ... etkö olisi
saanut sitä estetyksi?
ROUVA LINDH. Raukeasti.
Minäkö? En ole mitään voinut ... en ymmärrä häntä, en tunne häntä enää.
Hän sanoo, että oli hänen velvollisuutensa, hänen isänmaallinen
velvollisuutensa ottaa virka vastaan ... olisi muuten tullut venäläinen
mies. Täytyi »pelastaa, mitä pelastettavissa on» ... se on nyt sitä,
sinä tiedät.
HANNA.
Ja mitä hän on pelastanut?
ROUVA LINDH.
Niin, mitä?... Ei meiltä muuten liioin mitään kysytty. Vaadittiin,
puristettiin joka taholta, se oli puolueen tahto, johtajain tahto. Sitä
vaatii läänin paras, isänmaan onni, suomalaisuuden asia.
HANNA. Kiinteästi.
Suomalaisuudenkin?
ROUVA LINDH.
Jotakin semmoista... Lienee peloitettu silläkin, että hän voisi
menettää entisen virkansa, ellei ottaisi vastaan uutta. Mitä minä
tiedän, en tiedä mitään muuta, kuin että sen jälkeen, kun tulimme tähän
taloon--ovat omat lapsemmekin meidät jättäneet.
HANNA. Hetken päästä.
Sano minulle, onko Aili vielä koulussaan? Hän kirjoitti, että hänen
asemansa oli uhattu.
ROUVA LINDH.
En ole kuullut, että hän olisi saanut eroansa, mutta eihän tätä nykyä
tiedä mitään. Kouluneuvostossa on Edvard kuitenkin esiintynyt hänen
hyväkseen ... mutta eihän todellakaan enää tänään tiedä, mitä huomenna
tapahtuu.
HANNA.
Entä Yrjö?--Onko hän vielä vapaudessaan?
ROUVA LINDH.
En ole kuullut, että hänet olisi vangittu, ainakaan vielä.
HANNA.
Vielä? Siitä on siis ollut kysymys?
POLIISIMESTARI tulee. Hän on nousukastyyppi, esiintyy teeskennellyn
upseerimaisesti.
POLIISIMESTARI.
Oo, todellakin! Mikä sattuma! Te täällä, arvoisa rouva? Minua ilahuttaa
suuresti nähdä teitä.
HANNA. Katsahtaa olkansa yli. Kääntyy lähteäkseen.
POLIISIMESTARI.
Toivon, että herra rehtori Lindh voi asianhaarain mukaan hyvin.
ROUVA LINDH.
Hän on kuollut.
POLIISIMESTARI.
Oo!--Valitan suruanne. Entisen opettajani kohtalo on minua aina
liikuttanut.
HANNA.
Todellakin?
POLIISIMESTARI.
Pyydän anteeksi, mutta kun viimeksi tapasimme toisemme, täytin minä
ainoastaan minulle annettua virkatehtävää, sitä ikävämpää, kun sen
täytyi kohdistua entiseen arvossa pidettyyn ja rakastettuun
opettajaani. Mutta en voinut menetellä toisin, vaikka olisin
tahtonutkin.
ROUVA LINDH.
Olisitteko tahtonutkaan?
POLIISIMESTARI.
Kaikki tapahtui laillisessa järjestyksessä, mitä minuun tulee. Minun
suhteeni asiaan oli selvä. Tein ainoastaan velvollisuuteni.
ROUVA LINDH.
Ei teidän velvollisuutenne kuitenkaan vaatinut teitä viemään pois
rouvan yksityistä kirjeenvaihtoa.
POLIISIMESTARI.
Rouva kuvernöörska, kaikki ovat jätetyt takaisin herra Yrjö Lindhille,
siitä huolimatta, että hän solvasi allekirjoittanutta hänen
virkatoimessaan tavalla, joka, jos se olisi kohdistunut johonkuhun
muuhun, olisi aiheuttanut ehdottoman vangitsemisen.
ROUVA LINDH.
Kuvernööri on toisessa huoneessa, jos häntä etsitte.
POLIISIMESTARI.
Aivan oikein, häntä juuri etsin, pyydän saada huomauttaa--hänen
nimenomaisesta kutsumuksestaan.
Tekee kumarruksen ja menee.
ROUVA LINDH.
Noita kauheita ihmisiä täytyy minun tavata joka päivä.
HANNA.
