XXVII.

Moriturus.

Joel Svart marssii komppaniansa etunenässä. Matkaa on takana paljon.

Edessäpäin vain vähän. Kuinka vähän, ei tiedä kukaan. Mutta suuret

kaupungit lähestyvät ja ratkaisevat taistelut.

Nämä kuukaudet ovat jälleen karaisseet hänen ruumiinsa. Jaloissa,

lonkissa ja rintakehässä on taas juoksukoiraa, kuten ennen

sahalaisaikoina ja vedenkantajan ammatissa. Pää on selvä.

Mutta hän ei osaa vastata edes omiin kysymyksiinsä.

Onko hän ratsumiesisiensä suora jälkeläinen, raisu ja karkea lahtari,

vai onko hän marttyyri, jonka vaatteet on tahrattu vereen? Vai käymään

pantu koneko tai rankaiseva hirviö, pyöveli? Vai vainajako, joka

vielä kuoleman himmeällä tiellä on pantu jatkamaan ihmismaailman

veristä sotaa? Joskus lepohetkinään hän toteaa: — Inhimillinen tajunta

hermostoineen on vaihtelukyvyiltään pohjaton ja rannaton. Olen

noita kaikkia. Taistelun kuume riipaisee mukaan, olen hurmioitunut

tappelija. Hermot sattuvat nääntymään, alan pelätä. Kauhistun verta.

Olen joku luonnottoman kansan lukemattomista marttyyreista, eräs pieni

Ismael ja onneton Joosef. Tai härmäinen lakki painaa päätä, jalkoja

horjuttaa. En jaksa, täytyy kestää. Jos horjahdan, horjuvat minulle

uskotut miehet. Olen velvollisuuden kone. Vai pyövelikö? Totta sekin.

Omillenikin pyöveli. Enkö viime taistelussa johtanut väärin? Jouduttiin

lumilaikoille keskellä hämärää peltoa. Ja ohimoni vieressä uikahti

kuoliaaksi uskollisin mieheni, kolmisorminen Jaakko. Ja vihollisteni

pyöveli! Totisesti. Jos saisin eteeni Ulappalan ukon lihassa ja

veressä, vetäisin hirteen. Ja jos! Niin, jos ... tuota olentoa ei ole

todella olemassa, jos se on vain omain aivojeni hirviö ja sydämeni

kauhu, on totisesti ainoa tehtäväni: kiskaista oma pääni hirteen.

Omaini pyöveli. Vihollisteni pyöveli. Itseni pyöveli. Ja kaikki tämä on

itsemurhaa.

Jo monien taisteluiden lomassa olivat Joel Svartin mietteet päättyneet

tähän itsemurha-ajatuksen umpikujaan. Itsenäisyysajatus paistoi jostain

yläpuolelta ylpeänä käskynä, välttämättömänä kuin aurinko kaikelle

elämälle. Mutta kukapa tappaessaan katsoo aurinkoon? Ja toisekseen ...

mikään aurinko ei kyennyt poistamaan huutoa, joka soi katkeamattomana

äänenä hänen rinnassaan:

— Tämä on tarpeetonta ja tolkutonta. Hekään, nuo tuolla, eivät sano

vastustavansa itsenäisyyttä. Mistä siis tapellaan? Vääryyksistä

ja vääryyksien vääryyksistä tai — harmaista teorioista! Mutta

tälläkö saadaan selville syylliset ja totuudet? Ooh, tolkutonta ja

tarkoituksetonta itsemurhaa... Ja kuitenkin: tänä hetkenä on tämä

kaikki — mikä pyörryttävä ajatus — tämä on ... itsenäisyytemme

nimessä... välttämättömämpää kuin ihmisen kuolema.

Tämä ristiriitaisuuksillaan huimaava ajatus toistui toistumistaan.

Se oli kuin valmis käärinliina kuolemaan menijöillä. Se antoi noille

taisteluille toivottomuuden suuruutta, joka eräällä tavalla tyhjensi

kaiken vihan suonista ja sydämestä.

— Tuolta puolen ampuvat Lerkin Ville ja Kannaksen Heikki ja

luultavasti myös Ahosen poika. Täältä vastaan. Siellä on rohkeutta ja

mitättömyyttä, täällä myös ... molempia.

Mutta katso: he hyökkäävät kuin nuoret ilvekset! Ja täällä ... samaa

suomalaista sisua.

Joel Svart katsoi usein kiikarilla omaksi ilokseen taistelua. Mutta

omain kaatuneitten mustanpuhuvat kuolinnaamat ja paenneitten joukkojen

tienvarsille jättämät ruumiit saivat taas hänet huutamaan toivotonta

huutoaan:

— Missä on syyllinen? Ketkä ovat syyllisiä?

Niin seisoi hän ... Moriturus, eräänä yönä liejuisten peltojen äärellä

odottaen hyökkäysmerkkien nousemista pimeään ilmaan. Pitkä, verinen

riita oli tänä yönä nouseva puhdistavaksi myrskyksi. Kymmenen tuhannen

vihollisen kaupunki seisoi kymmentä tuhatta hyökkääjää vastassa.

Körttiläisten joukot ovat maassa polvillaan ja rukoilevat. He tietävät,

että vain puhtaalla sydämellä taistellaan hyvin.

