Nyt tai ei koskaan.
Maailmansota jatkui.
Siniset ja viheriät lyhdyt seisoivat katuvieremillä. Kadut
katkesivat sumuseinään. Vastaantulijoitten kasvot olivat kelmeät tai
tuhkanharmaat. Kaupungit elivät ikuista hämärää. Vain santarmien
päämajat prameilivat räikeässä valossa. Maaseudulla, sen sydämestä
raukoille rajoille saakka, levisi pilkkoinen pimeys. Koko kansa eli
loppumatonta syksyä.
Se oli uhrannut uhrattavansa. Hovioikeuksien herrat olivat jalosti
vankimatkansa suorittaneet. Turhaan. Köyhät luotsit olivat itsensä
uhranneet. Turhaan. Euroopan oppineet olivat taas dokumenteillaan
julistaneet oikeuden aatetta. Turhaan. _Finis Finlandiæ_ kypsyi
kypsymistään kuin mädäntyvä hedelmä raiskatussa puussa.
Ja nyt, kun jokainen yö kajasti päättymätöntä tulipaloa ja jokaisen
auringon peitti sodan irvistävä jättiläisnaamari, nyt ei ollut
Suomen kansalla enää mitään uhrattavaa eikä mitään taisteltavaa. Se
oli kolmannen kerran elämässään rajasta rajaan, luokasta luokkaan
_yksimielinen_. Se oli yhtä suuressa, kuolemanuneliaassa väsymyksessä.
Mutta sortaja pelkäsi. Se alkoi nähdä aaveita omassa luomassaan
pimeydessä. Ne uhkasivat sitä pilvistä, merestä, maasta ja maan
uumenista. Se ei tyytynyt enää vainoamaan ihmisiä. Se alkoi silpoa
tämän maan ruumista. Se haki itsellensä suojaa murhaamansa maan
kupeista ja hartioista. Se ajoi tänne kalmukit ja kiinalaiset ja
kaivautti penikulmittain juoksevia yhteishautoja. Vihollisiaanko
varten? Itselleenkö? Kukaan ei osannut sitä ratkaista. Sillä kaikki
ennustajat joutuivat vuorotellen häpeään.
Pellot silvottiin. Suomen viheriää metsää upotettiin hautoihin
lukemattomat uljaat kuuset ja petäjät. Olivatko ne hautahavuja koko
kansalle? Kukaan ei jaksanut vastata.
Juoksuhaudoista levisi haureuden lieju kuin visva parantumattomista
haavoista ja saastutti ylhäistä ja alhaista kansaa. Naiset alkoivat
synnyttää epäsikiöitä. Vanha tarina pohjolan amatsonikansasta,
joka tappoi omat poikalapsensa ja otti vastaan idästä vaeltavat
koirankuonolaiset kulkurit, toteutui päivästä päivään kammottavalla
tavalla. Kansasielun ja kansaruumiin puhtain kauneus, sen synnyttävä
syli, oli heitetty alttiiksi ikuiselle häväistykselle.
Suomen kansa oli yksimielinen avuttomassa häpeässään ja
kuolemanväsymyksessään.
Mutta kuolinkamppailussa heitetään arpaa ei ainoastaan kuolemasta vaan
myöskin elämästä. Ja Suomen kansa heitti sen elämän rajaviivalle. Se
heräsi kevätkarhuna omaksi ihmeekseen. Se alkoi nuuskia ympärilleen.
Eikä tuntenutkaan hautahavujen kalmanhajua. Se haistoi omain viheriäin
metsiensä väkevät pihkantuoksut. Sillä sen oman sielun pyhäisin korpi
oli vieläkin tervettä, tummanviheriätä metsää. Se ryhtyi varovasti
kuulostelemaan. Koko maailma pauhasi yhä. Ja sen veret herahtivat,
liikahtelivat, ja suonet alkoivat paisua taistelun aavisteluista.
Pienet kansat seisoivat ristitulessa valtakuntain välisillä raja-
ja tulilinjoilla. Ne kaatuivat lakoon. Ne makasivat maassa verisinä
riekaleina. Mutta ne huusivat maasta vuosisadan suurta unelmaa:
Pienille kansoille vapautta ja itsenäistä elämää! Kansojen omalla
verellä merkittäköön valtakuntain rajat! Nyt tai ei koskaan!
Suuret kansat hyvittelivät: Itsemääräämisoikeuden aika on tullut.
