Seurakunnalle pahennukseksi.
Kun Joel Svartin aurinko oli kerran päässyt nousemaan, osasi se
kyllä paistaa. Se oli kuin avaruuden pätsistä kiskaistu rautapallo.
Se ei ainoastaan hehkunut. Se kipinöitsi ja räiskyi näkymättömän
moukarin iskuista. Ja Joel itse eli kuin iloisesti helkkävässä
pajassa. Hän oli nuori, rakastunut seppä, joka päivät takoi suolivyö
kireällä kimmahtelevaa alasinta ja illat odotteli pitkän matkan takaa
rakastettuaan.
Vihdoin pääsi Geila Rothman lomalleen ja asuu nyt äitinsä kanssa
entisen kotikartanonsa piharakennuksessa. Nuorten rakkaus on
polttavimmillaan. He kohtaavat toisensa joka ilta Vahervuoren yli
kiemurtelevalla yksinäisellä polulla. Kesäpilvet heittävät vuoren yli
kilometriset varjonsa. He kävelevät toisiinsa puristautuneina sen
tiheikköjen läpi, seisahtuvat ahtaille aukeille, ja mustikat katselevat
heitä pihkankiiltävillä silmillään. He keksivät louhikoista yhä uusia
lymypaikkoja. Tai kiertelevät tolkuttomina laakson laitamia, odotellen
hämärän tihenemistä hiipiäkseen Geilan kamariin.
He salaavat rakkautensa. Geila on niin tahtonut, sillä hän ei jaksa
taistella uupumattomasti kiukuttelevan äitinsä kanssa. Joelia tämä
salailu kiusaa. Salakähmäinen lato ruskean joen lonkerossa työntyy
hänen mieleensä. Tässä hiiviskelyssä on jotain samaa kuin hänen
poikaikänsä kauhistuttavassa rakkaudessa. Kylätielle hän tahtoisi
juosta rakastettunsa kanssa. Äitinsä luo hän tahtoisi Geilan
taluttaa ja olla hänestä ylpeä. Lisäksi vaivaavat häntä oman äitinsä
epäluuloisina huolehtivat silmät. Augusta-rouvassakin elää vanha kauna
Rothmaneja vastaan.
— Millähän sekin vaimoparka syntinsä anteeksi saanee, oli hän
huokaissut kuullessaan Cecilia-rouvan tulleen Paimelaan.
Äiti ja poika välttelevät toisiaan. Aamuöisin, kotiin saapuessaan,
Joel kiipeää pienen parvekkeen pylvästä vinttikamariinsa kätkeäkseen
yölliset polkunsa. Mutta aamulla huojuttelee, vuoteen laidalla istuen,
Augusta-rouva ruumistaan:
— Poika parka, kovin olet huonovointisen näköinen... Ettes sinä
osaa jättää vähemmälle niitä ... yölukemisia... — Äänen painosta ja
välttelevistä silmistä Joel ymmärtää, että äidillä on tiedossa hänen
matkansa. Ja hän tahtoi kertoa koko rakkautensa. Mutta Geila rukoili
joka päivä:
— Ei vielä, rakas poika. Tulee jotain pahaa. He vihaavat toisiansa.
Kohtahan tulet valmiiksikin...
Mutta eräänä aamuna huojutti taas Augusta-rouva ruumistaan Joelin
sängynlaidalla, tavallista hitaammin, niin että Joelin hermot
kiusaantuivat, ärsyttyivät, pingoittuivat... Äkkiä äidin pitkäaikainen
mielenpakotus laukesi suureksi itkuksi:
— Että minun poikani, oman poikani ... piti tärväämän itsensä
sellaiseen ... hullunsekaiseen sukuun, tuollaisiin Paimelan tyttäriin,
jotka jo nuorena häpäisivät itsensä pitämällä yhtä omain renkiensä
kanssa...
Joel oli noussut ryntäilleen. Nyt hän työnsi kovalla kouralla äitinsä
syrjään, puki yllensä ja läksi: sanaa sanomatta.
Paimelassa ilmoitti Joel Svart vanhalle rouvalle aikovansa mennä
kihloihin Geilan kanssa.
Cecilia-rouva nauroi väpättävin huulin ja sanoi tyttärelleen ikäänkuin
Joelia ei olisi ollut lainkaan läsnä:
— Kunnialliset tytöt eivät seurustele huonomaineisen Ilves-Vartin
huonomaineisten poikien kanssa. Kehnosta ei tule kelvollista, saati
sitten sosialistirentusta...
Joel sanoo sanansa, Geila asettuu hänen rinnalleen. Nuoret painuvat
venerantaan, Geila kalpeana ja Joel raivokkaana suuttumuksesta.
Vapaa rakkaus oli vielä muodissa. Hänenkö, vapaudenaatteen
lipunkantajan, piti rukoilla höperöitä akkoja, jotka hautoivat
sukuvihan löyhkääviä munia, salailla, kähveltää rakkautta lepikossa
lehtimatojen parissa ja sitten muka ... löydettyään pienen
virkapaikan, ruokaluun porvarillisen yhteiskunnan tunkiolta ...
juosta jonkun Lonteenin kansliaan ja ottaa siunaus pallisilmäiseltä
Markus-pastorilta? Ooh, hän tiesi jo poikana, kuinka hirvittävää oli
varastaa rakkautta. Ei, nyt hän tahtoi sen ryöstää ja elää tahtonsa
mukaan.
