Ulappalan ukko.
Tuon onnellisen kesänsä he olivat viettäneet Kiehimäjoen yläjuoksuilla,
paltamolaisessa korpitalossa, ja laskeneet nyt, kesälomansa viimeisinä
päivinä, Seitsenoikeen vaaralliset kosket joen suupuolen rantakylään.
Oli ollut muutama päivä vierailua Joel Svartin ylioppilasaikuisen
toverin, metsänhoitaja Saukon, luona.
Vieraat istuvat nyt isäntineen lauantai-iltaa mahtavan joenkaarteen
ylimmällä pengermällä. Alhaalla rannalla liikuskelee viikkolitviikkinsä
saaneita tukkilaisia. Ryhmiä istuskelee siellä täällä kivien ympärillä
korttia lyömässä. Pelaajien selän takana nojailevat ja seisoskelevat
joutolaiset. Yhdellä ja toisella repsattaa takintaskusta putelinkaula.
Mutta kukaan ei ole vielä humalapoikana. Ollaan, oljennellaan,
litsautetaan kortti silloin, toinen tällöin. Otetaan muutama
veljesryyppy lienteätä kototuoksuista korpiviinaa. Maassa on rauha ja
ihmisillä hyvä tahto.
Äkkiä ponnahtaa eräästä peluri joukosta pystyyn jätkä, lätsää korttinsa
vastapelaajan naamaan ja kääntää selkänsä. Istujat naurahtavat
laiskasti.
Mutta jätkä hyppää ylemmälle pengermälle, vetää hihoistaan kaksi
välähtävää puukkoa ja noituu tappeluvalansa:
— Minä olen sen Ahosen akan poika Kiimingistä, lähelt' Yli-Tornioo
jumalaut'!
Vastapelaaja karjaisee vastaan. Astuu suoraan, tasaisin askelin kohti
huutajaa. Ilman puukkoa, mutta röyhein rinnoin kuin urospeto toista
vastaan.
Ahosen poika väläyttää rennoin rantein puukkoa, se tekee pari kertaa
hurjan ympyrän ilmassa. Vastapelaaja työntyy silmä kovana liki. Taas
heilahdus. Puukko suuntautuu suoraan toverin rintaa päin. Iloisesti
ja rennosti. Uhattu ei väistä. Hän lyö nyrkkinsä suojaksi ja antaa
tulla. Terä sujahtaa ranteeseen, nurjahtaa sivuun. Lyöty naurahtaa
halveksivasti. Mutta veri alkaa virrata rannesuonesta. Ja Ahosen poika
huutaa kiukuissaan. Hän tahtoo tapella, jumalaut'!
Verisuihku on pillahtanut. Muuta ei tarvita. Syytä ei tiedetä. On nähty
verta. Se läimähtää silmissä ja veressä. Viitisenkymmentä miestä alkaa
liikehtiä.
Joku juoksee tukkilauttaa ponttuulle keksiä hakemaan. Aidanseipäitä
rojahutetaan poikki. Kämmeniin sylkeä tirskautetaan. Potkitaan
pieksunkärjillä sopivia kiviä nurmikosta. Jo heristelevät jotkut
nyrkit pilviä kohti. Muutamista hihansuista vilahtaa notkeasti puukko.
Mutta useimmat valmistuvat vielä jotakuinkin leppoisina jonkinlaiseen
leikkitappeluun. Pullon kaulat piipahtavat viiksien alla. Mättäillä
hyppii eräitä kiekuilevia kukkopoikia. Mutta vain muutamat teutovat
tasajalkaa.
Ahosen akan poika tekee pengermältään pari hyökkäystä, hyppää takaisin
ja hoilaa täyttä kurkkua:
"Enkä mä ollut turhan nuuka,
Hautasin mammani nahkooneen."
Silloin alkoi tanattaa kurkunpäissä, hampaat kirahtelivat ja ärräpäät
lentelivät kuin haaraniekka pirut. Ja tappelu alkoi porukka porukalta.
