Moriturus.
Joel Svart marssii komppaniansa etunenässä. Matkaa on takana paljon.
Edessäpäin vain vähän. Kuinka vähän, ei tiedä kukaan. Mutta suuret
kaupungit lähestyvät ja ratkaisevat taistelut.
Nämä kuukaudet ovat jälleen karaisseet hänen ruumiinsa. Jaloissa,
lonkissa ja rintakehässä on taas juoksukoiraa, kuten ennen
sahalaisaikoina ja vedenkantajan ammatissa. Pää on selvä.
Mutta hän ei osaa vastata edes omiin kysymyksiinsä.
Onko hän ratsumiesisiensä suora jälkeläinen, raisu ja karkea lahtari,
vai onko hän marttyyri, jonka vaatteet on tahrattu vereen? Vai käymään
pantu koneko tai rankaiseva hirviö, pyöveli? Vai vainajako, joka
vielä kuoleman himmeällä tiellä on pantu jatkamaan ihmismaailman
veristä sotaa? Joskus lepohetkinään hän toteaa: — Inhimillinen tajunta
hermostoineen on vaihtelukyvyiltään pohjaton ja rannaton. Olen
noita kaikkia. Taistelun kuume riipaisee mukaan, olen hurmioitunut
tappelija. Hermot sattuvat nääntymään, alan pelätä. Kauhistun verta.
Olen joku luonnottoman kansan lukemattomista marttyyreista, eräs pieni
Ismael ja onneton Joosef. Tai härmäinen lakki painaa päätä, jalkoja
horjuttaa. En jaksa, täytyy kestää. Jos horjahdan, horjuvat minulle
uskotut miehet. Olen velvollisuuden kone. Vai pyövelikö? Totta sekin.
Omillenikin pyöveli. Enkö viime taistelussa johtanut väärin? Jouduttiin
lumilaikoille keskellä hämärää peltoa. Ja ohimoni vieressä uikahti
kuoliaaksi uskollisin mieheni, kolmisorminen Jaakko. Ja vihollisteni
pyöveli! Totisesti. Jos saisin eteeni Ulappalan ukon lihassa ja
veressä, vetäisin hirteen. Ja jos! Niin, jos ... tuota olentoa ei ole
todella olemassa, jos se on vain omain aivojeni hirviö ja sydämeni
kauhu, on totisesti ainoa tehtäväni: kiskaista oma pääni hirteen.
Omaini pyöveli. Vihollisteni pyöveli. Itseni pyöveli. Ja kaikki tämä on
itsemurhaa.
Jo monien taisteluiden lomassa olivat Joel Svartin mietteet päättyneet
tähän itsemurha-ajatuksen umpikujaan. Itsenäisyysajatus paistoi jostain
yläpuolelta ylpeänä käskynä, välttämättömänä kuin aurinko kaikelle
elämälle. Mutta kukapa tappaessaan katsoo aurinkoon? Ja toisekseen ...
mikään aurinko ei kyennyt poistamaan huutoa, joka soi katkeamattomana
äänenä hänen rinnassaan:
— Tämä on tarpeetonta ja tolkutonta. Hekään, nuo tuolla, eivät sano
vastustavansa itsenäisyyttä. Mistä siis tapellaan? Vääryyksistä
ja vääryyksien vääryyksistä tai — harmaista teorioista! Mutta
tälläkö saadaan selville syylliset ja totuudet? Ooh, tolkutonta ja
tarkoituksetonta itsemurhaa... Ja kuitenkin: tänä hetkenä on tämä
kaikki — mikä pyörryttävä ajatus — tämä on ... itsenäisyytemme
nimessä... välttämättömämpää kuin ihmisen kuolema.
Tämä ristiriitaisuuksillaan huimaava ajatus toistui toistumistaan.
Se oli kuin valmis käärinliina kuolemaan menijöillä. Se antoi noille
taisteluille toivottomuuden suuruutta, joka eräällä tavalla tyhjensi
kaiken vihan suonista ja sydämestä.
— Tuolta puolen ampuvat Lerkin Ville ja Kannaksen Heikki ja
luultavasti myös Ahosen poika. Täältä vastaan. Siellä on rohkeutta ja
mitättömyyttä, täällä myös ... molempia.
Mutta katso: he hyökkäävät kuin nuoret ilvekset! Ja täällä ... samaa
suomalaista sisua.
Joel Svart katsoi usein kiikarilla omaksi ilokseen taistelua. Mutta
omain kaatuneitten mustanpuhuvat kuolinnaamat ja paenneitten joukkojen
tienvarsille jättämät ruumiit saivat taas hänet huutamaan toivotonta
huutoaan:
— Missä on syyllinen? Ketkä ovat syyllisiä?
Niin seisoi hän ... Moriturus, eräänä yönä liejuisten peltojen äärellä
odottaen hyökkäysmerkkien nousemista pimeään ilmaan. Pitkä, verinen
riita oli tänä yönä nouseva puhdistavaksi myrskyksi. Kymmenen tuhannen
vihollisen kaupunki seisoi kymmentä tuhatta hyökkääjää vastassa.
Körttiläisten joukot ovat maassa polvillaan ja rukoilevat. He tietävät,
että vain puhtaalla sydämellä taistellaan hyvin.
