Ovelta ovelle kolkuttamassa.
Pääkaupungin lähistöllä, metallisorvaaja Laukan pienessä rakennuksessa,
makaillaan parhaillaan talvi-iltaista hämärähetkeä. Vain sen
päätyakkunasta räköttää iloisesti sähkövalo.
Vikkelät jalat kopisevat pimeässä porstuassa. Yhteiskoulun maisteria,
Joel Svartia, haetaan naapuritaloon puhelimeen.
Kuulotorvessa pamahtelee, hälisevät äänet sekaantuvat ilkeäksi
vinkunaksi. Puhujat huutavat toisilleen hätäisiä sanomia. Vihdoin
kuuluu sanomattoman kaukaa Geilan ääni:
— Joel, kiirehdi junaan. Minulla on tärkeää... Välttämätöntä! — Äänessä
on avunhuutoa. Joel jännittää kuulonsa äärimmilleen.
— Minulla on jotain ... Tai oikeammin ... se koskee ennen kaikkea
sinua. Meitä molempia! En voi enää olla vaiti... Tule!
Puhelin sulkeutui. Joel juoksi kotiin ja asemalle.
Mistä hän on sitten ... vaiennut? Onko meidän välillämme jotain?...
Ei, mahdotonta! kyseli ja vastaili Joel itsekseen vaununpenkillä. Hän
oli hämmästynyt, yllätetty, ja vähitellen työntyi häneen tuskallinen
levottomuus. Oliko taas tulossa jostain ... tyhjän takaa ...
onnettomuus? Hän vihasi vanhastaan tätä näkymättömän-pelkoansa. Mutta
siinä se oli taas ... häilytteli varjoja, viuhahteli selittämättömin
kielin. Mutta ennusti jotain varmaa tapahtumaa...
Jo kaksi vuotta oli heillä ollut häiriintymätöntä rauhaa. Joel oli
päättänyt kandidaattilukunsa, ottanut pienestä yhteiskoulusta sopivan
leipäpaikan järjestääkseen rauhassa väitöskirjansa ainekset. Oli
tehnyt määrätietoista, pysähtymätöntä työtä. Sillä tuomittuaan itsensä
kerran Kirkkoselällä, paluumatkalla Kannaksen torppaan, pikkumaiseksi
pintakeikkujaksi ja houkkioksi hän oli lujasti päättänyt ensin tietää
tarpeeksi, ennenkuin aikoi astua köyhälistön eturintamaan.
Rauhallista, uupumatonta ojankaivua olivat nämä pari vuotta olleet. Ja
yhtämittaista työniloa ... sitä oli riittänyt Geilan ansiosta ja niiden
puolesta, joiden oli kerran määrä päästä viimeisistä ensimmäisiksi...
Ja nytkö? Junan ummehtuneet komerot huojahtelivat. Epätietoisuus oli
aina häneen helposti tarrautunut levottomana vaivana. Nyt se iskeytyi
häneen selittämättömänä hätänä. Samanlaista hätää oli ollut Geilan
äänessä... Pahaenteisesti kolkahutti tuolloin tällöin joku teräksinen
nyrkki vaunujen permannonalusiin... Koko matka oli etanankulkua. Joelin
kärsimättömyys yltyi asema asemalta.
He istuivat vastakkain pienessä kahvilassa.
Joel tutkii pöydän yli rakastettunsa kasvoja. Ovat riutuneet, mutta
päättäväiset, ilme vieras ja kalsea. Geila aloittaa väkinäisesti,
vuoroin varmalla äänellä, vuoroin hapuillen:
— Joel, olen salannut sinulta jotain jo ... viime talvesta asti. Ja
nyt... Luokseni on tullut eräs ... eräs nuori mies ... sukulainen ...
äitini veljenpoika, siis serkku...
— Kidutat turhaan... Kestän kyllä. Sano... Mustasukkaisuus repäisi ensi
kertaa tylsänä puukkona Joelin rintaa. Se katkoi hänen sanansa.
— No, mutta Joel! Ethän vain... Geila ei ollut tullut ajatelleeksikaan
Joelin voivan epäillä hänen rakkauttaan ja pyrki hädissään suoraan
asiaan:
— Hän on jääkäri. Tullut Saksasta tänne tärkeissä tehtävissä. Santarmit
ovat kintereillä... Niin, hän haki suojaa. Ja minä olen piilottanut
hänet luokseni. Ei, ei, älä keskeytä. Siinä ei ole kaikki. Viime
talvesta saakka olen ollut mukana salaisessa toiminnassa ... välittänyt
kirjeenvaihtoa, hoitanut rahalähetyksiä, kuljettanut aseitakin...
