"Olenko minä niin riidanhaluinen ihminen? Vai oletko sinä?"
"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on
ajatuksissani —"
"Ajatuksissasi? Mitä sitten, kultaseni?"
"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki
tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."
Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä
kuten tummat pilvet meren yllä.
"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en
käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"
"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy
Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä
tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi
Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin
hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa
uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."
"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie
vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän
muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"
"Mutta yhtäkaikki se on tapahtunut."
"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta
kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen
tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä
on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."
"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni
hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain
avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se
oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin
kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä,
Archie!"
Kuinka syyttävän katseen hän suuntasikaan nuorukaiseen!
"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun
mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet
oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni
lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät
kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät
kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta
silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea
sitä?"
"Tahtoisitko minun toivovan, ettet koskaan huomaisi mitään minusta?"
"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi
tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.
"Mutta kultaseni, kuinka naurettavaa — —"
"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen.
"Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"
"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta
kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias
taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan
elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"
"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa
kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."
"Minähän olen aivan tavallinen nuorukainen —"
"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä
kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit.
Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-,
kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"
Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita
(kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä,
sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu
tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki
mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen
etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön
saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee:
'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa
alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin
jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko
ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes
hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta... että se
jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen
aavistanut jälleen löytäväni sinut?"
"Minut?"
"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun
olemattomaksi —"
Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa
vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja
oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan,
joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.
"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi
hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä
muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta —
—"
"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö,
minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"
"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen
kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta
välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja
muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta
seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"
Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi
tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei
itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.
"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja
naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"
Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että
rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren
katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta
lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.
"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole
milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."
Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu
tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon —
oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot
ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja
siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen
kourallisen taipumukset.
Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen
äänensä tyyni arvokkuus
ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut
olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt
liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.
Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat
heidän ympärillään.
Seurue oli lähdössä jälleen kotiinpäin.
_Yhdeksäs päivä._ — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir
Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli
keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.
Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille
lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden
istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää
kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia
valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.
"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa
pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald.
Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."
"Kyllä, Sir. Kiitos, Sir. Tuhannet kiitokset."
Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää.
Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli
yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut
moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean
usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.
Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren
he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja
levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten,
liian onnellisina puhuakseen.
Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä
miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi
vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi —
aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen
tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän
nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari
savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien
huulien väliin.
"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti
pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata
vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen,
pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.
"Onnellinen?" kysyi tyttö hellästi.
"Suunnattoman onnellinen — paitsi yhdessä suhteessa."
"Ja mikä se on?"
"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes
tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."
Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin
Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän
alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi
uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme
juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun
uivan. Tosiaan vahinko — —"
"Annan pennin ajatuksistasi, Ethel."
"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla
kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta
järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri
sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta
kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."
"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun
lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"
"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla,
kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden
suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja
voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"
"Vai niin. Erittäin ystävällistä sinulta!"
He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie
mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir
Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".
"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö.
"Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän
hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"
"Hyvä tuoksu," vastasi Archie vakavasti. "Tosiaan hyvä tuoksu."
Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen
niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.
"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve
Rice-Mathewsia).
"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan
hiuksiasi."
"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä
teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.
Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi
istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti
paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa
ja poskia vastaan.
"Silitä se jälleen järjestykseen," pyysi hän.
Ja käsillään tämä silitti ja painoi hänen hiuksensa jälleen paikalleen.
Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit
tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain
jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"
"Niin. Ei olekaan."
"Tarkoititko sen siten?"
"Tarkoitin, rakkaani. Sinä ymmärsit sen? Armaani!"
"Archie — minä tahtoisin sanoa sinulle jotain."
"Niin. Mitä?"
"Eilen — minä olin niin häijy sinua kohtaan —"
"Niin olitkin. Entä sitten?"
"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo
toiset tytöt — —"
Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi.
Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.
Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset... He eivät merkitse mitään.
Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa
takaisin."
"Mutta senhän minä sanoin sinulle."
"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen?
Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"
"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti
sanansa sulkemalla hänet syliinsä.
Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan
autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja
onnellisina he ajoivat kotiinpäin.
Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan
tuoden Laverockille kaksi kirjettä.
Toinen niistä oli naisen käsialaa. Toinen oli suljettu liikemäiseen
kuoreen.
Molemmat olivat varsin tavallisen näköisiä kirjeitä!