Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin
tekisin, jos olisin teidän sijassanne.
Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita,
Laverock. Loma-aikaa ja muuta... Aivan niin. Minulla on siis teidän ja
nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"
_Kolmas päivä._ — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen;
lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.
Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli
päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.
Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar,
joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja
kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan
Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.
Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen
alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän
samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan
hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että
tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle
edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa,
minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja..."
_Neljäs päivä._ — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen
"lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja
ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän
tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä
heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?"
nauroi hän.
"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa
sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."
He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton
lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten
kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista
kadunkulmissa.
"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa
maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta,
mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli
ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"
"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie
lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme
missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi
Ritzissa."
Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät
pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja
— jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin
seuraavana päivänä huutokaupalla.
"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki
nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes
keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla
sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien
ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä
on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone.
Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä
taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos
tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena
kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.
"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku
poika voi pitää — —"
"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin
sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen
onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.
Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista
kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa
hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää
koskaan pääsisi hänen näkyvistään!
_Viides päivä._ — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka
saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan
vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana
huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden
ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla
Etheliä.
Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen
jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui
mustasukkaisuudesta... Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin
hymynsä huulillaan.
"Saitteko norsut?" hän vain kysyi.
"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni
ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia,
joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina
viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben
oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin
ystävällinen — —"
"Oliko siellä mitään sievää, joka olisi sopinut meille?"
"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale.
Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa
eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone
puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine,
jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan
astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö
rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"
"Ei mikään... paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi
lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"
"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen
sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."
"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta
hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja
Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli
puhunut hänelle tai katsonut häneen.
Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin
mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!
_Kuudes päivä._ — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat
talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita
juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet
kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa
tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.
"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti
mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella
ilmalla."
"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön
vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."
Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon
alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen
sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta
kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen
sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset
plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto,
pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa
kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä
istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.
Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin
naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka
kuuluu selvästi kimakan
lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä
majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:
"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota
ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän
yhtä sievä kuin kuvat?"
"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi
morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle
olevansa sinun koulutoverisi... Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin
valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja
niin edespäin.
Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli
saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se
kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.
Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti
puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.
Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt
oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään
— ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten
tapahtui?"
Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä.
Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään
luki tulokset.
"_Sietämätön mrs Royds_ — hyvänen aika sentään! tapasi _Tarzanin
käytävän päässä_. Nainen sanoi: '_Sinä ihana mies, minä jumaloin
sinua_.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah;
sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: '_Minä
inhoan tällaisia ampumaretkiä_.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en
mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."
Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa
olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.
Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi
leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut,
rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"
"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"
"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"
"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.
Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole
lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut
marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt.
Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin, siinä kaikki."
"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti
eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua
käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"
"Aivan liian väsynyt."
"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.
Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä;
niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — —
ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän
tyttöjen tyttöön.
"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.
Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.
Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän
vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.
Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen
loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja
käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi
odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman
kulmikkaat, vahvat, miltei
poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen
vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä
ja suuteli keveästi jokaista sormea.
"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään
kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä
äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen
kourallinen! Minä — —"
Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti
rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja
työnsi korollaan erään puun tuleen.
"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan
alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."
Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi
toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.
Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä
vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.
_Seitsemäs päivä._ — Archie vältti tahallaan Etheliä.
Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä,
ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut
varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa
metsästysmaalla. Hyvä päivä.
Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia;
tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel
jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.
Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien
seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue
hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.
Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla;
moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien
ääni pystyi lausumaan.
"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua
kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes
katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet
minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit
kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa
valojen sammuttua?"
"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta.
Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut
ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen.
Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole
sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten
suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä.
Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.
Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan."
hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat
hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille.
Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin
Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin
korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia
kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa:
"Enhän!"
Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä
suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.
"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella
minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen
kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin
juuri!"
"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään,
"mikä ei olisi sinun omaasi."
Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan
vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.
_Kahdeksas päivä_ — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska
oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä
huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti
heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä
paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.
Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan —
oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki
häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen,
kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten
kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi
merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.
Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot
seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.
Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen
alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla
oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet
raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet
lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä
rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.
"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel
Johnstone silmäillen ympärilleen.
Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa
autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset
tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.
Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin.
He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän.
Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa
persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista.
Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa;
Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta
tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono
kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten
ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle
ulkomaille.
"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin
rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"
"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän
kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.
Kerran vuoksi ei kummallakaan heistä ollut halua suudella eikä kinata.
"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi
poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi,
kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."