Ja pienet huusivat yhä huikeammin. Oli kuin olisi rajalinjojen yllä
jylissyt pilvistä asti: Nyt tai ei koskaan!
Suomen sivistyneistön parhaimmisto, jonka kirjojen lehdillä
itsenäisyysajatus yhä loisti tulisina kirjaimina, ymmärsi ajan tulleen.
Ja sen suurimmat uskalikot huudahtelivat tovereilleen: Nyt tai ei
koskaan! Ne sanat tarttuivat nuorison korviin. Ne levisivät miehestä
mieheen. Ne singahtelivat yli luokkarajainkin. Ja kohta toisteli koko
kansa samoja sanoja: Nyt tai ei koskaan...
Nuoret miehet, Eugen Schaumanin perilliset, katosivat länteen
yksitellen, kolmittain, joukoittain, tullakseen takaisin ase kädessä
tekemään tiliä sortajan kanssa.
Santarmikuvernöörit nostivat pikkusyyllisen pelättimeksi hirsipuuhun.
Mutta se oli marttyyrintekijäin viimeinen konnantyö. Heidän omat
istuimensa alkoivat horjahdella. Ja istuimien istuin, jonka portaat,
vierustat, baldakiinit, kotkankuvat ja vallanomenat slaavilainen
talonpoika oli saastuttanut riettaalla kuolintanssillaan, alkoi
luhistua ja upota viimeisine faaraoineen punaiseen mereen.
Ja Siperiasta Mustaanmereen ja Pohjanlahteen huusivat kaikki kansat:
Nyt tai ei koskaan!
Tätä hetkeä oli odottanut Ulappalan ukko, perisuomalaisen kansasielun
korvenhenki. Se oli kasvatellut Tuonelanjoen katajikossa myrkkymarjoja,
sen tuomikossa humalamarjoja ja liejukossa ärnettä kuolaa. Nyt oli aika
panna käymään ja käyttää valmiiksi tämän kansan ammonaikaisen kirouksen
kalja. Nuoret miehet olivat jo Lemminkäisinä nousemassa, ja rintamailla
puuhasivat miehet ja naiset vapauden häitä. Tätähän ei voinut sallia
korpisaatanan ikuisesti paha tahto. Rintamaitten Lemminkäiset oli
juotettava hulluiksi kaikki ja turmeltava vereen.
Mitä tahansa oli vielä Suomen kansan suonissa kateuden ja kaunan
mujuja, vihan ja raivon konnikoita, sen kaiken hän otti ja sekoitti
kaljaan. Ja kirouksen musta juoma poreili, ärtyi, kuohui ja pursusi,
kunnes se vaahtona laskettiin jokaisen pirtinpöydän jokaiseen tuoppiin.
Ja mitä tapahtuikaan. Kansan leuat järähtelivät edelleen: Nyt tai ei
koskaan. Mutta köyhälistö työnsi sanoihin toisen merkityksen kuin
porvaristo. Ne alkoivat kantautua rajasta rajaan kahtena riitaisena
äänenä. Torppain kynnyksillä ja tehtaalaisasunnoista jumahuteltiin:
Porvareitten niskat on nujerrettava. Köyhälistö valtaan! Nyt tai ei
koskaan. Isännät ja herrat toistelivat yhä tinkimättömämmällä äänellä:
Isänmaa itsenäiseksi! Nyt tai ei koskaan... Ja voi sitä, joka meitä
vastustaa!
Nyrkkiä ei puitu enää taskussa. Päiväläinen heristeli sitä isäntänsä
nenän alla. Ja talonjussi pärmänttäsi torpparinsa punaiseksi roistoksi.
Tuoppi tuopilta kurnittiin kirouksen kaljaa. Kädet haparoivat
suonenvedontapaisesti päästäkseen tarrautumaan ihmiskurkkuun. Kuka
oli oleva Kain, kuka oli oleva Abel? Punaiset ja valkoiset uhrisavut
suitsusivat rinnakkain. Ja kaikki ne vetosivat oikeuden jumalaan.
Veljessota oli ovella.
Silloin kohtasivat toisensa Manalan alanteessa suomalainen korvenpeikko
ja slaavilaisen mustanmullan riettauden saatana. Kohtasivat toisensa
Ulappalan ukko ja Grigori Rasputinin juopunut henki.
He istuivat räntäisen tuomikon alla, jonka marjat uhosivat
mustimmillaan, ja hämmensivät samaa kirouksen kaljaa. Ulappalan saatana
valutti sekaan Räikkö-sydämensä mustimmat veret ja slaavilainen
rienaaja likaisen partansa kuolaa.