Seipäät ja kallot risahtelivat. Nyrkit mäjähtivät, rusahtelivat. Kivet
heilahtelivat. Mikä muksahti pakaraan, mikä kumahti kylkeen. Taintui
miestä. Uusia ärtyi. Rykelmät keräytyivät suuremmiksi. Puukkoja
ilmestyi. Pyörähti yksi ja toinen sivummalle haavojaan nuolemaan. Tuo
tuijotti irvistävään polveensa, tuo hautoi kalloaan vetisellä rievulla.
Tuo nuukahti maahan ja örisi örkäleitä viimeisellä sisullaan.
Ilma pimeni miesten silmissä. He puskivat sokeina. Tohisivat,
rohisivat, hihkuivat, rähisivät, karjuivat. Ja Ahosen poika rääkyi kuin
hurjistunut hanuri viinahullun kourissa.
Älytön vimma ja raivo oli vallannut koko joukon. Se syöksyi suureksi
laumaksi. Työntyi eteenpäin, taaksepäin kuin venähtänyt, muodoton
härkä. Luiskahti joltain osaltaan alemmalle penkerelle kuin matelijan
häntä. Syöksähti taas ylemmäksi. Pari karkulaista kimposi ylöspäin. Ne
vedettiin takaisin parilla kouralla tai perkele-karjaisulla. Seipäät ja
keksit olivat kadonneet. Nyt tappelivat koura, nyrkki ja puukko. Rähinä
vaimeni. Mutta taistelu muuttui hetki hetkeltä sitä hirveämmäksi.
Vimma kiihtyi kalvistuvaksi vihaksi, raivo nousi tuhottomaksi
murhaamiseksi. Kiehimäjoen kaltaat muuttuivat Tuonen penkereiksi.
Kuin Manalan alanteessa tuo tappeleva hirviö jönkeili, kiemurteli,
syöksyi edestakaisin kamalassa poljennossa. Se oli ammonaikainen eläin,
sata veristä häränsilmää päässä. Pedon hengitys kurkussa, raajoina
murhamiehen kädet ja kynsinä puukot se raivosi jättiläiskarjuna, joka
vuoti verta sadasta haavasta eikä kuitenkaan lakannut, ennenkuin
verenvuoto oli uuvuttanut sen rähmälleen.
Joel Svart oli aikonut hyökätä asettamaan tappelua. Mutta metsänhoitaja
Saukko oli vetänyt hänet takinhihasta takaisin ja sanonut:
— Turhaa. Kukaan ei niitä kykene hillitsemään. Se on vain
jokalauantaista suomalaisen sisun temmellystä. Ja lakkaa aikanaan.
Mutta Joel Svartille muuttui tuo tappelu kauhistavaksi kokemukseksi.
Se seurasi häntä laivalla, junamatkalla, yöllä ja päivällä. Oliko
se Suomen kansaa? Sehän oli raakalaislaumaa... Rujoa noitatanssia
seitakiven ympärillä. Veressä mässäämistä... Kautokeinon verilöylyä...
Hurmahenkisten mielenvikaista jumalanpalvelusta. Petomaista silpomista,
veristä saastaa! Ei ei! Se oli itse Ulappalan ukon raivonpyörre...
Tämän kansan Tuonela-sielua ... perisuomalaista saatanaa...
Huhut riitelyistä ja rettelöistä, mellakoista ja tihutöistä tulivat
vastaan yhä kiihtyvämpinä asema asemalta.
Joel Svart saapui pääkaupunkiin aikaisena aamuhetkenä. Se seisoi
entisellään. Mutta Joel näki kuin suruharson lävitse: Kiehimäjoen
korvenraivo oli täälläkin vastassa.
Ja mitenkä kävi? Tuskin oli päästy pimeihin routaöihin, kun
kartanonpoltot, ryöstöt ja murhat, koko ryssäläis-suomalainen villitys
oli vallannut pääkaupungin ja koko maan.
* * * * *
Joel Svart on tullut Vintturin veljesten luo. Keskusteltiin.
— Sanokaa minulle lopultakin suoraan, ovatko työläisjohtajat tehneet
sopimuksen sotilasneuvostojen kanssa yhteisestä kapinasta.