Et todellakaan ole kadehdittava, Hilda parka.--Sinä ehkä itse tuot
minulle tiedon ... olisin niin kiitollinen, jos sen tekisit.
ROUVA LINDH.
Sen minä tuon, minä teen sen heti, kun se saapuu.
Saattaa Hannan ja palaa sitten takaisin ja järjestää hetken
aikaa huoneessa, korjaten pois teekuppeja. Kun näkee LINDHIN
ja POLIISIMESTARIN tulevan, menee.
POLIISIMESTARI.
Niinkuin minulla oli kunnia huomauttaa, ei ole mitään erityistä syytä
pelkoon, etteivät kutsunnat onnistuisi. Poikia on saapunut lukuisasti
kaikista kunnista. Niitä on anniskelut täynnä. Heidän kesken tuntuu
olevan yleisesti vallalla se mielipide, ettei tällä kertaa ruvetakaan
Helsingin ruotsikkoherrain narreiksi, vaan mennään miehissä syyniin,
koska omat suomalaiset herrat siihen kehoittavat.
LINDH.
Oletteko levittänyt tuota kymmenen ylioppilaan kehoitusta?
POLIISIMESTARI.
Olen, ja se on nähtävästi tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen. Mutta
eihän poikia kuitenkaan voi täysin taata. Mielet voidaan vielä viime
hetkellä saada heilahtamaan toisapäin. Yrjö herralla on epäilemättä
vielä koko paljon vaikutusta isänsä vanhan auktoriteetin nojalla.
LINDH.
Onko hän täällä?
POLIISIMESTARI.
Hän saapui tänne viime yönä maalta, jossa on kierrellyt kuvernöörin
jälkiä, mutta minä luulen sangen huonolla menestyksellä.
LINDH.
Niin. Minä tiedän.
POLIISIMESTARI.
Hänelle ei kuulemma kaikin paikoin enää ole annettu yösijaakaan...
LINDH.
Minä tiedän.
POLIISIMESTARI.
Sanon kuitenkin suoraan, jos herra kuvernööri sallii minun antaa
neuvon: mielet voivat vielä viime hetkellä muuttua, jos hänen sallitaan
yhä edelleen vapaasti liikkua ja saapua itse kutsuntatilaisuuteenkin.
Sanon suoraan: hänet olisi vangittava, ainakin kutsuntapäiviksi.
LINDH.
Ei, ei, se ei voi mitenkään käydä päinsä. Jos tulee tiedoksi, että
hänet on vangittu ja että minä olen antanut sen tehdä ja hänet estetään
olemasta isänsä hautajaisissa, voipi kiihoitus saada aivan liiaksi
ilmaa siipiinsä... Ei, ei, kaikki on saatava menemään niin
rauhallisesti ja niin huomiota herättämättä kuin suinkin.
POLIISIMESTARI.
Mutta jos emme me vangitse häntä, on pelättävää, että santarmit sen
tekevät. Ne ovat pitäneet häntä erityisesti silmällä hänen osanottonsa
jälkeen Helsingin mellakoihin.
LINDH.
Onko teillä todella syytä olettaa, että heillä on aikomus vangita
hänet?
POLIISIMESTARI.
Kapteeni Popoffin viittauksista luulen ymmärtäneeni, että semmoinen aie
todella on olemassa.
LINDH.
Teidän on välttämättä koetettava saada hänet siitä luopumaan tai
ainakin odottamaan. Antakaa santarmikapteenin ymmärtää, että me itse
panemme toimeen vangitsemisen, jos se on välttämätöntä ... että olemme
aikoneet sen tehdäkin, mutta ei tänään eikä vielä huomennakaan;
selittäkää, että pyydämme sitä levottomuuksien välttämiseksi.
POLIISIMESTARI.
Mutta jos heidän aikeihinsa ei kuulukaan levottomuuksien välttäminen
tässä läänissä, missä suomalaisten viranomaisten on onnistunut pysyttää
heitä syrjemmässä kuin muualla?
LINDH.
Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Siltä taholta voimme tietysti odottaa
mitä vehkeitä tahansa.
POLIISIMESTARI.
Siinä tapauksessa, että rehtori vainajan hautajaisia ei olisi pantu
toimeen täällä, juuri nyt, ei ehkä olisi ollut syytä pelkoon, että
yleinen mielipide olisi joutunut niin erittäin kuohuksiin, jos herra
Yrjön talteen ottaminen kutsuntapäiviksi olisi tapahtunut meidänkin
aloitteestamme. Riittävää muodollista aihetta siihen hän kyllä tulee
antamaan jo tänä päivänä.