— Tilitys on tehtävä jokaisen sielussa, kulkee ajatus Joel Svartin

päässä. Ja hänen kirottu ajatuksensa syyllisistä ja tuomareista nousee

vielä kerran paksuna sakkana hänen aivoihinsa.

Hän katsoo vierilleen, vasemmalle ja oikealle. He seisovat kaikki

mykkinä. Mutta heidän kasvoillaan ei voi tänä hetkenä olla muuta

kuin... tilintekoa menneestä ja tulevasta elämästä, rukousta.

Heillähän on kaikilla lakeissaan hautahavut ja kuolemannumerot

rinnassa.

He näkevät kaupungin ja ajattelevat: soraisia kukkuloita, niiden

välillä ahtaita kuoleman kujia, taempana kiviset muurit ja toivottoman

korkeat harjut ... niitä ei voi valloittaa. Ja siksi he tekevät tilinsä

tarkalleen.

— Mahdotonta valloittaa, toistuu ajatus Joelissa. — Ja kuitenkin:

voitettava on. Mahdotonta ei voi muulla voittaa kuin kuolemalla. Siis

kuolema.

Kaukainen tulipalo valaisi pellot ja työntyi liedenomaisena, lempeänä

valona hänen ympärilleen. Kuolemanajatus hänen päässään muuttui

unettavan raukeaksi. Koko ympäristö menetti todelliset mittasuhteensa.

Vähitellen se lakkasi olemasta. Jäi vain kotoisen himmeä, lämmin

valo, joka ympäröi heidät kaikki. Hänen muistinsa lensi kauas

taaksepäin. Siellä oli vain eräitä kuvia ja äiti, jonka harmaat hiukset

vaalistuivat vitivalkoisiksi. Hän katsoi eteenpäin. Siellä oli lauhkein

kasvoin Geila, käsi kohollaan, tervetuloa toivottamassa.

Ja heidän välillään eräs kuoleman sorakumpu ja aseveljineen eräs ...

Moriturus.

Tänä hetkenä ei Joel Svart kyennyt enää kysymään: Ketkä ovat syyllisiä?

Nyt hän piti huolta omasta sielustaan ja kysyi ikuisuuden edessä:

— Ketkä sitten ... ovat _syyttömiä_, kaikkein _tahrattomimpia_ ...

tässä tahratussa maassa ja kansassa?

Ja hän sai tyynen, rauhallisen vastauksen:

— Nuo nuoret miehet tuolla takanani, nuo pojat ja nuorukaiset oikealla

ja vasemmalla ja nuo pojat, nuorukaiset ja nuoret miehet, jotka ottavat

meidät vastaan vihollisinaan, nuo kaikki, joilla ei nuoruutensa tähden

ole ollut vielä aikaa jatkaa isiensä vihanpitoa ja synnintekoa, he...

juuri he ... ovat syyttömimmät. Pirskoitettakoon meidän kätemme

täyteen tahraa ja verta, se ei ole meidän vuodattamaamme. Tämä lieju on

haudoista tullut. Ja tämä veri on heitetty meidän _takaamme_ ja heidän,

vihollistemme, _takaa_ meidän kaikkien päälle. He, jotka eivät taistele

itseänsä uhraamalla, he ovat sen heittäneet. Ja me, jotka taistelemme

vastakkain, me ja meidän vihollisuutemme ... se on heidän vihaansa

eikä meidän. Syyttömät uhrit eivät osaa toisiansa vihata. He ovat

nähneet tämän järjettömyyden lähempää kuin heidän takanansa ja meidän

takanamme piileskelevät vihanpitäjät: saiturit, ahnurit ja mässääjät,

puoluepaavit ja murhatöitten hautojat. Me, me emme osaa enää toisiamme

vihata! Meidän osanamme on ollut ainoastaan ... _tappaa_, syyttömät

syyttömiä.

— Jos ei ennen, olen sanova tämän Kannaksen Heikille ja Lerkin Villelle

Manalassa. Ja he ja kolmisorminen Jaakko, he sanovat samaa. Me kaikki

tulemme kerran sanomaan saman totuuden. Eikä naura enää ... Ulappalan

ukko. Eikä naura enää Vartin herra. Elämäkö muka ... kykeni lakaisemaan

hänen kurjat jälkensä? Vain kuoleman ankara luuta! Siksi hän älköön

naurako. Ja älköön naurako hänen velipuolensa ... Ulappalan ukko.

Valopallot nousivat. Hyökkäys alkoi. Ja se jatkui. Joel Svart seisoo

soraisella kukkulalla. Sen laella pirstoutuvat toinen toisensa jälkeen

nuoret petäjät. Sen takana on syvä rotko, josta tuijottaa pilviin

kaihisin silmin vainajain pitkä rivi. Joel Svart ... Moriturus, hän

seisoo yhä kuin koettaisi ottaa selvää vastapäisistä asemista tai

odottaisi jotain. Silloin...

Elämä pysähtyy äkkiä hänen ruumiissaan. Ja kuuma, elämänhaluinen veri

karkaa pakomatkalle. Se syöksyy suusta punaisena suihkuna. Joel Svart

kaatuu ryntäilleen ja sitten ... vierii alas tovereittensa luokse.

Syylliset ja syyttömät · 第 31 / 31 题