"En. Oletko kadottanut hänet?"
"Hän on kadonnut," lausui Ethel kuin vieraalle. "Palvelustytöt sanovat
nähneensä hänen juoksevan rannalle."
"Hyvänen aika!" sanoi Archie myöskin vieraan äänellä. "En ole nähnyt
jälkeäkään hänestä. Meidän on kai parasta etsiä näiltä kallioilta.
Vuoksi tulee pian."
"Niin. Jos sinä menet tästä, niin minä haen tuolta."
Archie lähti toiseen suuntaan ja tyttö toiseen. Kauhu valtasi heidän
sydämensä... He kulkivat ylös alas rantaa pitkin edestakaisin
kallioiden ympäri.
Ei jälkeäkään kadonneesta lapsesta.
"Kadonneesta lapsesta." Oi, nuo sanat voivat jäädyttää veren ja
pysähdyttää valtimot uhkaavalla merkityksellähän! Mitä kuvitelmia ne
tuovat mukanaan kaupungissa? Kauheita katuristeyksiä, liikennettä...
Metsässä? Vaanivan käärmeen... Maantiellä? Roiston... Joen rannalla?
Viettävän rinteen, pienen luiskahtavan jalan..
Entä tällä petollisten kallioiden reunustamalla rannalla, missä vuoksi
uhkasi?
Archie Laverock, joka kiipesi kallionlohkareelta toiselle, merilevien
takertuessa hänen kenkiinsä, kurkistellen, etsien, kiroili hiljaa
ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei hänen mielessään ollut muuta
kuin suuttumusta.
Tuo pieni veitikka! Tuo kunnon pikku poika, joka kutsui häntä
"Laverockiksi" ja tarjosi hänelle omia makeisiaan ja oli ollut hänen
toverinaan neljän päivän matkalla Lontoosta.
"Pohjoiseen!" oli hän kuulevinaan lapsen äänen riemuitsevan.
Pohjoinen, jota Archie nyt ei olisi koskaan suonut nähneensä. Oliko se
nyt vienyt tuon pikku pojankin?
"Freddie!" huusi hän yhä kovemmin rohkaistakseen itseään ja tuota
levotonta punatukkaista tyttöä, joka alkoi juoksennella hurjasti
edestakaisin, hänkin huutaen "Freddie, missä olet, Freddie?"
* * * * *
Ja missä Freddie Royds sillä välin oli?
Sangen lähellä. Hän ryömi käsin ja jaloin erään kallion ympärillä, ja
hänen silmistään loisti oikean Tienlöytäjän, Hirventappajan, Mowglin ja
Tarzanin ihastus. Hän ryömi edestakaisin piiloitellen siten etsijöiltä.
Hän värisi onnesta pettäessään täysikasvuisia; neiti Johnstonea, joka
itse oli sellainen mestari; Laverockia, joka oli ollut kaikkialla
etsijänä! He eivät nähneet häntä! He eivät huomanneet! He huusivat ja
kutsuivat!
"Freddie! Fred — — ah!" keskeytti Archie Laverock hiljaa itsekseen.
vihdoin hän oli huomannut. Kolmenkymmenen kyynärän päässä hän näki
jotain pilkottavan; palan harmaata villakangasta; parin pitkiä ruskeita
sääriä, jotka päättyivät liian suuriin koulukenkiin.
Archie lähestyi hiljaa... Noiden jalkojen asento sai hänet varmistumaan.
Se ei ollut sattuma... Hän viittasi Ethelille rannalle, nosti sormen
huulilleen ja hiipi hiljaa pienen piilottelijan luo. Poika oli nyt
ryöminyt kahden kivilohkareen väliin jyrkän kallion juurelle.
Archie kiipesi ylös kalliolle; lapsi oli nyt jalan
verran liian alhaalla, jotta hän olisi voinut ulottua häneen.
Jälleen Archie kääntyi Etheliä kohden. Tämä valmistautui kalpein huulin
näkemään pojan kuolleena, pienet hiljaiset kasvot, pienet riippuvat
jäsenet, verta.
Archie osotti omia nilkkojaan. Tyttö tarttui niihin ja piteli niitä
noilla poikamaisilla, voimakkailla käsillään, joita Archie oli sanonut
rakastavansa.
Mies laskeutui alas.