LINDH.
Minun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Soitan teille hetken kuluttua
uusien määräyksien antamista varten.
POLIISIMESTARI.
Olen käskettävänänne, herra kuvernööri.
Menee.
LINDH. Selailee papereitaan, nousee ja kävelee, istuu taas.
ROUVA LINDH tulee.
ROUVA LINDH.
Mitä luulet? Pelkäätkö, että vastaus ehkä voi olla kieltävä?
LINDH.
Kuinkas minä voisin sen tietää?
ROUVA LINDH.
Näytä, kuinka sinä sepitit sähkösanoman?
LINDH.
Ilmoitin, mistä on kysymys, ja pyysin, että hänen ylhäisyytensä
poistaisi esteet, jotka ovat kohdanneet ... ja niin edespäin.
ROUVA LINDH
Miksi niin virallisesti ja kuivasti? Etkö olisi voinut lisätä jotakin
omasta puolestasikin?
LINDH.
Ja mitä olisi minun pitänyt lisätä?
ROUVA LINDH.
Jotakin, josta olisi käynyt ilmi, että asia on sinulle persoonallisesti
tärkeä.
LINDH.
En voi pyytää itselleni mitään armonosoitusta siltä taholta.
ROUVA LINDH.
Mutta eihän nyt ole kyse mistään armonosoituksesta, vaan ihmisen
kalleimmasta, pyhimmästä oikeudesta saada levätä oman maansa povessa.
Etkö olisi voinut ainakin _siihen_ vedota?
LINDH.
Minun olisi ehkä pitänyt sepittää sähkösanoma näin: »Teidän
ylhäisyytenne venäläiset santarmit ovat perustuslain vastaisesti
loukanneet ihmisen pyhintä oikeutta pidättämällä» ... ja niin edespäin
... »mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä,
hänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan ... ellei se
tapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?» Niinkö?
ROUVA LINDH.
Mikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että hänet
haudataan tänne?
LINDH.
Ei suinkaan ... vaikka ... vaikka minusta suoraan sanoen oikeastaan on
jotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.
ROUVA LINDH.
Joku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta veljestäsi? Ja olihan se
hänen viimeinen tahtonsa?
LINDH.
Minulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On kerrassaan
anteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin käytetään
valtiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin. Eikö jo
olisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää rauhaan?
ROUVA LINDH.
Mutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet tänne pannakseen
toimeen valtiollisia mielenosoituksia?
LINDH.
Se ihminen voi mitä hyvänsä.
ROUVA LINDH.
Mutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät, ettei asia ole niin!
Se on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla voi. Sinä et ole
voinut koskaan häntä sietää.
LINDH.
En. Se on totta.
Telefooni soi kiivaasti.
ROUVA LINDH.
Se on vastaus!
LINDH. Telefoonissa.
Halloo!--Hyvä on. Odottakaa hiukan.
Istuu kirjoittamaan selin rouvaan.
»Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei hänen ylhäisyydellään ole
mitään sitä vastaan». Oliko se noin? Eikö ole mitään erehdystä?
ROUVA LINDH. Riemuiten.
Hänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän sallii sen!
LINDH. Kärsimättömästi.
Malta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään!
Telefooniin.
Kuinka se oli? Jatkakaa!
ROUVA LINDH.
Hanna voi ehtiä vielä junaan!
Rientää ulos.
LINDH.
Malta! sanon minä.--Odota!
Kun näkee rouvan menneen.
Ah!--
Telefooniin.
Suokaa anteeksi, tässä oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa.
... »vaan jättää hän asian herra kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi,
kuitenkin sillä ehdolla, että herra kuvernööri vastaa siitä, ettei
mitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle vihamielisiä mielenosoituksia
panna toimeen.»
Yhä telefooniin.
Eikö ollut mitään muuta? »Kansliapäällikkö Fritsch.» Kiitän, hyvästi.
Soittaa pois ärtyisesti.
Hilda!--Minne hän meni?
Istuu ja miettii, käsi telefoonin kammissa. Soittaa.
Olkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon rehtorinkansliaan.--Onko se
Saarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun tulla luokseni ... hetkeksi vain.
Tahtoisin neuvotella kanssasi eräästä hyvin arkaluontoisesta asiasta.
Hyvä on.
Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.