— Tilitys on tehtävä jokaisen sielussa, kulkee ajatus Joel Svartin
päässä. Ja hänen kirottu ajatuksensa syyllisistä ja tuomareista nousee
vielä kerran paksuna sakkana hänen aivoihinsa.
Hän katsoo vierilleen, vasemmalle ja oikealle. He seisovat kaikki
mykkinä. Mutta heidän kasvoillaan ei voi tänä hetkenä olla muuta
kuin... tilintekoa menneestä ja tulevasta elämästä, rukousta.
Heillähän on kaikilla lakeissaan hautahavut ja kuolemannumerot
rinnassa.
He näkevät kaupungin ja ajattelevat: soraisia kukkuloita, niiden
välillä ahtaita kuoleman kujia, taempana kiviset muurit ja toivottoman
korkeat harjut ... niitä ei voi valloittaa. Ja siksi he tekevät tilinsä
tarkalleen.
— Mahdotonta valloittaa, toistuu ajatus Joelissa. — Ja kuitenkin:
voitettava on. Mahdotonta ei voi muulla voittaa kuin kuolemalla. Siis
kuolema.
Kaukainen tulipalo valaisi pellot ja työntyi liedenomaisena, lempeänä
valona hänen ympärilleen. Kuolemanajatus hänen päässään muuttui
unettavan raukeaksi. Koko ympäristö menetti todelliset mittasuhteensa.
Vähitellen se lakkasi olemasta. Jäi vain kotoisen himmeä, lämmin
valo, joka ympäröi heidät kaikki. Hänen muistinsa lensi kauas
taaksepäin. Siellä oli vain eräitä kuvia ja äiti, jonka harmaat hiukset
vaalistuivat vitivalkoisiksi. Hän katsoi eteenpäin. Siellä oli lauhkein
kasvoin Geila, käsi kohollaan, tervetuloa toivottamassa.
Ja heidän välillään eräs kuoleman sorakumpu ja aseveljineen eräs ...
Moriturus.
Tänä hetkenä ei Joel Svart kyennyt enää kysymään: Ketkä ovat syyllisiä?
Nyt hän piti huolta omasta sielustaan ja kysyi ikuisuuden edessä:
— Ketkä sitten ... ovat _syyttömiä_, kaikkein _tahrattomimpia_ ...
tässä tahratussa maassa ja kansassa?
Ja hän sai tyynen, rauhallisen vastauksen:
— Nuo nuoret miehet tuolla takanani, nuo pojat ja nuorukaiset oikealla
ja vasemmalla ja nuo pojat, nuorukaiset ja nuoret miehet, jotka ottavat
meidät vastaan vihollisinaan, nuo kaikki, joilla ei nuoruutensa tähden
ole ollut vielä aikaa jatkaa isiensä vihanpitoa ja synnintekoa, he...
juuri he ... ovat syyttömimmät. Pirskoitettakoon meidän kätemme
täyteen tahraa ja verta, se ei ole meidän vuodattamaamme. Tämä lieju on
haudoista tullut. Ja tämä veri on heitetty meidän _takaamme_ ja heidän,
vihollistemme, _takaa_ meidän kaikkien päälle. He, jotka eivät taistele
itseänsä uhraamalla, he ovat sen heittäneet. Ja me, jotka taistelemme
vastakkain, me ja meidän vihollisuutemme ... se on heidän vihaansa
eikä meidän. Syyttömät uhrit eivät osaa toisiansa vihata. He ovat
nähneet tämän järjettömyyden lähempää kuin heidän takanansa ja meidän
takanamme piileskelevät vihanpitäjät: saiturit, ahnurit ja mässääjät,
puoluepaavit ja murhatöitten hautojat. Me, me emme osaa enää toisiamme
vihata! Meidän osanamme on ollut ainoastaan ... _tappaa_, syyttömät
syyttömiä.
— Jos ei ennen, olen sanova tämän Kannaksen Heikille ja Lerkin Villelle
Manalassa. Ja he ja kolmisorminen Jaakko, he sanovat samaa. Me kaikki
tulemme kerran sanomaan saman totuuden. Eikä naura enää ... Ulappalan
ukko. Eikä naura enää Vartin herra. Elämäkö muka ... kykeni lakaisemaan
hänen kurjat jälkensä? Vain kuoleman ankara luuta! Siksi hän älköön
naurako. Ja älköön naurako hänen velipuolensa ... Ulappalan ukko.
Valopallot nousivat. Hyökkäys alkoi. Ja se jatkui. Joel Svart seisoo
soraisella kukkulalla. Sen laella pirstoutuvat toinen toisensa jälkeen
nuoret petäjät. Sen takana on syvä rotko, josta tuijottaa pilviin
kaihisin silmin vainajain pitkä rivi. Joel Svart ... Moriturus, hän
seisoo yhä kuin koettaisi ottaa selvää vastapäisistä asemista tai
odottaisi jotain. Silloin...
Elämä pysähtyy äkkiä hänen ruumiissaan. Ja kuuma, elämänhaluinen veri
karkaa pakomatkalle. Se syöksyy suusta punaisena suihkuna. Joel Svart
kaatuu ryntäilleen ja sitten ... vierii alas tovereittensa luokse.