Sitten hän notkeasti kuin kissa tarttui pojan villatakkiin. Hän nosti
hänet ylös ja painoi hänet istumaan kalliolle.
"Sainpa sinut kiinni."
Poika nauroi ja punastui päästessään irti pelastajansa käsistä ja
jälleen noustessaan jaloilleen. Hilpeänä hän huudahti: "Oh, Laverock,
elleivät aallot olisi niin melunneet, niin olisin — —"
Hänen kimakka pikku äänensä vaikeni hänen huomatessaan suuttumuksen —
hyvin epätavallisen suuttumuksen hänen vangitsijansa kasvoilla.
"Mene kotiin," komensi Laverock tiukasti. Helpotuksesta johtuvasta
vastavaikutuksesta hän olisi voinut läimäyttää nuorta Freddieä.
"Matkaan. Tiehesi, heti!"
Hämmästynyt katse. Lapsi kääntyi, juoksi tottelevaisena kallioiden yli
sammaleiselle harjanteelle ja lähti yli kenttien.
Päästäen helpotuksen huoahduksen molemmat täysikasvuiset kääntyivät ja
katsoivat toisiinsa.
Omituinen katse.
Mikä se kiisi silmästä silmään, nyt kun vaara oli ohitse, joka oli
saattanut heidät molemmat kauhun valtaan? Yhteinen ajatus... Ajatella,
jos sellaista olisi sattunut heidän lapselleen!
He katsoivat toisiinsa.
Ethel huohotti: "Miten voi — miten voi mikään peloittaa ihmistä niin
hirveästi."
Archie vastasi kiihkeällä äänellä: "Niin sinäkin peloitit minua eilen
illalla."
Ja sinä hetkenä, jolloin kaikki oli näyttänyt olevan lopussa, kaikki
alkoi uudelleen alusta. Katsoen yhä Etheliin Archie jatkoi, nyt
rauhallisesti: "No niin, mitä siitä?"
"Siitä — —? Eilisillasta — —"
"Niin."
"Oi niin," sanoi tyttö nopeasti. "Niin, se asia on kuten sanoin. Ei
hyödytä mitään puhua siitä uudelleen. Se on lopussa, eikö totta? Eihän
ole muuta sanomista?"
Ja sitten hän jatkoi nopeasti:
"Käsitäthän sen, eikö niin? Mikä kohtalokas erehdys olisikaan sinun
mennä naimisiin. Ei kai meidän tarvitse enää puhua siitä?" jatkoi hän
yhä epätoivoisena. "Miten voisin jatkaa sellaista kihlausta?"
"Sinähän sanoit tietäväsi, että se asia oli selvä."
"Niin oli, ennenkuin tuo kirje tuli ja näytti minulle asianlaidan. Nuo
uutiset, että saisit rahaa. Oh! en aio väitellä mistään. Mutta kun
käsitit — — Etkö luule minun huomanneen, miltä näytit?"
"Näytin — —"
"Niin juuri! Onnettomalta! Siksi että tiesit, että nyt asiat voitaisiin
lopullisesti järjestää. Sinä iloitsit kihlauksestamme vain niin kauan
kuin se oli epävarma. Oh, ei, ei; en tahdo puhua siitä," huudahti
hän seisten siinä hänen edessään, mutta katsoen kohti aaltoja hänen
olkapäänsä yli. "Heti kun sait tietää, ettei mikään estänyt meitä
menemästä heti naimisiin — niin tuotti se pettymystä. Se oli isku!
Sinä tunsit äkkiä olevasi — sidottu. 'Hyvä Jumala! Minä olen naimisissa
ja kahleissa ennenkuin aavistankaan!' Siltä sinusta tuntui, siltä
näytit, minä näin sen, etkä sinä voi sitä kieltää."
Archie antoi hänen puhua loppuun. Hän katseli häntä kiinteästi tuota
myrskyistä taustaa vasten. Heidän takanaan kohosivat aallot pitkinä,
korkeina harjoina; ne vyöryivät valtavina kaarina ja särkyivät
vihreäksi ja valkeaksi vaahdoksi. Tytön punainen tukka loisti kuin
hätämerkki tuulessa, mutta hänen ihana vartalonsa seisoi lujasti
kalliolla.