— Monenlaistahan sitä huhuillaan, sanoi Valte Vintturi kiertelevästi.
— Älä kiertele. Sinulla täytyy johtomiehiin kuuluvana olla tarkemmat
tiedot.
— Kansahan ne asiat lopultakin ratkaisee...
— Ja mihin suuntaan ovat mielestäsi menossa punakaartit ja massa?
— Njaa, joukot kai tekevät lopultakin vain sen, minkä puoluejohto
määrää, jatkoi Valte Vintturi kiertelyään.
— "Kansa ratkaisee" ... "puoluejohto määrää"... Onko nyt aika
valehdella? Kysyn suoraan ja vaadin suoran vastauksen ja ...
ehdottomasti. Niin, minä vaadin sen ... oman sieluni tähden...
Uuno Vintturi naurahti:
— Nyt ei ole kysymys "sielusta", vaan köyhälistön diktatuurista.
— Olkoon ... diktatuurista tai orjuudesta! Mutta ... ryssien kanssa vai
ryssiä vastaan? Sen juuri tahdon tietää, sillä ... olen hukkumaisillani
elämäni kauhistavimpaan pettymykseen. Minun _täytyy_ päästä selvyyteen!
Ymmärtäkää minua ... toveruutemme nimessä...
— Siinä tapauksessa, jatkoi Valte kylmän kärkevästi, — mene kysymään
paavilta itseltään. Siellä on sekä kuolaimet että ohjasperät. Kukaan
muu ei tiedä mitään varmaa, emme ainakaan me.
— Hyvä. Taitaakin olla aika nähdä kerran se mies silmästä silmään.
Hyvästi. Ja Joel astuu kiivaasti ovea kohti, vetää sen tempaisemalla
auki ja työntää jalan kynnyksen yli. Mutta samassa hän harppaa takaisin
veljesten eteen ja kysyy tiukasti:
— Entä oma kantanne? Mitä teette, jos työväki nousee kapinaan ryssä
liittolaisenaan?
— Mitäpä minä, tokaisee Valte kuivasti, — otan käskyt vastaan ja täytän
ne.
— Etkä aio nousta sanallakaan vastaan?
— En. Nojaan joukkoihin enkä omaan pieneen itseeni, vastasi Valte
hurskas ilme kasvoillaan.
— Entä sinä, Uuno, mitä teet?
— Minun ei, näin vähän mukana olleena, tarvitse tehdä ratkaisua ennen
taistelua. Pysyn syrjässä. Ei ole viisasta mennä syyhymättä saunaan, ei
ainakaan ennen aikojaan.
— Pehtorisieluja, puraisi Joel halveksivasti. Käänsi selkänsä ja läksi.
* * * * *
Joel Svart on päässyt puoluepaavin puheille.
Hän ei tiedä miten aloittaisi. Hänellä on suuri kysymyksensä
laukaisuvalmiina, mutta puoluepaavi istuu syrjittäin rikkinäisellä
tuolilla ja näyttää niin luotaan työntävältä, välinpitämättömältä,
ettei hän kykene avoimeen keskusteluun. Hän heittää pari
kauttarantaista kysymystä tilanteesta ylimalkaan ja koettaa samalla
hakea puoluejohtajan katsetta. Tämä ei katso mihinkään. Istuu
lihavahkona ja velttona. Kulunein poimuin laskehtivat paksukankaiset
liivit tyytyväiselle vatsalle. Takki on nuhrainen. Housut
huolimattomasti pussillaan sieltä täältä. Kasvojen lihakset ovat
veltostuneet, hartiat vetelät ja muodottomat. Mutta ruumiin asennossa
on jotain järkkymättömän painavaa.
— Siellä syvällä jossain ... kuin umpilammen pohjassa, tunkeutuu Joelin
mieleen, — on paatisen raskasta, musertavaa tahtoa...
— Tuo mies, ajattelee hän yhä selkeämmin,— juuri tuo tuossa on
musertanut vastustajansa toisen toisensa jälkeen vuodesta vuoteen...
Piiloutunut joukoilta kuin itämainen satraappi. Vetänyt, työntänyt,
vuovannut, nuuskinut ja hamuillut kuin lonkeroeläin onkalonsa suojassa.