Melkein koko pankin henkilökunta, katsos... En ole voinut enkä ...
tahtonut pysyä syrjässä. Koko sukuni äidinpuolelta ... vanhana
sotilassukuna on aktiivisessa toiminnassa mukana. Miehet Lockstedtissa,
morsiamet ja vaimot täällä... Niin, olen tuntenut samoin kuin ... he
kaikki. Minä ihailen noita miehiä. Olen vannoutunut heidän naistensa
tavalla ja tunnen olevani oikeassa...
— Ketä sinä rakastat? keskeytti Joel synkästi.
— Sinua, Joel, tiedäthän sen, sanoi Geila. Ja kun Joelin kasvot eivät
näyttäneet vastaavan mitään, lisäsi hän hiljaa:
— Katso minua... Et näe silmissäni pienintäkään raiskaa.
Nyt valaistuivat Joelin kasvot. Niissä oli pelastuneen kiitollisuutta.
Mutta vähitellen hänen katseensa terästyi tinkimättömäksi. Hetken vaiti
oltuaan hän alkoi hellittämättömällä äänellä:
— Oletko myös ajatellut, ettei minulle — eikä toivottavasti
sinullekaan — riitä rakkaus, jossa ei ole muuta yhteistä kuin ...
ruumis nautintoineen. Jos sinä ihailet preussilaisen militarismin
kasarmiherroja ja minä hehkun työväelle, ei meillä kummallakaan ole
enää rakkauteemme oikeutta, ei järjen eikä ... puhtauden nimessä.
Oletko ajatellut?
— Olen tuntenut sen, alkoi Geila surullisena. — Juuri siksi en ole
uskaltanut... Olen ollut heikko. Pelkäsin koko rakkautemme puolesta. En
uskonut kykeneväni muuttamaan sinun käsityksiäsi. Mutta nyt ... en voi
enkä tahdo vakaumustani salata. Hätä meistä molemmista ja ennen
kaikkea... suuri tuska sinun puolestasi yllätti minut kuin ... kuin
olisit ollut elävältä haudattuna. Sinähän olet ollut kaivautuneena
nämä vuodet jonnekin teoriojesi ojanpohjiin... Et välitä ihmisistä,
et suostu edes keskustelemaan, olet tullut mykäksi ja toissilmäiseksi.
Ja samalla aikaa koko nuoriso vastakkaisissa leireissä...
Viereiseen pöytään tuli ihmisiä. Geila vaikeni neuvottomana. Joel
siirsi kätensä Geilan kättä kohti ja sanoi hiljaa, iloisesti hymyillen:
— Lähtekäämme. Aion voittaa sinut ajatuksilleni uudestaan uskolliseksi.
Kadulla Joel alkoi selittää avomielisen vakuuttavasti:
— Muistathan viimeiset päivämme Kannaksen torpassa? No, niin. Muutuin
todellakin senjälkeen ojankaivuriksi. Ja katsos... Mitä syvemmälle
pääsin ja mitä rauhallisemmin aivoin tutkin suomalaista kansasielua,
sitä ihanammaksi paljastui minulle tämän maan varsinainen kansa, sen
eri aikojen sorretut luokat. Ne eivät ole koskaan nousseet sotaan
muuten kuin herrainsa ajamina. Ja omia herrojansa vastaan? Vasta
äärimmäisessä hädässä. Muista nuijasotaa! Kaikki militarismi on
tälle kansalle pohjimmaltaan vierasta. Siksi on myöskin kaikkinainen
sotarummutus tätä kansaa kohtaan rikos.
— Mutta, rakas Joel, he väittävät toista... Ja itse olet nähnyt, että
torpanpojat ja tehtaalaiset palavat vihasta, itse olet kauhistunut koko
työväen sokeata luokkavihaa... Niin, itse, juuri sinä ... katkerimpina
aikoinasi ... olet puhunut köyhälistön barrikaadeista... Entä, jos
se...?
Joel nauroi:
— Hourailua, juuri niin, kunnes havaitsin ne sittenkin vain
pintailmiöiksi. Rakentelin omista katkeruuksistani verenkarvaisia
kuvitelmia. Ja ... minä hullu! Yritin ympätä muiden mukana tätä
luonnontuoretta kansaa marxilaisuuden harmaaseen puuhun. Ei, nyt tiedän
sen todellisen sielun. Ja sen voittoisin elementti? Se ei ole Lerkin
Villeä, ei Kannaksen Heikkiäkään, kun tosi tulee eteen. Se on Kannaksen
vaaria ja Vihtori-isäntää, se on Jaakko Hanskia ja ennen kaikkea —
Ismaelin henkeä. Ja juuri tällä ihanimmalla kauneudellaan se on nouseva
myös uudenaikaiseen hengensivistykseen. Etkö siis ymmärrä, että sinun
sapelisankari-ihailusi on minulle jotain ... pyhän häpäisemistä... Ja
lopulta ... sehän on yhteisten uskojemme ja rakkautemme murskaamista...
