Matka oli alkanut.
Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi
nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.
He ajoivat eteenpäin...
Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat
kaikki hänen maalliset tavaransa;
kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen
entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —
Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä
toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi
ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden
päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden
miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.
(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella,
jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi
välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)
Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä.
Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä
enemmän kuin milloinkaan ennen.
Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut
suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.
"Minä en pidä tytöistä", sanoi hän.