Ja voittanut, aina voittanut. Kunnes hänen salaperäinen yksinvaltansa
on ahmaissut joukot ja johtajat. Niin juuri. Tuon miehen käsissä ei ole
vain ohjakset ja kuolaimet... Sen sormet ovat painuneet laumaeläimen
sieraimiin syvälle otsaluuhun saakka, suumaloon ja kurkkuun, säätäen
sen syömisen, juomisen, hengityksen, puheen ja huutamisen tahtonsa
mukaan. Sen itsensä ei ole tarvinnut enää vuosiin hosua ja huutaa. Se
panee toiset hähättämään, voihkimaan, ulvomaan ja karjumaan. Se on
kylmä noita, joka rummuttaa hiljaa, langettaa laumat loveen tahtonsa
mukaan ja hykertelee hitaasti kämmeniään... Miksi se ei katso suoraan?
Miksi se ei kysy tulijan asiaa? työntäisee tuon tuostakin kärsimätön
kysymys vilajavien ajatusten lomaan.
Lopulta Joel Svart ryhdistäiksen ja sanoo harvakseen: — Aiotteko nousta
venäläisjoukkojen ja punakaartien veljeilyä vastaan?
Puoluepaavi liikahutti huuliaan hymyntapaiseen eikä vastannut mitään.
— Niin, onko puoluejohto esittänyt sotilasjoukoille vaatimuksen poistua
maasta? Kysymyshän on työväenliikkeemme länsimaisesta tai...
Puoluepaavi liikahutti kättänsä. Ja Joel jäi odottamaan vastausta.
Mutta taaskaan ei tullut sanaakaan. Käsi vain retkahti takaisin
polvelle. Sitten ... hän nousee hitaasti ja katsahtaa puhujaan
ohimennen, ikäänkuin kiireissään, päästäkseen irti kyllästyttävästä
asiakkaasta.
Joel perääntyy ovelle. Täällä hän jäykistyy vielä hetkeksi jotain
aikoen. Mutta tuo raskas ruumis ja raskas katse nolostuttaa, hävettää
ja tekee toivottomaksi. Hän on kuin rahapennin anoja luonnottoman
saiturin luona... On tullut väärään paikkaan. Jospa täältä pääsisi!
Kylmyys, näkymätön kovuus, veltto tunnottomuus ja jostain ... vielä
syvemmältä ... sanaton halveksunta kiertävät hänet ja uhoavat joka
puolelta toivotonta masennusta.
Tuo olento suurenee todellakin Joelin silmissä peloittavaksi ja
mahtavaksi, vieläpä vastustamattomaksi. Huulille pyrkineet sanat
mykistyvät ehdottomasti. Hän riuhtaisee itsensä irti kiusallisesta
avuttomuudesta ja seisoo samassa kadulla pää täynnä sekavia ajatuksia.
— Oliko tuokin vain eräs ... pehtorisielu? Ei, ei, jotain enemmän...
Itse Marat'ko? Ei, ei, jotain vähemmän... Tai ehkäpä ... mykässä
salamyhkäisyydessään tuhat kertaa hirveämpää! Kuka tietää? Tuo juuri
voi olla koko tämän kansan perihengen lihallinen ruumiillistuma...
Hänen hämähäkinverkkonsa tuhannet langat? Nehän ovat kietoneet puolet
koko kansasta kuin suureen, yhteiseen apajaan... Ne saattavat olla ...
todellakin! Ne ovat hermosäiettä ja verisuonta kansasta itsestään...
Hänessä, tuossa miehessä, tuntee kansa löytäneensä oman itsensä tai
ainakin ... sen vääjämättömin tahto ja sen synkin kosto on hänessä
olennoituneena... Joka tapauksessa: se mies tuntee joukot ja vaistoaa
niiden verenkierron maksaa ja tävyksiä myöten...
Samassa Joel seisahtuu keskellä katukäytävää. Ajatukset olivat hänet
vieneet tulokseen, joka äkkiä nousi kauhistavana näkynä hänen eteensä.