He olivat saapuneet Geilan asunnon ovelle. Joel ojensi käsivartensa
Geilaa kohti kuin avaten sylinsä ... suloisesti voitetulle. Mutta Geila
painoi päänsä surullisena:
— Joel parka, pelkään ... olet tuijottanut vain oman sielusi
kauneuksiin...
— Hyvä. Siinä tapauksessa olen valmis taistelemaan sinusta tuon jalon
sotaserkkusi kanssa. Jos et usko meidän yhteistä kieltämme, saat kuulla
kylmää järkeä. Tule.
Joel vei Geilan kiidättämällä rappusia. Hän oli täynnä taisteluhalua.
Ovella Geila seisahtui epäröiden. Hurjistunut saattaja kiersi oikean
kätensä Geilan vartalon ympäri. Katsoi läheltä, silmästä silmään ja
puhui voitollista naurua huulillaan:
— Älä toki pelkää aljo parkasi puolesta. Minulla ei ole taipumuksia
ilmiantajaksi. Aion vain sinulle näyttää, miten "toissilmäinen" voittaa
täyssokean... Ja nyt ... olen valmis kuin — moriturus, päätti Joel
leikillisesti kumartaen.
Keskustelu on täydessä käynnissä. Nuori jääkäri, tummaa parransänkeä
leuassa ja huolimattomasti puettuna, istuu nojatuolissa, Geila
sohvalla, ja Joel Svart on siirtynyt uunin luo nojailemaan.
— Mennäksemme pääasiaan ... oletteko myötä vai vastaan Suomen
itsenäistymisajatusta? kysyi jääkäri.
— Ennenkuin vastaan, iski maisteri, — saanen kysyä, köyhälistökö vai
vallanpitäjät syöksivät Euroopan maailmansotaan?
— Myönnän ... kyvyttömät ja tunnottomat diplomaatit sekä ... kenraalit
ja keisarit...
— Hyvä. Ja työväenjärjestöt muodostivat ainoan voiman, joka nousi sitä
vastaan, kunnes ne vielä viimeisellä hetkellä Rue Montmartren katalassa
murhenäytelmässä saivat uhrata rauhanasialle jaloimman marttyyrinsa.
Ja muistakaa ... se mies oli itse Jaures, pater patriae, kuten yksin
porvaritkin tunnustivat.
— Syyllisyyksien hakeminen on tänä hetkenä pelkkää tunteilua. Suvaitkaa
palata asiaan, toisin sanoen: siihen ratkaisevaan tilanteeseen, jossa...
— Juuri niin. Siihen juuri olen tähtäämässä. Tahdoin huomauttaa, että
silloin kun te — luultavasti "vongottesgnaden" — olette sotarikollisen
keisarin palveluksessa, ei Suomenkaan työväki voi erikoisessa määrässä
teihin luottaa. Se uskoo enemmän köyhälistöjen nousuun valtaistuimien
kaatuessa omiin joukkohautoihinsa.
— Me luotamme samaan hetkeen. Juuri sitä hetkeä varten me luomme
iskujoukon, joka tsarismin sortuessa vapauttaa ... ja huomatkaa:
toivottavasti koko kansan avulla ... isänmaamme.
— Köyhälistö, joka uhrasi rauhan puolesta maailmansodan kynnyksellä,
ei sodan päättyessä tarvitse asevoimaa toteuttaessaan kukin maansa
itsenäisyyden.
— Ahaa, vannoutunut pasifisti! huudahti jääkäri leikillisen ivallisena,
— haaveniekka, joka luulee, että kansat ovat julistuksilla hankkineet
vapautensa. Minun tietääkseni itsenäisyysjulistukset ovat vasta
aloittaneet varsinaisen taistelun ja tavallisesti verisen...
— Niin ovatkin ... nimittäin Frans Josefien, Nikolai-parkojen,
Wilhelmien, ja pikku-metternichläisten Berchtoldien, Sasonovien sekä
Janushkjevitshien ja Moltke-suvun historiassa. Mutta myönnätte kai,
että historia ei sittenkään toistu samana. Työväen valtakautena tulevat
todellakin riittämään rauhallinen joukkotahto, julistus ja veljelliset
kansainväliset sopimukset.
Jääkäri nousi suutuksissaan, inho sävytti hänen äänensä melkein
katkeraksi:
— Todellakin ... veljellisesti! Ettekö sitten tiedä, että matruusi,
kasarmisolttu ja suomalainen työmies veljeilevät parhaillaan vihan ja
votkan kiilu silmässään... Todellakin ... he veljestyvät, mutta Suomen
itsenäisyyttä vastaan.
— Joel, olet todellakin sokea, tarttui Geila äänessä epätoivoista
sääliä, — etkö sinä näe edes matruusin ja suomalaisen palvelustytön
espiselämää, etkö kaikkea muuta, mikä saastuttaa ja tärvelee...?
