Ei ... ei aivan silloin.
AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?
HANNA.
En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko
ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä
hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen
ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa--isävainajan oma ainainen
unelma viime aikoina.
AILI.
Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?
HANNA.
Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.--Meidän ei olisi sentään
pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt
koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin
kaikki muut.
AILI. Luottavaisesti hymähtäen.
Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos
olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.
HANNA.
Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei
oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti
hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.
AILI. Niinkuin ennen.
Joskin--mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.
HANNA.
Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden
kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle,
niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään
puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua
syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?»
Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin
itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun
silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.»
Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen
ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan.
En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin
mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen
enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.
AILI.
Et sinä silloin siitä mitään puhunut.
HANNA.
En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen
jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.
AILI.
Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki.
Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja
korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos
ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt
kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten
joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä
oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä
tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta
minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin
hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme
edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän
olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän
ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.
YRJÖ. Syvästi.
Paljon enemmän.
AILI. Lämmöllä.
Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja
rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan,
että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle:
»Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani
heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan
nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne
väkisin».
YRJÖ.
Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.
HANNA.
Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.--Minä luulen, että hän otti
kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi
niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun
hänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu,
hän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai
ainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan,
että lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja
voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin
kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin
majoista--lapsetkin--hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä
Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten
tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin
viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin
tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin,
että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä
vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän
näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: »Ei, tämä
jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt
meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.»
Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen
yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi», sanoi hän
kerran. »On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme
siellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti
tottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin
minun.»--Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää
koskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes--
kunnes--lopulta kaatui.
Hetken hiljaisuus.
En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen
voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta
vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna
alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli
saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen
jaloimpia elimiään ja lopulta----
Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.
AILI.
Et siitä meille mitään kirjoittanut.
HANNA. Hetken päästä.
Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni.
Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka
oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi
hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein
aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa
lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki,
niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia
tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas
yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos
tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai
niinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä
tyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me
istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin
kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi
olla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee
saaren taa ... karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy...»
AILI. Pyyhkien silmiään.
Isä parka...
HANNA.
Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja
soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen
koti-ikävä--niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi.
Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä
hänen kuoltuaan kotimaahan.
AILI.
Ettet...?--mutta mikset?
HANNA.
Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän
kuoltuaan makaa.
AILI.
Semmoinen raukka kuin hän...
HANNA.
Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.
YRJÖ.
Ettei hän olisi ansainnut? Isä!
HANNA.
Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet
tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään
esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy
tapahtua jotakin, joka muuttaa _kaikki_ ... »siellä, kaikkialla on
semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä ... yht'äkkiä se
murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»
On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.
YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.
Kohoo--murskaa--mitä hän tarkoitti?
HANNA.
Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta,
toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään
jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen
optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän
työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut--minä näin erotessamme sen
heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on
hyvissä käsissä, Hanna.»
AILI. Katkerasti.
Lupasivat, niin--mutta eivät ole mitään voineet.
YRJÖ. Samoin.
Ei mitään enää.
HANNA.
Eräänä yönä--en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa--kuulin
hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää
antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan,
seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on
meidän!»
AILI.
Juuri niinkuin...
Osoittaen kuvaa.
HANNA.
Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin
puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen
tapansa oli.
YRJÖ.
Isä unohti Efialteet.
HANNA.
Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja.
Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta,
luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista--ne olivat
kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.
AILI.
Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.
HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.
Lapset!--te ette saa tuomita isää!
YRJÖ.
Mekö?
AILI.
Mistä?
HANNA.
Hän koetti--hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut ...
täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää...
Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.
Isä ... isä päätti itse päivänsä.
AILI.
Mitä sinä sanot, äiti?
YRJÖ.
Isä?
HANNA.
Niin.
Hetken äänettömyys.
YRJÖ. Hiljaa.
Kuinka se tapahtui?
HANNA.
Hän ampui.
YRJÖ ja AILI.
Ampui?
Pitempi vaitiolo.
HANNA.
Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän
mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja
pahan mielen pisaran vuotamaan yli?
AILI.
En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä
päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.
HANNA.
Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli
itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo...
AILI. Tarttuen äitiään käteen.
Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.
HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti,
liikutuksella.
Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui
hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut
puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut
kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän
usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli
sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein,
niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin
ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen
kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.
Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan
kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä
panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna
minulle ensin tupakkaa.»
AILI.
Mitä, äiti?
HANNA.
Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt
tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa
tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin
vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun
terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen
hermokohtauksen.--»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen
heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet
luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun
holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse
tahdon!»--»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi,
itsehän sinä pyysit», sanoin minä.--»Sinulla ei ole mitään sanomista,
vaikka minä myrkyttäisin itseni.»--»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja
annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni
huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua
liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen
kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän
joskus ennenkin oli sillä tavalla ... ja kun ajattelin, että hän ehkä
rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun
sieltä palasin, oli se tapahtunut.--
Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä
tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan--siitä
riemuitsemaan, mutta kun ajattelee...