Kiehimäjoen taisteleva joukkohirviö näkyi kaukaa, erämaat uhkasivat
takaa ja ympäriltä, murhasuiset pedot juoksivat koskenrantoja Manalan
korpeen, ja lahokannolla istuu ... Ulappalan ukko! Ja hänkin... Herra
Jumala! Mykkänä ja ihmiskatsetta vailla. Tuo mies ja Ulappalan ukko!
Samaa sukua tai yksi ja ainoa, sama olento, toinen maanalainen,
toinen maanpäällinen. Herra Jumala! Tuo mies ja Ulappalan ukko...
Mikä meissä on itäisten korpien pimeyttä, vihaa, kirousta ja mustaa
verta, se kaikki meissä tottelee heitä, noita kahta ... ja syöksyy
kansalaissotaan!
Joel Svartin kuumeiset aivot horjuttivat hänen ruumistaan. Hän
hoiperteli Geila Rothmanin asunnolle päin.
Perillä hän horjahti ovesta Geilan huoneeseen ja lyyhistyi hänen
lähelleen menehtyneenä. Hän tunsi, että näkymättömät ristit ovat
raskaimmat kantaa.
* * * * *
Kuumeinen, tulenpolttava kokoushuone. Punaisia nauhoja,
punakaartilaisia, kansaa ja kansan johtajia. On käynnissä eräs niistä
kokouksista, joissa ratkottiin hetken suurta kysymystä: Sota vai rauha?
Veljessota ja köyhälistön diktatuuri vai kansallinen yhteisrintama ja
ryssät maasta pois?
Joel Svart istuu akkunan luona lähellä puhujalavaa, jolle nousee
puhuja toisensa jälkeen. Hän on kalpea. Eikä hän tiedä tarkasti
mitä hän aikoo tehdä. Mutta että hänen täytyy täällä olla, sen hän
tuntee ehdottomasti. Hän, Joel Svart, ei ole noussut miksikään
kansanjohtajaksi. Mutta hän on puhunut kerran todellisen kansanjohtajan
velvoituksista, ja nämä hänen sanansa painavat häntä nyt ankarana
käskynä: nouse, vastusta!
— Mitä minä voin? En mitään... Tällaisessa sekasorrossa! Voi, en
mitään... hengittää hän avuttomin huokauksin.
— Entä sitten? Vasta varmassa voitossako kykenet taistelemaan? Oletko
kehno? Aiotko paeta tästä joukosta salaa, kierona Juudaksena, omaa
ajatustasi rehellisesti tunnustamatta? Monet kysymykset lyövät äskeisiä
epäilyjä vastaan. Ja hän tuntee hartioillaan säälimättömän painon, joka
täytyy kantaa jyrkännettä ylös, _täytyy_, on se sitten kuolemaksi tai
elämäksi... Hänen elämänsä ensimmäinen suuri tilitys seisoo ovella,
odottaa kuin pyöveli, joka on tullut hakemaan tuomittua ja vaatii
mukaansa.
Kummallinen uni, jonka hän oli nähnyt vuosia sitten, palaa mieleen
ja pysähdyttää näyllään ajatusten vimmatun sekasorron. Niin, hän,
unennäkijä, istuu jossain nimettömässä savimajassa. Aurinko nousee.
Majan edustalla kukkakentät nuojuvat voimakkaassa tuulessa. Niiden
takana on jyrkänne ja rannattoman meren sininen tyhjyys. Hän tietää
itsensä tuomitun syöstäväksi jyrkänteeltä mereen. Nyt on hetki
tulossa. Katsojia on kertynyt rantamalle. Ovi longahtaa auki. Hänen
täytyy seurata. Mutta porraskivellä humalluttaa hänet katkerasti ihana
elämänjuoma, joka tuulenvirrasta valuu hänen huulilleen ja sisuksiinsa.
Hän tahtoo elää. Mutta matka on lyhyt. Ja mereltä lähestyy suuri laiva,
jolla on jotain yhteistä hänen kohtalonsa kanssa. Matka jyrkänteelle
on lyhyt. Ja tuomittu virittää vielä kerran epätoivoisen laulun, jonka
pääsävelessä kaikuvat sanat:
"En ollut ma valmis lähtöön..."