— Sodan siittämiä sairauksia! huudahti Joel vähäksyvästi. — Ei sen
törkeämpää kuin suomalaisten vallasnaisten hakkailut tsaarillisten
upseerien kanssa. Ja veljeily! Köyhälistön yhteistä hätää
tsaarinkotkain repiessä jokaisen sisälmyksiä. Itsenäisyyskysymyksessä
ja asemielessä sitä vastaan ei Suomen työväki koskaan veljeile
venäläisten kanssa. Ja siitä yksinkertaisesta syystä, että kansojen
itsenäisyys — tulkoon se porvarilliseksi tai sosialistiseksi — on
välttämätön tulos ja juuri tämän ajan tulos. Koko viime vuosisadalla
ei ole muita lippuja liehunut kuin demokratisoitumisen ja kansallisen
itsenäistymisen aatteet. Ne ovat rinnakkain kulkeneet. Sillä ne
eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan täydentävät toisensa. Jos
ei tavallinen rivimies tätä ymmärtäisikään, kykenevät sen kyllä
puoluejohtajat joukoille selväksi tekemään. Eihän sosialistinen
kansanvalta voi nousta itseänsä vastaan! Vai kuinka, hyvä herrasväki?
Geila oli kuunnellut jännittyneenä. Silmät alkoivat säteillä
ihastuksesta:
— Tuoko mies ... toissilmäinenkö? Miten kirkkaasti hän ajatteleekaan?
Ja jalosti...
Geila unohti isänmaat ja itsenäisyydet. He olivat kuin kahden
auringonpaisteisessa huoneessa... Hän nousi ja lähestyi Joelia,
kosketti hyväillen tämän hiuksia ja huudahti iloisen ylpeänä:
— Kuulethan, serkku! Kukaan meistä ei sen jalommin seiso
itsenäisyytemme puolesta... Ja muu kaikki ... sehän on sivuasiaa! —
Samalla hän kääntyi taas Joelin puoleen, katsoi hetken aivan läheltä
hänen silmiinsä tahtoen katseellaan tulkita rakastetulleen koko uskonsa
ja luottamuksensa.
Mutta Joeliin tarttui epämieluisa tunne siitä, että Geilan sanat ja
silmät puhuivat enemmän naisellisesta alttiudesta kuin ehdottomasta
vakuuttautumisesta. Tuon jääkärin ja hänen välillään oli yhä sillaton
kuilu. Jotain enemmän, ehdottomampaa täytyi tapahtua, ennenkuin
Geilalla oli edes oikeutta sukoilla ihastumisellaan, joka ei ollut
muuta kuin hetkellistä heikkoutta. Halveksimisen varjo jo hämärsi
Geilan kasvot hänen edestään. Naisen periaatteet? Uskomaan ei kyetä...
Mutta kapinoimaan kyllä ... lyhytnäköisellä kananlennolla.
— Puhuin vain kuten jokainen todellinen sosialisti, tokaisi hän
kuivasti hetken kuluttua.
— Kuten länsimainen sosialisti, aivan oikein, alkoi jääkäri. — Teidän
sokeutenne on vain siinä, että te luulottelette suomalaisen ja
ryssäläisen sosialistin olevan omalla tasollanne...
— Ei, hyvä herra. Aioin jo aikaisemmin sanoa, että yhtä hyvin kuin
tsarismi on itämaista despotiaa, on sen kansan elämä — alhaisen
sivistystason pakosta — ja myös sen sosialismi samaa itämaista
barbariaa. Sensijaan — ja tässä on toinen argumenttini — Suomen työväki
edustaa länsimaista sosialismia eikä juuri sen vuoksi voi yhtyä Venäjän
kansaan, saati sitten villiintyneisiin sotilaslaumoihin.
Jääkäri oli noussut, siirtynyt akkunan luo ja lähetti täältä kuin
viimeisenä panoksena:
— Tosiasia kuitenkin on, että varmojen tietojen mukaan
sosialistijohtajamme neuvottelevat parhaillaan sotilasneuvostojen
edustajain kanssa yhteisestä aseellisesta esiintymisestä ... sanalla
sanoen ... kansalaissodan aloittamisesta.
— Valhetta, koska ... se on mahdotonta! huudahti Joel Svart.
— Credo quia absurdum, hymyili jääkäri. — Mutta olettakaamme, että
koette sen itse todeksi. Mitä teette?
Joel masentui tuollaisesta ajatuksestakin ja sanoi melkein väsyneesti:
— Silloin ... minulla ei olisi muuta tehtävää kuin ... nousta joukkoja
vastaan...
— Minä tiedän sen, ihastui Geila, — hän itse on pitänyt työväelle
puheen kansan johtajan velvoituksista, ja sanonut, että... Joel! Minä
tiedän sen ... Joel, suo minulle anteeksi, että olen hetkeäkään...
— Ei, ei! — Joel viittaa torjuvasti kädellään. Jääkärin väite oli äkkiä
kasvanut hänelle kauhistuttavaksi ajatukseksi. Entä? Jos sittenkin...