Oli tehty Tuonelan hirvein liitto. Ja jo ennestään juopunut kansa
ei tietänyt enää mitä se sai juoda. Se suolti kurkun täydeltä ja
joi itsensä sokeaan humalaan. Silmät verestivät. Sorretut huusivat
ja herrat uhkasivat. Länsi ja Itä aloittivat jälleen suuren
kaksintaistelunsa tämän kansan sielusta. Ja uhrit syyttelivät toisiaan:
— Valtiopetoksen tekijät, maanpetturit, huutelivat sosialistit
porvareille, aiotte karata köyhälistön kurkkuun preussilaiset
sotahanskat kourissanne.
— Lakatkaa veljeilemästä verivihollisten ryssäin kanssa! uhkailivat
herrat vastaan.
— Kaikkien kansain köyhät ovat veljet keskenään, lauloivat agitaattorit
kylästä kylään.
Sosialistien tietoniekat selailivat historianlehtiä ja osoittelivat
niitä piruuksissaan syytteleville porvareille:
— Kas, tuossa... Suomen papisto veljeili Bobrikoffin kanssa. Pyhä ja
hurskas esimerkki, hyvät herrat!
Papit ja muut jumaliset porvarit kauhistuivat kuin härkä punaista
vaatetta ja näyttelivät sarvillaan synkkää siveellistä suuttumusta.
Mutta vapaamieliset historianmiehet vastasivat Salomon tuomiolla:
— Aivan oikein. Suomen papisto möi slaavilaisesta hernerokasta
esikoisoikeutensa. Eikä se ole kyennyt sitä ateriaansa sulattamaan
tähän päivään mennessä. Eikä kykene. Se pakahtui. Ja se on lakannut
olemasta kansan henkisenä johtajana ja samalla yhteiskuntaluokkana.
Se on tehnyt sanalla sanoen henkisen itsemurhan, kuten aatelisto
puolitoista vuosisataa aikaisemmin. Mutta tätäkö, rakkaat
köyhälistöherrat, tätäkö herrasluokkain itsemurhaa te nyt aiotte
matkia? Vapaan ajatuksen nimessä: vastatkaa!
Puoluepaavit käänsivät lehteä ja hohottivat vastaan:
— Voi teitä, te perustuslaillisten kamariviisaat jälkeläiset! Mitä te
teeskentelette? Te itse, juuri te, veljeilitte aktivisti-nuorukaisina
Pyhän Venäjän kumouksellisten kanssa ja otitte vastaan kalmukki Asewin
provokaattorisuudelmat. Alas tuomarintuoleiltanne, te kalmukin kaverit!
— Juuri niin, vastasivat syytetyt. — Me teimme sen isänmaan hädän
nimessä ja koimme katkerasti ja peruuttamattomasti, että ryssä pettää
aina. On hän kapinallinen tai santarmi, matruusi tai tsaari, hän pettää
aina. Ottakaa vaari ajoissa. Pysähtykää!
— Kehnot pettävät kehnoja, ivailtiin Siltasaarelta. — Mutta Venäjän
kansa, sen kärsivä kansa! Jatkettiin haaveellisella äänellä, — se ei
petä. Dostojevskin, Tolstoin ja Gorjkin kansa ei petä. Venäläinen
työmies ja talonpoika on kanssamme yhtä, niin totta kuin kansain
köyhälistöt ovat herrain verikentillä yhtyneet. Varokaa, herrat,
työläisellä ja talonpojalla on teidän antamanne sinelli päällä ja
kivääri kädessä. Vapaus on tullut ... svabooda!
Venäjän kansa lähetti hetkensankarinsa, joka antoi suomalaiselle
miehelle veljessuudelman. Ja suomalainen otti sen vastaan työväen
eläköidessä punaisen puoluelavan ympärillä. Suomen kansan kirouksen
kirjaan oli jälleen painettu verenkarvainen sinetti.
Kun arokylien saatana kuuli tämän huudon Manalan tuomikkoon ja näki
tämän pääsiäissuudelman, liehautti hän oikeauskoista partaansa, venytti
huulensa hekumallisesti ja pomitti Ulappalan ukolle:
— Ootshen harashoo... Ootshen tuhma ... moi brat, ootshen tuhma... tämä
Suomen tshuhna. A vot! Ulappalan kalja ja Vennään votka... Humalassa
riehuvat! Svaboodaa juhlivat! Ah, moi brat, votka ja kalja... Jumalassa
tantshuttaa.