Hän huutaa lauluansa, mutta se katkeaa kesken, sillä raskas käsi
työntää hänet jyrkänteeltä, jolloin myös unennäkö loppuu. Ja herääjä
huoahtaa onnellisena.
Nyt tuon unilaulun hämärät säkeet alkavat taas kuulua Joel Svartin
korviin. Ne ilkkuvat häntä: Aiotko hiipiä täältä kuin kettu? Ne
soivat yhä vaativampina kuin omantunnon ääni. Ne asettavat hänet
kuin uudelleen kuoleman eteen. Onko hän valmis? Kunnialla vai
kunniattomasti? Tämä ratkaistaan hänen kohdaltaan nyt koko elämän
ajaksi, ei, vieläkin ratkaisevammin: koko hänen kohtalonsa, maallinen
ja iankaikkinen, ratkaistaan tänä iltana yhdellä heitolla.
— Nouse, tilitä itsesi, älä taivu kuin ... nuo tuolla, toinen toisensa
jälkeen. Ja katso, tuo tuolla ... Ulappalan ukko, istuu ja on vaiti...
Ja se vaikeneminenkin! Se on valhetta alusta loppuun...
Joel Svart seisoo puhujalavalla. Hän ei, varsinkaan aluksi,
saa paljoakaan ääntänsä kuuluviin. Ensin hän viittaa vanhaan
ajatukseensa länsimaisen ja slaavilaisen sosialismin ehdottomasta
vastakohtaisuudesta. Räikeät, sekaiset välihuudahdukset repivät hänen
korviaan.
Vihdoin hän saa kiinni sanoista, jotka saavat punakaartilaisetkin
höristämään korviaan. Hän sanoo harvakseen ja karkean painavasti:
— Liittyminen slaavilaisuuteen tässä kapinassa merkitsee sitä,
että suomalainen työväestö hakkaa kahtia oman ruumiinsa, niin
juuri ... kahtia tai ... kolmeen palaseen. Missään tapauksessa ei
meikäläinen työväki kykene jatkuvasti ja _kokonaisuudessaan_ tätä
slaavilaispolitiikkaa jatkamaan, ei kykene,sanon minä, on taistelun
tuloksena tappio tai voitto! Se tulee hajautumaan, uskokaa minua,
leireihin ja lahkoihin ja sortumaan hedelmättömiin oppiriitoihin kuin
alkuseurakuntien kristityt.
Oli tullut tovin verran hiljaisuutta. Puhuja lausui muististaan Jaakko
Hanskin kirjeen pari lausetta:
— "Kun köyhälistö kasvoi jättiläiseksi, sai se myöskin suuren
sydämen... Ja tulkootpa tappeluita ja hirveitä aikoja, ei meitä ryssän
hajulla ruokita eikä saada Kainin tekoja tekemään. Sillä sellainen
veri huutaa maasta polvesta polveen. Olkoot tuntosi rauhassa...
Itsenäisyyttä me halajamme kaikki." Näin kirjoitti minulle rehellisin
suomalainen työmies ja sosialismimme eräs patriarkka. Te tunnette hänet
useat. Ne ovat kelloseppä Jaakko Hanskin sanoja. Kuulkaa ne tarkasti,
sillä niissä on vanhan viisaan profeetallisuutta. Ne ovat tosia sanoja
ja ne pysyvät tosina vielä sen humalan jälkeenkin, joka täällä nyt
raivoaa. Huomatkaa vielä! Niissä sanoissa elää sama henki ja elämä
kuin länsimaisen sosialismin suurimman miehen, Jauresin, sanoissa.
Eikö hän huutanut proletariaatille maailmansodan kynnyksellä seuraavat
profeetalliset sanansa:
"Kansakunta on inhimillisen neron ja edistyksen aarrearkku, eikä
sovi proletariaatille tätä inhimillisen sivistyksen kallisarvoista
astiaa murskaksi lyödä." Kuulkaa oman patriarkkamme sanoja, kuulkaa
kansainvälisen työväenliikkeen mestarin sanoja, ja te rakennatte rauhaa
ettekä kansalaissotaa...