Ei, ei! Mahdotonta...
— No, niin, päätti hän lopuksi, — olen puhunut rehellisesti ja
rehellisesti ajatustani seuraan. Mutta voi teitä, jos aiotte valheella
tahrata uskoni suomalaiseen työväkeen ja sen johtajiin! En aio levätä,
ennenkuin olen sen ainakin itselleni paljastanut.
Joel Svart istui synkkänä koko illan. Ja kun hän matkusti yöjunassa
takaisin, ei hän saanut silmiään irti vaununikkunoista, joiden
takana pimeys ja taival taipalelta yhä harvemmin vilkahtelevat valot
kamppailivat keskenään.
* * * * *
Maisteri Svart oli joutunut sisäisen jännityksen valtaan, joka
ajoi hänet taas ihmisten luo, kolkuttamaan ovelta ovelle. Kysymys
ei ollut vain hänen ulkonaisesta kohtalostaan, vaan koko hänen
uskostaan. Kansalaissota oli hänen mielestään joka tapauksessa ja
aina keskiaikaista barbariaa ja jokaisen sivistyskansan itsemurhaa.
Luottamus Suomen työväenluokan perisuomalaiseen rauhantahtoon oli
ennättänyt yksinäisinä vuosina muuttua hänessä elämänuskoksi. Jos
tämä sortuisi, mitä jäisi hänen sydämestään muuta kuin verestä
tyhjenevät suonet. Mikä aate ja usko kykenisi sen enää polttamaan
kirvelevän eläväksi? Ei, se jäisi olemaan vain muumion näivettyneenä
jätteenä: jonain pikkuporvarisielun, nuivan virkamiessielun tai
maalaiskappalaissielun turtuneena tyyssijana. Mitä olisi hänellä enää
rakastetulle ja rakkaudelle annettavaa ... sellaisessa sydämessä?
Ei edes punaista verta, ei tulta, ei mitään kauneutta, ei uskon
siivittämää lentoa eikä edes ... keskinkertaista järkeä, jolla sopeutua
jokapäiväiselämän koneistoon.
Hyttyssydämen narrimainen rakkaus päiväperhoseen, sammakon alhainen
lemmenrukous prinsessalle, joka kulkee kuutamoisia käytäviä...
Arvokkaammaksi ei hän, Joel Svart, kykenisi enää tuntemaan rakkauttaan,
jos hänen älynsä ylpeät päätelmät ja hänen uskonsa muserrettaisiin.
Tällaiset aavistukset ja tuskat saivat hänet pitkät ajat karttamaan
rakastettuansa.
Kun tämä joskus sai hänet yllätetyksi, hätäili Joel tuskallisena:
— Odota, odota vielä ... en ole valmis ... en luopumaan sinusta enkä
sinua... ansaitsemaan... Tämä totuus on minun yksin kolkutettava esiin,
vaikka sitten rampautuisi käteni...
Ja hän kulki kuin levoton omatunto paikasta paikkaan ja ihmisjoukosta
toiseen.
Eräänä iltana hän hamuilee porstuakonttorin naulakosta parempaa
vaateparttaan. Käsi sattuu johonkin sorvari Laukan vanhaan palttooseen.
Sen alta tuntuu jotain käteen. Ajatus välähtää: ase! Siellä on
venäläismallinen kivääri pistimineen.
— Mitäs Laukka sellaisella kapineella tekee? kysyy hän isännältään kuin
sivumennen.
— Mitäpähän tuolla, vastaa Laukka välinpitämättömästi, — on oltu siinä
meikäläisessä kaartissa ja työnsivät käteen ... nuo ryssänsoltut...
— Ja ketä vastaan? kysyi Joel Svart.
— No, en minä ainakaan sitä muuhun käytä, vaan mihin puolueen johto
käskemällä käskee.
Tuli pitkä hiljaisuus.
— Mitäs se Laukka arvelee siitä Suomen itsenäisyydestä? Jos niinkuin
tulisi tappelu.
— Ei se ole itsenäisyys pahaksi työläisellekään. Se on minun
ajatukseni. Ja jos ei hyvällä anneta, niin tottapahan tappelemalla.
— Ketä vastaan? ahdisti taas maisteri.
— Ketäpähän muuta ... ryssää...
— Tsaarihallitusta vai köyhälistöä? jatkoi Joel hellittämättä.
Sorvari käy vähän neuvottomaksi ja purkaa lopulta ajatuksensa
äkillisenä suutahtamisentapaisena:
— No, vaikka kumpaakin ... jos eivät hyvällä jätä maata rauhaan, senkin
lorvailijat ja patterihaaskat...
