Mauve.
Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja
istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi
omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.
Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews
oli siis kuollut.
"Kuoli viime heinäkuun 15. p:nä," sanottiin kirjeessä.
"Minun ollessani Dinardissa," muisti Archie.
"Minun kuljeskellessa St. Malossa."
Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi
selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat
kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen
vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.
Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu
riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli
se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta,
elämää, romantiikkaa... ja joka oli ollut niin kahlehdittu...
Hän oli välittänyt Archiestakin.
"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni
niin lausunut!
Hän oli suunnitellut Archien tulevaisuutta!
"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli
Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle
kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä
hänet."
Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien
eteen olutpikarin.
"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja
nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.
Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja
iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan,
ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.
Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla
niin järkytetty ja suruissaan.
Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä
oli ollut.
Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti,
minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun
hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."
Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen
nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!
Lionel Ellis? Lionel?
Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti.
Se oli onneksi molemmille!
Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen
mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle
henkilökohtaisesti merkitsisi.
Viisituhatta puntaa vuodessa!
Ministerin palkka.
Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori
Laverock, ollut rikas.
Mutta se oli silti yltäkyllin. Yltäkyllin.
Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen
metsästämään seuraavana vuonna!
* * * * *
Tänä iltana hänen tyttönsä saapui häntä tapaamaan.
"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen
kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään
kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat —
valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat,
sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue
tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."
Hän ojensi hänelle asianajajan kirjeen.
Seisten tytön vieressä hän luki uudelleen kirjeen samalla kuin hänkin.
"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa.
"Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"
Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö?
Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se
on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel!
ymmärrätkö sitä vieläkään?"
"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen
katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista
kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — —
"Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse
lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei
tarvitse lähteä!"
"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni.
"Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme
mennä heti naimisiin — —"
Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi
paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.
"Voimme mennä heti naimisiin."