Samassa alkoivat raivokkaat vastahuudot:
— Köyhälistön diktatuuri!
— Yrittää syöttää meille porvarillista hernerokkaa...
— Alas herrasnulikat! Ulos, heittäkää ulos ...
Melun vähän hiljennyttyä alkoi jostain muhoilevasti pilkallinen ääni:
— Sopiihan sitä herraspoikain oleilla tappelunajan mamman peräkamarissa
tai kansliahommissa, sill'aikaa kun nää rouvimmat kourat tekevät selvää
niistä kovapäisimmistä porvareista. Niin että, eiköhän, kaverit,
lasketa tätä viisaustieteen makisteria vähän niinkuin mammansa tai
heilansa turviin...
Naurajat räjähtivät, Joel Svart seisoi hetken voitettuna. Mutta sitten
hän ponnisti vielä ikäänkuin viimeisen kerran koko tarmonsa:
— Tarkoitukseni ei ole kulkea tyhmyreitten häntäpäässä, vaan
päinvastoin ... lyödä ruoskalla keskelle naamataulua. Kuuletteko? Ja
lyödä miekalla, jos tarvitaan. Taistelen joka tapauksessa ja sillä
rintamalla, joka mielestäni merkitsee pienempää onnettomuutta tälle
onnettomalle kansalle.
— Lahtari! Provokaattori! kaikui seinästä seinään ja laipiosta lattiaan.
— Tätä kansaa on rakastettava ruoskalla! huusi Joel Svart vihan aaltoa
vastaan. Uhkaavat nyrkit ojentuvat häntä kohti. Huuto jatkuu.
Joel Svart naulitsee silmänsä vasemmalle, ojentaa sormensa, avaa
suunsa. Hän on huutamaisillaan:
— Tuo tuossa, Ulappalan ukko! Siinä on teidän riivaajanne! Häntä, juuri
häntä ... tuossa miehessä ja teissä, häntä, Ulappalan ukkoa minä tulen
lyömään, kunnes kaatuu.
Mutta huutaessaan meluun hukkuvia sanoja hän kauhistuu itse ja alkaa
sammaltaa, kunnes mykkenee kokonaan ja jää seisomaan paikalleen kuin
naulittuna. Siinä ... tuon miehen kasvoissa ei ole vain Ulappalan
ukkoa. Sen lihavista kasvoista tuijottaa ... hänen oma isänsä! Vartin
herra kaikkine synteineen... Ne ovat yhtyneet! Suomalainen perisaatana
ja Vartin herra... Raivo ja raivon siittäjä! Toinen silmä kummaltakin,
sierain toiselta ja toinen toiselta. Korvat, huulet, käsivarret ovat
kerääntyneet yhteen Vartin herroista ja Ulappalan ukoista. Ja nyt, nyt
ne ovat alkaneet elää veljessodan hirviönä... Muoto on tuossa, henki on
vainajista ja elävistä... Syyllisten sarja on päättymätön matelija kuin
Kiehimäjoen puukkokynsinen lonkeroeläin... He kaikki, he kaikki ovat
ristiä rakentaneet. Ja nyt meidän on se kannettava... Koko kansa on
ristille lyöty. Ja kaikki he saavat ristiä kantaa...
Ulappalan ukon kasvot paljastuivat jostain jättiläishahmona hänen
eteensä. Ja hän retkahti kuin väsyneenä alas puhujapaikalta. Melu ja
nauru oli alkanut hiljetä. Uusi puhuja oli noussut lavalle. Ja nuori
Svart sai lähteä vapaasti. Vain muutamat sakilaispojat seurailivat
häntä pahaaennustavasti portaihin ja kadulle. Mutta luulivat kai miestä
sekapäiseksi, koska palasivat kadulta takaisin kokoushuoneeseen.
Seuraavassa yöjunassa painui Joel Svart pohjoista kohti. Geila Rothman
oli jäänyt asemalle käsivarsi avuttomasti hyvästijättöön kohotettuna.