YRJÖ.
Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.
AILI.
Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.
HANNA.
Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä--kun on
niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa
asiansa oikeuteen ja sen menestykseen--ja pitkän elämänsä koettanut
lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista
henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen--ja kun kaikki
sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin
juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään--se oli
minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa,
että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne
erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen
kostonhalu--että _oli_ julistettu, että oli _voitu_ julistaa
alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi
velvollisuudeksi--
AILI.
Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä--toisten vielä
taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta...
HANNA.
Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat
vastoin koko kansaa--että ne olivat voineet vielä senkin tehdä--minä
luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.
AILI.
Se se tietysti oli!
YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi?
Ne olivat ne, jotka hänet surmasivat!
AILI.
Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut
koko hänen elämänsä työn?
HANNA.
En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En
tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän
hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä--tai ehkä hän
vain tahtoi olla--vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään
ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.
YRJÖ.
Hän ei tiennyt.
AILI.
Jos hän olisi tiennyt...
HANNA.
Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa ei meille
siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät
omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa
sen perille ajamiseen.»
AILI.
Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa
asiaansa.
HANNA.
Minä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa hänen
kanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan näyttää
koettaneen vaikuttaa siihen, että isä--anoisi armoa.
YRJÖ.
Oh!
AILI.
Isä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?
HANNA.
Niin, se oli naurettavaa.
AILI. Intohimolla.
Et voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja millä tavalla!
Venäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet läheskään sillä
innolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä, mitä hän. Se
on hän, joka on keksinyt kuntien sakot.
HANNA.
Hänkö se on?
AILI.
Niin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai
rehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen
lukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat
niihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on
hämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen
oikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se
millainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat
sitä kirkoissaan. Ja hän on matkoillaan saanut seurakuntain rovastit
siihen, etteivät ne vihi eivätkä pane kuulutuksiin niitä, jotka eivät
ole olleet arvannostossa.
HANNA.
Se ei voi olla totta?
AILI.
Se on totta. Sinä voit kuvailla, miten kaikki on mennyt ylösalaisin,
kun muuan poika vastaa semmoiselle papille: »Jos et vihi, niin kyllä
kai kuitenkin kastat.»--Tapasin junassa äsken köyhän vaimon. Heiltä oli
kuollut ainoa lehmä, eivätkä he tienneet, kuinka pääsisivät talven yli.
»Vaan antoi toki laupias Jumala perustuslaillisten pitää kokousta
poikain kanssa ihan naapurissa, niin meidän poika antoi sen ilmi ja sai
sata markkaa, niin ostettiin lehmä ja jäi vielä vähän tähdettäkin.»
HANNA.
Aili!
AILI.
Se _ei_ ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on
pysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan,
siveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä
ainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän
lehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä
kirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän
vastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan
vihollisia!--meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma...
YRJÖ.
Meikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle
ja rajan taakin.
AILI.
Tiedätkö, mitä hän--tuo--en saa hänen nimeään huulilleni--mitä hän oli
sanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?
HANNA.
Onko kasakka sinua lyönyt?
AILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä,
vielä punainen arpi viistossa otsan yli.
HANNA.
Kauheata! Millä hän sinua löi?
YRJÖ.
Ruoskallaan.
HANNA.
Kauheata! Missä se tapahtui?
YRJÖ.
Helsingissä.
HANNA.
Löitkö sinä häntä ensin?
AILI.
Yrjöllä oli erään tuntemattoman naisen pikku tyttö sylissään, toisella
kädellään hän piti suitsista hevosta, joka tunki äidin päälle ja olisi
muutoin tallannut hänet alleen. Mutta sehän ... sehän oli... »oikein
sille nulikalle!»
HANNA. On kimmonnut ylös.
Hän sanoi sen? Hän? Sinusta?
AILI.
»Kuka käski mennä panemaan sormiaan väliin!»
HANNA.
Kuka käski?
AILI.
»Olisi tarvinnut vielä enemmän!»
HANNA.
Hän sanoi?
AILI.
Hän ... tuo ... se oli suomalaisen miehen sana! Eikä se ole ainoa
semmoinen sana, ei hänen suustaan eikä muiden!
HANNA. Yhä enemmän kiihtyen.
Mutta eikö heidän mielestään enää saisi .. pitääkö antaa heidän
kasakkainsa hevosten tallata itseään nostamatta edes aseetonta
kättäänkään omaksi suojeluksekseen? »Se oli oikein»--mutta jos _se_ oli
oikein, silloin kai oli oikein se, mikä meillekin tapahtui?
AILI.
Niin olikin!
HANNA.