Archie katsoi tätä kuvaa ja rakasti sitä. Hän vastasi, yhä vielä
tyynesti:
"Ethel, entä ellen kiellä sinun olevan oikeassa. Ehkä minusta tuntui
siltä. Monesta miehestä tuntuisi siltä. Ehkäpä useimmista. He eivät voi
sille mitään. Se valtaa heidät ensimmäisenä silmänräpäyksenä. Mutta
seuraavana hetkenä — — oi, rakkaani!"
"Ei, älä sano sitä enää koskaan minulle."
"Minä sanon. Sillä sen pitäisi todistaa sinulle. Eikö se todista
sinulle, että jos minä voin tuntea niin ja kuitenkin — kuitenkin
seuraavana silmänräpäyksenä tahtoa mennä naimisiin kanssasi — eikö se
todista, että kaikki on nyt minussa toisin?"
Hiljaisuus. Toinen aalto murtui.
Archie sanoi nöyrästi ja yksinkertaisesti: "En tiedä, miten saisin
sinut uskomaan. Mutta se on totta. Koeta."
"On parempi ja viisaampi olla koettamatta — —" vastusti tyttö
värisevällä äänellä.
Hän tiesi olevansa häviön puolella.
Hän tuijotti poispäin, mutta mitä se hyödytti? Hän ei nähnyt noita
myrskyisiä aaltoja, ei noita kallioita eikä kiitäviä pilviä. Hän ei
nähnyt mitään muuta kuin Archien kasvot, niiden lumon ja taikavoiman.
Hän astui askeleen häntä kohti. Vielä askel, ja hän tiesi, että hän
olisi jälleen hänen sylissään orjana; hänen kohtalonsa määräisi hänet
hyvään tai pahaan.
Kumpaan?
Mennäkö naimisiin sellaisen miehen kanssa? Tahallaan antautua suruihin!
Vai olla menemättä?
Mitä elämä silloin sisältäisi? Kalpeita varjoja — hänen
mielenlaadulleen se ei olisi muuta. Toisten lasten hoitamista, kunnes
hän olisi neljänkymmenen, viidenkymmenen vanha. Uh!
Mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Mitä? Tämän jälkeen? Archie
Laverockin jälkeen?
Miten, miten hän voisi luopua hänestä? Ehkäpä Archie vihdoin — vihdoin
väsyisi vaihteluun ja palaisi omaan kotiinsa ja vaimonsa ja lastensa
luo — —
"Sanotaan olevan kahta lajia aviomiehiä, uskollisia orjia ja
voitokkaita valloittajia, mutta sinä olet aina ollut valloittaja,"
änkytti hän. "Sinä et voi sille mitään. He eivät päästä sinua — —"
"Ei ole enää ketään 'heitä'. Sanoit itse — —"
"Niitä tulee uusia, toisia!" huudahti tyttö. "Tiedäthän niitä tulevan.
Mitä ihmiset ovat olleet, sitä he tulevat aina olemaan. Sinussa on se
jo kehdosta asti. Kuulin kerran sanottavan: 'Kietokaa lapsi äitinsä
vaatteihin, niin tytöt tulevat aina häntä rakastamaan — —'"
"Kiedo hänet mihin ikinä tahdot, rakkaani," mutisi Archie kiihkeästi,
"jos vain, jos vain — —"
"Minä tarkoitan sinua!" Tyttö leimahti tulipunaiseksi ja hehkui kuin
iltataivas kallioiden ja pilvien välissä. "Sinä tulet olemaan sellainen
koko elämäsi ajan. Sinä tulet hakkailemaan hoitajatarta, jotka
viimeisen kerran mittaa kuumeesi! Sinä hakkailet kuolinvuoteellasikin!"
"Sitä en tee."
"Teethän, Archie! Sinä — —"
Mutta Archie tarttui häneen, ja vaiensi hänet ainoalla mahdollisella
tavalla sulkea naisen suu.
Sitten hän päästi hänet hetkeksi, niin että hän voi nähdä täydessä
valossa nuo kiihottuneet, ihailevat kasvot, jotka olivat kohotetut
häntä kohti.
"Minä vannon, ettei tule olemaan ketään muuta kuin sinä," kuiskasi hän
hänelle hellimmällä ja intohimoisimmalla äänellään. "Tämän jälkeen ei
koskaan. Ei, ainoa rakastettuni, ei koskaan. Tähän se päättyy. Tämä on
koti..."
Niin voitokas valloittaja kuiskasi.