Mustanmullan rietas kiepsahti sammalpatjalle, tanssahti riepsakkaasti
pari askelta ja riehahti itseylistykseen:
— Minä olen suurin! Tuhatvuotisen tsaarin langetin valtikkoineen,
keisarinnat peljätin, ruhtinattaret uuvutin rutsaiseen kiimaan ja
hovit, valtaistuimet upotin oman saastani liejuun. Tshort vasmii! Minä
olen suurin! Sillä minä olen riettain... Olen Pyhän Venäjän musta yö.
Olen maaorjain vuosituhansin ruoskittu peto... Olen päättymätön mato,
jonka jokainen nivel on Venäjän kansaa ... tsaarista santarmiin ja
orjaan saakka. Da daa ... jeh! Ja tshuhnat? Nitshevoo nje panimatj!
Minä olen Venäjän kansa... Tshort vasmii! Hi-hiii ... da daa ... jeh!
Manalan katajikosta nousi kalmukin kallo. Paksut huulet huusivat
ammollaan:
— Ho-hoo ... minä, Avno Asew, minä olen Venäjän kansa, sillä minä olen
petoksessa suurin! Juudakset ja Efialteet, Brutukset ja Cassiukset ...
pikkukätyreitä ... onnenonkijoita... Minä olen pettänyt aina ja minä
olen pettänyt kaikki kansat! Tässä suudelmassa suutelen minä ... kaiken
petoksen ja itsepetoksen kansainvälinen saatana...
Silloin nousi lahokannolle Ulappalan ukko, kouraisi leukansa
sammalkarvaista alustaa, avasi sokean silmänsä ja pauhasi korpeen:
— Suu suipommalle, orjat! Minä täällä olen isäntä ja minä tämän kansan
olen peikko ja saatana. Minä olen sen verinen raivo! Nyt on minun
aikani tullut. Minä päätän työn, sen suuren työn, jonka tuhosi kerran
Lemminkäisen äiti. Minä yksin käsken! Te palvelkaatte. Suudelkaa,
juottakaa, tanssikaa ja pettäkää... Minä raivon nostan ihanan ja
kolkon kansani vereen. Te sen kahtia jaatte ja annatte aseet. Minä...
Jokaisen Kullervon sydämeen heitän ... heitän koston tulenpolttavan
kiven ja jokaisen Untamon sieluun ... lyön kylmän paatumuksen kaihon.
Ja he syöskööt toisiansa vastaan. He tapelkoot asein ja kourin. He
kiduttakoot ja revelkööt toisiansa, kunnes heidän suonistaan on
juossut hukkaan viimeinenkin pisara Lemminkäisen verta, kunnes ...
tämän kansan jokaisesta sielusta on pimentynyt Lemminkäisen
hengenvalo... ikuisiksi ajoiksi. Minä tahdon ... rintamaat hävitkööt
merten ja järvien rannoilta. Korpi astukoon sijaan. Keskellä korpia ...
vain rutaiset umpilammet maatkoot... Ja petojen hengitys suonsilmiä
kiertäköön ajattomaan aikaan. Minä tahdon ... nuoret Lemminkäiset, niin
köyhät kuin rikkaat, Tuonelan jokeen. Ja sitä ennen ... he turmeltukoot
vihassa ja veressä. Minä tahdon ... syyttömät Lemmin pojat syyllisiksi!
Ja se olkoon toinen ja viimeinen surma.
Manalan rannalla saraheinä huojui ja sihisi. Se oli vihlovaa itkua.
Vainajat kauhistuivat. Heidän sydänalaansa poltti ja närästi.
Se oli heidän itkuansa. Sammalmättäät, rantaraidat ja katajikko
valuivat vettä. Ja tuomenmarjat valahtivat maahan mustana verenä...
Laahovat pilvet pysähtyivät, ja Tuonelan hidas virta kuljetti kuplat
häränsilmien vääntyneisiin suihin. Koko Tuonela itki.
Mutta maanpäällisillä korpi- ja rintamailla ei itkenyt kukaan.
Kullervojen silmät oli soentanut kirouksen kalja ja vihan humala. Ja
Untamoiset ... he olivat unohtaneet itsensä, isänsä ja isänsä isien
kaltot teot Kullervoisia kohtaan.
Eikä itkenyt Ulappalan Ukko. Hän jupisi hampaistaan:
— Nyt tai ei koskaan...