Oli kai oikein, että kaikki muutkin karkoitettiin?
AILI.
Senkin he ovat sanoneet, juuri sen: »Nyt on heistä päästy! Nyt palaa
rauha pian maahan!»
HANNA. Kävelee, pysähtyy.
Oikein isälle, että menetti järkensä ja henkensä--että hän nyt makaa
siellä kuolleena kylmässä rautatievaunussa, jossa häntä siirretään
raiteelta raiteelle, veturien kirahdellessa korvan juuressa, lävistetyn
pään retkahdellessa kirstun laidasta toiseen ... olisi siis kai oikein
vielä sekin, jos en saisi tuoda häntä tänne, jos hän ei kuolleenakaan
pääsisi lepäämään isänmaansa poveen... »Se oli oikein, kuka käski.»--
Oo, isä julisti heistä hirmuisen tuomion ... minä sitä silloin
kauhistuin, mutta en tiedä enää... »Heidät olisi ammuttava!»
AILI.
Ammuttava?
YRJÖ. Kiihkeästi.
Ketkä?--sanoiko isä, ketkä?
HANNA.
Kaikki, jotka ... jokikinen, joka ... »niinkuin sodassa ammutaan
kavaltajat»--ne olivat hänen sanansa.
Syvästi.
Ja se on vielä menevä siihen ... täällä meillä, niinkuin se on mennyt
siihen kaikkialla, missä kansojen asia on petetty ja missä se on siitä
julistanut tuomionsa, mutta ei kykene sitä muuten panemaan täytäntöön!
--_He_, he itse tulevat sen siihen saattamaan.--Muusta he eivät
nähtävästi enää välitä.
AILI. Kasvoillaan pelonalainen ihastus.
Tekin--tekin olitte tulleet siellä siihen?
YRJÖ. Käännähtäen.
Sinäkin, Aili?
HANNA. Yhtäkkiä vaihtuen, katkerasti, ylenkatseellisesti.
Tai en tiedä. Ei se täällä meillä siihen mene. Ei meillä mene mikään
niinkuin muualla. Ei meidän kansallamme ole oikeata käsitystä siitä,
kuinka sitä on solvaistu ja häväisty, kuinka suuri tämä sen häpeä on,
ei sillä ole aavistustakaan siitä, mitä on intohimo oikeuden puolesta.
Täällähän vain kärsitään, hurskaillaan, etten sanoisi kerskaillaan:
»Katso, Herra, kuinka me olemme suuret meidän kataluudessamme, ei
mikään kansa ole kärsimystensä kestävyydessä meidän vertaisemme. Me
olemme sinun valittu kansasi, mehän toteutamme joka päivä sinun
suurinta käskyäsi: käännämme toisen poskemme, kun meitä on toiselle
lyöty.» Me annamme pois kaksi oikeuksistamme, kun meitä on yhden
anastamisella uhattu, pelastaaksemme kolmannen, joka menee samaa tietä.
Taas innostuen.
Toista on siellä, tuolla suuressa maassa. Nuoret parrattomat pojat
juoksevat siellä kasakkain pistimiin ja santarmien sapeleihin kuin
kultansa syleilyyn. Hennot hienohipiäiset ja lempeä-ääniset neitoset
panevat siellä kansan tuomioita täytäntöön uhraten henkensä kuin
uljaimmat sotilaat taistelutantereella. Venäjän kansalla on
tulevaisuus, ja se voittaa vapautensa, sillä se osaa ja uskaltaa sen
puolesta taistella. Meillä ei ole yhtä ainoata rohkeata, uhkamielistä
ajatusta, ei ketään, joka uskaltaisi lausua semmoisen ilmi, vielä
vähemmän ketään, joka antaisi merkin, tekisi vapauttavan, herättävän
teon, puhdistaisi ilman, sytyttäisi merkkitulet vuorilla palamaan! Isä
oli, mutta hänkin--lävisti oman otsansa.
Vaipuu alas.
YRJÖ. Tutkien, henkeään pidättäen.
Jos joku sen tekisi, äiti--eikö se olisi murha?
HANNA. Uudelleen nousten.
Se ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano--kansan tuomion!--
Jumalan tuomion!
AILI.
Äiti, sanotko sinäkin sen?
ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.
ROUVA LINDH.
Pyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit--että ehtisit
junaan.
HANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa.
Onko vastaus saapunut?
ROUVA LINDH.
Niin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.
HANNA.
Ei ole mitään sitä vastaan ... minä siis saan!... Lapset, ei muisteta
nyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme
isäparan hänen viimeiseen lepoonsa.--Minä ehdin vielä junaan?
Todellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä ... huomenna olen täällä...
Yrjö, riennä kutsumaan ajuria!
ROUVA LINDH.
Enkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?
HANNA.
Kiitos, Hilda!--Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä
santarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.
ROUVA LINDH.
Edvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän ... hän kyllä pitää
siitä huolen.
HANNA.
Niin, oikein, senhän tietysti täytyy käydä niin.
Ailille ja Yrjölle.
Hyvästi, lapset, pitäkää te sill'aikaa huoli kaikista valmistuksista,
haudasta, laulusta ja seppeleistä ja ilmoittakaa ystäville!... Että se
sittenkin sai tapahtua.
ROUVA LINDH.
Sanoinhan minä sinulle, ettei semmoista toki voisi odottaa edes
Bobrikoffilta.
Kuuluu kiivas soitto. Yrjö menee avaamaan. POLIISIMESTARI
astuu sisään.
YRJÖ.
Mitä haluatte?
POLIISIMESTARI.
Pyydän anteeksi, jos tulen sopimattomasti. Tulin ainoastaan kuvernöörin
käskystä ilmoittamaan...
ROUVA LINDH.
Se oli tarpeetonta, minä olen jo ilmoittanut sen.
Tekee liikkeen, että poliisimestari menisi.
POLIISIMESTARI.
Siinä tapauksessa, että asia on jo ennen minua toimitettu, on minulla
kunnia...
ROUVA LINDH.
Vaan teillä on ehkä kuvernöörin lupakirja?
POLIISIMESTARI.
Mitä lupakirjaa suvaitsee rouva kuvernöörska tarkoittaa?
ROUVA LINDH.
Lupakirjaa rehtori vainajan tänne tuomiseen.
POLIISIMESTARI.
On nähtävästi olemassa jokin väärinkäsitys. Herra kuvernööri
päinvastoin soitti minulle ja käski minun kiireimmän kautta ilmoittaa
rehtorskalle, että hänen miesvainajansa hautaaminen ei voi tapahtua
täällä...
KAIKKI.
Ei voi tapahtua?
ROUVA LINDH.
Kuinka ei voi? Mutta kenraalikuvernöörihän on antanut suostumuksensa?--
POLIISIMESTARI.
Toistan, että on nähtävästi olemassa väärinkäsitys. Kenties hänen
ylhäisyytensä ei olekaan antanut suostumustaan?
ROUVA LINDH.
On, on, kuulinhan minä sen telefoonissa.
POLIISIMESTARI.
Tuon ainoastaan perille raportin, joka minulle annettiin tuotavaksi.
Jos hänen ylhäisyytensä on antanut suostumuksensa, mutta herra
kuvernööri siitä huolimatta on katsonut että hänen pitää vastata
kieltävästi, niin on mahdollisesti ilmaantunut asianhaaroja, esteitä
... jaa, minä en todella tiedä.
ROUVA LINDH.
Mutta mitä esteitä?
POLIISIMESTARI.
Joitakin, joita minulla ei ole oikeus eikä tarviskaan tiedustella--
telefoonissa--mutta joita herra kuvernööri varmaankaan ei ole salaava
arvoisalta puolisoltaan. Sulkeudun suosioonne ... sulkeudun
suosioonne...
Menee teeskennellyn kohteliaalla kumarruksella sekä rouva
Lindhille että muille, kullekin erikseen.
HANNA. On jäykistynyt suoraksi ja kylmäksi.
_Hän_ ei siis salli? Se on siis hän, joka ei salli?
ROUVA LINDH. Yhä enemmän hätääntyen.
Ei, ei, se ei ole, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyy olla jokin
erehdys. Ehkei Bobrikoff sittenkään suostunut? Minä kuulin ehkä
sittenkin väärin telefoonissa? Ehkä tuli sittenkin kielto? Ei, kyllä
minä kuulin oikein. Mutta näin ei saa käydä ... ei saa ... tämä on
kauheaa...
Puhkee itkuun ja menee.
AILI.
Bobrikoff sallii, mutta hän kieltää? Hän?
HANNA.
Minun täytyy vielä tavata se mies.
Ottaa hattunsa ja puuhkansa.
YRJÖ. On seisonut, huulet puoleksi auki, kasvot pinnistyneinä, lopulta
niinkuin olisi tehnyt päätöksen, nopeasti.
Minä tulen mukaasi, äiti!
AILI. Yht'äkkiä vavahtaen.
Yrjö, sinä et saa mennä!
YRJÖ.
Aili...
Katsovat toisiaan lyhyen hetken.
AILI.
Tai miksei? Mene!
YRJÖ. Menee, mutta palaa, sulkee intohimoisesti Ailin syliinsä.
Hyvästi, Aili!
HANNA. Ovessa.
Tuletko sinä?
YRJÖ.
Minä tulen.
Rientää pois.
AILI. Jää hetkeksi miettimään, ristiriitaisten tunteitten vallassa,
tempaa liinan ja aikoo rientää ulos.
Yrjö!--Ei, ei...--Tai miksei!
Heittää liinansa pois ja jää, vaipuen tuolille.