Joel poistuu, lähtee kävelemään mieli keventyneenä:
— Sellainen, juuri sellainen ... oikea suomalainen työmies. Ei
rahtuakaan verenhimoa, tuntee vaistomaisesti vieraiksi itselleen
sotilaslaumat. Mutta niitäkään ei sen ihmeemmin vihaa. Kunhan vain
jättävät rauhaan... Juuri niin, niinhän olen uskonutkin! Sellainen,
se se juuri on suomalaista ja samalla — ainakin tosiasiallisilta
tuloksiltaan — länsimaista...
Kävelijä kulkee. Hän hengittää pitkästä aikaa täysin keuhkoin. Eikö
lienekin jo kevättä ilmassa? Tekee niin hyvää.
Hän tulee kylän äärimmäisille laitamille. Siellä ovat käynnissä
patterityöt. Kilometreittäin kapeata hautaa. Sadoin metrein kaivajia.
Sekaista, sekarotuista ja monennäköistä joukkoa. Tanakoita,
leveäharteisia suomalaisia työläisiä. Pitkänhuiskeita, irvisuisia
lorvailijoita ... maleksivat ja töllistelevät. No, sopiihan se ...
tuossa työssä laiskuus... Useita kiinalaisia, hirvittävissä ryysyissä,
kuin sammakoita hakemassa. Myös naisihmisiä! Ooh... Kauempana pellolla
ryhmä ryssänsolttuja kivääreineen seisoskelemassa. Harjoituksissa kai.
Ylempää kunnaalta, upseeriasunnosta, kuuluu balalaikan soittoa ja
karkein äänin hoilattua venäläislaulua. Siinä on kaikesta huolimatta
valitusta ja koti-ikävää.
Kävelijä pysähtyy.
— Mitäs tänne toljailet? rähähtää samassa jonkun lorvailijan suusta.
— Hing-hang-hong, jäljittelee joku nulkki kiinalaisia.
— Jonottaa hautapaikkaa härskille porvariluilleen, järähtää
jättiläiskokoinen mies jatkoksi.
Suuri liuta lähellä olevia räjähtää nauramaan. Nulikat ja kimalaiset
irvistävät nauraessaan, nuoret naiset ja vaimot savisissa hameissaan
räkättävät mukana.
Samassa sinkoaa kova savikokkare kävelijää kohti. Ja perässä seuraa yhä
sekasortoisempi naurunrähäkkä.
Joel Svart loittonee.
— No, tiesihän tuon ... kehnointa kulkuriainesta keräilleet... Ja jos
lie toisenlaisiakin mukana, työnpuute ja nälkä on pakottanut... Minkäs
sille... Ei ole likaista kaikki mikä likaiselta näyttää...
Mutta ilkeä pala painui kuitenkin hänen kurkkuunsa, osaksi sääliä ja
osaksi inhoa ja selittämätöntä pelkoa...
Tienhaarassa tulee vastaan suunnaton jono tukinvetäjiä. Ajavat vuorelta
hautojen seiniin vuorauspuita.
Näky viiltää pahasti kävelijän mieleen:
— Tuollainen määrä ... ainoata kansallisrikkauttamme ... liejuun
haudattavaksi!
Hän ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja nauraako tämän tilanteen
surulliselle komiikalle vai ... itselleen:
— Sosialistisydämeni taitaa alkaa jo sääliä suomalaisten
manttaalipösöjen tukkimetsää... Kaunista latua ... naurahti hän lopuksi.
Hän ei saanut enää kiinni mistään lohduttavasta ajatuksesta.
Vaivautuneessa mielentilassa hän vaeltaa postitoimistoon.
Ja täällä oli odotettu kirje. Olipa pitänyt ukko kiirettä!
Isokoukeroisin kirjaimin, haalealla musteella oli kirjoitettu osoite
ja taakse oli varmemmaksi vakuudeksi merkitty: Lähettää Jaakko Hanski.
Kelloseppä. Joel ilostui ja alkoi jo portailla lukea. Kirje kuului:
"Kallis Toveri. Kummiapa Sinä kyselet. Ettäkö Isänmaamme köyhälistö
tarttuisi Kiväärin kolviin ja alkaisi täräytellä ryssien kanssa
herroja. Ei Hyvä Poika. Jos saarnasin aikoinani minäkin heille ja
eritoten Kirkon papeille, että tästä saatte vielä Ristiä kantaa. En
itsekään joka ratasta myöten Tätä Vertausta aina ymmärtää osannut.
Nääpäs kun Köyhälistö kasvoi jättiläiseksi sai se myöskin Suuren
_Syvämmen_, joka ei pieniä kaunoja kanna. Ihmeellinen on ollut
elämäni aikana tämän köyhän Kansan tie. Nälkäkujilta on se maantielle
tullut. Ja nyt se, kohta käsissään Valta ja Voima, on sanova
entisille Naulitsioilleen: Niin se on kuin Hanskin seppä sanoi, että
vavista saatte ja Ristiä kantaa. Mutta vaan _Kantaa_. Ristiinnaulita
emme taho. Menkää, Tehkää Työtä, älkääkä silleen Syntiä tehkö. Näin
Me sanomme. Ja minun mukanani sanoo koko Seutukunnan rahvas. Ja
tulkootpa tappeluita ja hirveitä aikoja, ei meitä ryssän hajulla
ruokita eikä saaha Kainin tekoja tekemään. Sillä sellainen Veri
huutaa Maasta polvesta polveen. Olkoot Tuntosi rauhassa, Poika.
