Archie oli ajatellut sanoa "mr. Te", mutta hän sanoikin vain "Laverock".
"Laverock. Meidän ajajamme nimi on Smith."
"Entä sinun?"
"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika,
joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä
heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin,
Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti
esiin epäsiistin paketin.
Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän
ajaessaan eteenpäin.
Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He
olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla
pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten
vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä
puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta,
seikkailuja!
Market Harboroughissa pysähdyttiin. Lounastettiin. Seurue kerääntyi.
Tuo mies, jolla oli iso wiskypullo, tuli Archien luo.
"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä
lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain
syötävää."
"Kiitos", sanoi Archie.
Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten
hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.
Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen,
joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.
Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa
kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen,
paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!
Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja
kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.
Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen
toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti
tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita
tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".
Tultiin Newcastle-on-Tyneen; se oli ruma ja musta ja kiireinen.
"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä
hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa
hotellin kuvastimessa.
Mustat kaupungit jäivät taakse.
Sinä päivänä kanerva alkoi.
Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka
reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman
värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan.
Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen
pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.
"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi.
"Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"
Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi
ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".
* * * * *
Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu,
joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen
kukkulallaan.
Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan,
joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin
mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin
Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan
eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina,
kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä
— suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin
Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin
ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!
Inverness, luja ja harmaa kuin paasi, oli seurueen yösijana sinä yönä.
Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä
"Pohjoiseen".
Eteenpäin! Eteenpäin!
Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään
ja takanaan. He jättivät vuoriston...
Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana
sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.
"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole
meidän linnamme, Laverock?"
"On, poikaseni. Olemme miltei perillä."
Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan.
Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit
taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle
jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"
Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan
keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita
kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä.
Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli
autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.
Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi
palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät
karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen
yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"
Seurue oli saapunut perille.
* * * * *
Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä
iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista,
alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.
Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja
syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä
linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä
asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa,
toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle
hänen makuuhuoneensa.
Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi
puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa
pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.
Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti —
neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit
vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana
loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina.
Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia
lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen
kanat pois ruoan äärestä.
"Ihanaa päästä alas ja saada uida heti huomisaamuna", ajatteli Archie.
Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa
siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella
oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti
esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti
lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan
ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta
vajan ruskeaan varjoon.
Täällä oli todellakin amme; hana ja kylmä vesi.
Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen
iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa.
Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään)
voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista
olosuhteista yleensä.
Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi
minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se
tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"
Ja juuri silloin se tapahtui.
* * * * *
Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei
ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä
yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin.
Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan
ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin
ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.
Archie kääntyi.
Katossa olevasta aukosta hän näki riippuvan jalan ja nilkan.
Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea
silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien
jotain, mitä ne eivät löytäneet.
Sitten kuului ääni.
"Angus! Oh, Angus! Tuohan tikapuut!"
Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita
näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli
kiivennyt luhtiin.
Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä
tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi
takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.