"Lionelin? Oi, ei! Ei! Ei koskaan! En silloin ollut koskaan nähnytkään
häntä — paitsi joskus lapsena. Erään aivan toisen kanssa. Ja hän oli
minulle kaikki kaikessa, kuten sanotaan. Hän — mutta Archie en tosiaan
tiedä, miksi kerron teille tätä kaikkea", virkkoi tyttö.
Tämä oli käänne luottamuksien pitkälle tielle.
Omaksi hämmästyksekseen Mauve huomasi puhumistaan puhuvansa; sanoin,
jotka kävivät yhä avoimemmiksi ja kiihkeämmiksi, hän kertoi vanhan,
onnettoman tarinan Basilista. Niin, tälle toiselle nuorelle miehelle,
miehelle, josta hän vielä viisi viikkoa sitten ei ollut tiennyt
mitään. Tämän jännittyneenä kuunnellessa, vaieten kyyristyneenä hänen
jalkoihinsa Mauve puhkesi intohimoisiin sanoihin: "Toisinaan ajattelen,
että jollei isoisää olisi, niin olisin varmasti jo tapaturmaisesti
hukkunut uintimatkalla. Minusta tuntuu, että vain varjo omasta
itsestäni enää kävelee Rhosin puutarhakäytävillä; oikea minäni kuoli
Basilin kaatuessa..."
Silloin hänen mielessään kuiskasi heikko, mutta itsepäinen ääni: "Onko
se totta? Oletko varma siitä? Vain varjoko omasta itsestäsi? Niin oli
kenties joku aika sitten. Mutta nyt? Eikö oikea itsesi muka enää tunne
mitään? Etkö nytkään tunne mitään kertoessasi Archie Laverockille
kaikkea tätä?"
Yrittäen uhmata tätä ääntä sisimmässään Mauve jatkoi: "Muistatteko
keskusteluamme ensi kertaa pelatessamme verkkopalloa? Teistä olisi
mahdotonta olla kahdeksan vuotta uskollinen jollekin, joka rakastaisi
teitä. Minä nauroin itsekseni — jos sitä voi nimittää nauramiseksi.
Viiteen vuoteen en ole hetkeäkään ajatellut ketään muuta kuin häntä
— joka ei edes välittänyt minusta, ei ainakaan kauempaa kuin pari
kuukautta — —"
Häntä värisytti; kyyneleet kihosivat hänen tummiin silmiinsä.
Ja taasen keskeytti ääni hänen sisimmässään, tällä kertaa äänekkäämmin:
"Mutta itketkö sinä yhä Basilin tähden? Eivätkö kyyneleesi pikemminkin
ole näyttelijättären, joka tyytyväisenä tuntee näyttelevänsä hyvin
järkyttävän kohtauksen? Etkö itsekin nyt näyttele onnetonta?"