_Ihtenäisyyttä_ me halajamme kaikki. Ja mitä selvittämättömiä jäänee
köyhäin ja rikkahien välille, ne Ihtekeskuuvessamme Totuuven nimessä
justeeraamme kohalleen. Ja samoja aatteita olen kaupunki Paikoistakin
kuullut. Toivottaen Köyhien Veljeyttä Sinulle, Kallis Poikani,
piirrän vanhalla käelläni
Jaakko Hanski.
Kelloseppä."
Lämmin rauha tulvi sana sanalta Joelin mieleen. Korpikansaksi ne tätä
kansaa sanovat? Ja tarkoittavat raivokasta ja raakaa metsäläiskansaa...
Mutta juuri korvesta saapuu ylevä rauhansanoma... Nuo sanojat
hävetkööt! He eivät ole koskaan suomalaisessa korvessa käyneet...
Onnellisessa rauhassa kulki Joel Svart takaisin kotiin.
* * * * *
Kevättalvella, eräänä leutona aamuna, seisoi maisteri Svart koulunsa
portailla. Nikolain kuva on reväisty seinältä ja oppilaat ovat sen
murskanneet pihamaalle.
Vapautta ja kevätilmaa sieraimissa ja rinnan onteloissa. Aivot ovat
kirvonneet, vapaan ajatuksen riemu lävistää ne solusta soluun. Ihmiset
ovat kuin sairasvuoteilta nousseet. He ovat väsyneitä. Mutta toipilaan
puhdas, kiitollinen ilo säteilee heidän silmistään.
Hiljainen, sanaton ja pyyteetön kiitosrukous elää omaa riemuaan Joel
Svartin sydämessä.
Mutta miksi ovat tulvahtaneet maantiet täyteen ruskeita ja harmaita
sinellejä, joita vastaan kiväärin piiput kiiltävät? Miksi viheltävät
junat asemalla kuin kuumeessa? Yhä uusia sotilas- ja työläisryhmiä
kulkee asematiellä... Joel kurkottelee saadakseen tilanteesta selvän.
Kerääntyvät tienristeystä kohti, jonka vieressä säteilee kullanvärinen
kirkonristi...
Samassa pamahtaa sekainen yhteislaukaus. Toinen, kolmas! Sitten
yksinäisiä rätkäyksiä... Joel Svart rypistää otsansa jännittyneisiin
kurttuihin ja kiirehtii paikalle.
Sotilaat ja punanauhaiset työläiset seisoskelevat tiellä ja
ammuskelevat kirkon ristiä. Eivät näytä sen ihmeempiä aikovan.
Seisoskelevat, keskustelevat ... kuin laiskanpuoleisessa huviammunnassa.
— Niinpä niin, tulee Joelille ajatus, — samana aamuna... Nikolain kuva
seinältä alas ja seulaksi kirkonristi... Siinä sitä ollaan. Historialla
on logiikkansa. "Ja papit saavat ristinsä kantaa." — Hanskin kasvot
häivähtivät hänen editsensä. Kostonilo pilkahti niiden silmänurkista,
ja Joel naurahti itsekseen.
Mutta samassa ponnistautui vastaan ajatus: — Kuitenkin ... tämähän on
joka tapauksessa barbariaa. Ja tuossa ... ryssät ja suomalaiset samassa
juonessa! Onko tämä vain veljeilyä vai onko yhteiskapina nousemassa?
Ehkä jo päätetty, parhaillaan käynnissä?
Hän jatkoi matkaa kiivain askelin työväentalolle. Täällä on sali
väkeä tulvillaan. Näyttämöllä seisoskelee tiheässä ryhmässä
sotilaita kiväärinperät maassa ja pistimet törröttävänä metsänä.
Työväenyhdistyksen marsalkka-nauhaisia hommahenkilöitä tulee ja menee.
Sali kohisee. Siellä täällä istuu pitäjän herraskaisia, jotka ovat
äkkiä kääntyneet vapauden ja työväen ystäviksi.
Näyttämön portaalle heilahtaa jostain näsäviisaan näköinen nuorukainen
ja alkaa puhua kimittävällä äänellä, häijysti ja pikkuvihaisesti.
Koko puhe on kuin naskalinterillä pistelemistä. Se hyökkää — Joelin
hämmästykseksi — ennen kaikkea sivistyneistöä vastaan, jota puheniekka
syyttää taantumuksellisuudesta ja salavehkeistä kansan vapautta
vastaan, viitaten lopuksi uhkaavasti hennolla kädellään pistinmetsään
päin.
Joel Svart harmistuu. Tuo nulikka ... inhoittava! Mutta mitä
tässä piilee? On otettava selvä... Hän tekee päätöksen, tunkeutuu
tarmokkaasti läpi sotilassinellien ja seisoo puhujapaikalla. Suuttumus
saa hänet satuttamaan sanansa lyhyinä, äkillisinä panoksina:
— Jokainen täällä tietää, että olen sosialisti. Mutta koska
olen myöskin tuota niin sanottua sivistyneistöä, lukeneistoa,
henkistä työläistöä, miten vain tahdotte, täytyy minun sanoa
tälle nuorukaiselle, että hän valehtelee. Tämän maan sivistyneet
riemuitsevat yhtä korkeasti tsaarinistuimen sortumisesta kuin ketkä
tahansa muut kansalaiset. Ja heillä on siihen oikeus, sillä he ovat
kaikki — lukuunottamatta papistoa ja onnenonkijoita — jalosti kahtena
sortokautena uhrinsa tämän vapauden päivän kunniaksi maksaneet. Tätä
oikeutta älköön täällä tahrattako nulikkamaisilla parjauksilla. Sen
minä vaadin sekä kansalaisena että työväen miehenä. Ja lisäksi — sen
sijaan että kumartaisin tyhmyyttä tai pistinvaltaa — minä vaadin
vastausta täällä olevilta työväen miehiltä, aikovatko he yhdessä
venäläisten sotilaitten kanssa ruveta terrorisoimaan tätä omaa,
itsenäistä vapauttaan juhlivaa maata ja kansaa. Odotan vastausta.
Puhuja poistui. Ihmiset katsoivat penkeiltään säikähtyneinä. He
tuijottivat yhä näyttämölle, jossa sotilaille tulkittiin päättynyttä
puhetta. Näyttämöllä liikehdittiin. Jotain haeskeltiin. Ensimmäinen
nuorukaispuhuja huitoi sotilaitten joukossa käsillään. Mutta voimakas
kämmen työntää hänet syrjään. Sarkatakkinen työväenyhdistyksen
puheenjohtaja astuu esiin. Vanhahkot työläiskasvot katsovat hetken
vakaasti katsomoon. Niissä on jotain Jaakko Hanskin miehuudenpäivien
leppoisuutta ja varmuutta. Hän ei tarvitse monia sanoja eikä suuria
sanoja. Hän vain toteaa sen, että venäläisillä sotilailla ei ole
mihinkään suurempaa halua kuin lopettaa sota rauhalla ja päästä
palaamaan kotimaahansa ja että Suomen järjestynyt työväestö on yhtä
valmis luomaan isänmaan itsenäisyyttä ja sen toteuttamaan kuin mikä
tahansa muu kansanluokka.
Sanat järähtelivät niin tunnollisina ja harkitsevina, että niiden
vilpittömyyteen täytyi jokaisen uskoa.
Ja suuri innostus täytti kuuntelijajoukot. Se levisi pihamaalle,
maantielle ja koko laajan tehdasseudun kaikkiin koteihin. Venäläiset
hoitakoot omat asiansa keskenään. Mutta suomalaiskansa tarvitsi
yhteisen, kokonaisen itsenäisyytensä, järjestääkseen oman elämänsä.
Niin ajateltiin jokaisessa perheessä.
Joel Svart riemuitsi hengessään. Jaakko Hanskin kirje oli ollut
profeetallista sanaa. Hänen uskonsa oli kaikkien usko. Hänen rehellinen
tahtonsa hallitsi koko maata...
— Tämä kansa on pelastettu, totisesti ... pelastettu, hoki Joel Svart
itsekseen. Ilon virrassa syöksähti hänen kiihkeä ikävänsä Geilan luo.
Hänhän näki parhaillaan kaikkien tuntojen ja aatesuuntien yhtyvän
kurkoittamaan vuosisatojen ajatusta, joka nyt on toteutumaisillaan
ja samassa muuttunut kaikille yhtä suloiseksi ja luonnolliseksi kuin
pitkän kasvuaikansa kyllikseen kypsynyt hedelmä.
Eikö se sitten, tuo sama ajatus ... vapauttaisi heitä, jotka olivat
nuoria ja rakastivat toisiaan... Ei, ei! Vielä enemmän... Hehän olivat
mies ja vaimo, joiden rakkaus nyt oli ylentynyt paahtavan aurinkoiseksi
kesäksi. Periaatteilua, hiuksenhalkomista, voittamista tai — tappiolle
joutumista ei enää tarvittu.
He olivat molemmat oikeassa! Juuri niin. Molemmat!
Tätä ajatustaan Joel Svart lähti kertomaan Geila Rothmanille. Ja hän
oli jo edeltäpäin varma, että heidän kesänsä oli tuleva onnelliseksi.