Selän takaa häämöttää Kannaksen harmaa torppa, hänen kala- ja
metsästysretkiensä tuttu tyyssija. Siellä ovat orjantappurapensaitten
somat ryhmät. Ja lomitse kulkee ruskeamultainen polku, jolla
muurahaiset ahertavat. Siellä on pihamaa omenatarhoineen. On pieni
porstuanperäkamari, jonka vihertävästä akkunasta aurinko paistaa kuin
kuumat uniset kasvot. Sen myrskyisestä kallioniemestä, josta näkee
Maailmanportista rannattomalle selälle, kaartuu suojaisa hiekkaranta,
jolle hän poikana oli kuvitellut kylpemään sekä Aino-neidot että
Batseebat. Nuo puhtaat ja likaiset näyt makasivat nyt vainajina,
olemattomina rantakallion alla. Onnelliset ihmiset olivat tulossa!
Heinäkuun jälkipuolen pitkät tuulet ovat puhaltaneet koillisesta
viikkokaupalla. Maailmanportista tulvivat säihkyväharjaiset aallot
hurjina rintamina selkää pitkin. Se on täynnä auringonloistoa ja
vesimassain temmellystä.
Pieni vene vapisee aaltojen iskuista ja airojen vedoista. Soutajan
kasvoille on noussut hullunriemukas ilme... Geila pitää valppaana perää
kääntäen tarmokkaasti veneen vastahankaan jättiläisaallon lähestyessä.
Hiukset kihartuvat märkinä. Hän nauraa vimmatun tuulen läpi, niin että
se soi kuin kaukainen kujerrus. Vesi valuu Joelin ruumista pitkin. Se
karmaisee ihoa ja hyväilee taas vilpeästi. Rantahietikko lähenee. Vene
pääsee tuulen suojaan.
Vapauden, ottamisen ja antamisen tulva hukutti nuoret. He näkivät
hämärästi kuin sukeltajat vedessä. He olivat meren pohjalla oudossa
maailmassa, paratiisin kummanmuotoisten laaksojen ja suurten,
kosteitten lehtien suojassa. Vain he kahden olivat päässeet pois
maailmasta. Ja he kuulivat vain alkutuulten kohinan, joka täytti
korvat, aivot, sydämen ja rinnan ontelot. Nuoria sukeltajia he olivat...
* * * * *
Viikkoja on kulunut. Kannaksen torppa elää omaa elämäänsä välittämättä
paljoakaan seläntakaisesta maailmasta.
Maailmansota on syttynyt. Mutta se on vielä kaikkien mielestä kuin
puoliksi paraatimainen tykinammahdus tai kuin eteläisten maitten
tulivuorenpurkaus, joka tänne pohjoiseen kuullaan vain tarinana. Jotain
ohimenevää, eihän sitä nykyaikana jakseta pitkiä, aikoja tapellakaan...
Näin kirjoitettiin lehdessäkin. Eikä Joelkaan kyennyt vielä sen
kummempia johtopäätöksiä tekemään. Torpassa elettiin edelleen kuin
Herran kainalossa.
Kannaksen vaari, joka aikoinaan oli torpan Paimelan takamaille
raivannut, istui päätykamarissa tai liikuskeli kalahommissa.
Isäntämiehenä uurasti jäntteräruuminen Vihtori, ja hänen vaimonsa Alma
emännöi. Mutta heidän poikansa Heikkikin oli jo naimisissa Marjansa
kanssa ja suoritteli Paimelan uudelle talonpoikaisisännälle torpan
veropäivät, hakaten illat päähänsä työväen puoluekirjasia ja jamaten
palsta palstalta kaupungin sosialistilehteä. Kolme polvea ja kolme
paria. Ja Geilalla ja Joelilla on hallussaan porstuakamari.
Aurinko alkaa muuttua tyhjäsilmäisemmäksi päästessään elokuun
puoliväliin. Joel lukee akkunan ääressä tenttilukujaan. Geila istuu
pihamaalla pienen ristikkopuista rakennetun vuoteen vierellä, jolla
makaa nuorikon sairas Päiviö-poika.
Joelin ja Geilan tullessa oli poika maannut risatautisena kehdossaan,
iso pää tyynyllä ja jäsenet avuttomina, kääpiömäisinä. Odotettiin
vain lapsen kuolemista. Mutta Geila oli vienyt tuon muodottoman
olennon aurinkoon. Nahka oli palanut. Se oli kiemurrellut polttavissa
tuskissa. Ruumis oli ollut vetisten rakkojen peitossa. Äiti oli
voivotellut ja toraillutkin Geilalle. Mutta tämä oli vain hyssytellyt,
voidellut voiteilla, kanniskellut vilpoista tuulta vasten, heijannut
ja hyväillyt. Ja aurinko oli tehnyt ihmeen! Hipiä oli alkanut
parantua. Jäseniin oli tullut luonnollista punaa, ja ne olivat
alkaneet liikahdella. Ja nyt ... ruumis kasvoi. Pää ei näyttänyt
enää luonnottoman suurelta. Ohut kaula ei sitä vielä kannattanut.
Mutta kasvoihin oli tullut jo eläviä ilmeitä. Ja Geila hoiti yhä
uupumattomasti. Oliko tuo parantuminen jatkuvaa? Aurinko ei paahtanut
enää täydellä voimalla. Ennättikö se suorittaa ihmetyönsä loppuun?
Geila tarkkasi tänäkin aamuna pojan liikehtimistä jännittyneenä. Jospa
sen jalat alkaisivat temmeltää... Miksi sen pienet kädet eivät puristu
nyrkiksi? Pää ei vieläkään nouse... Geila kumartuu sen yli. Koko
hänen ruumiinsa huokuu aulista rakkautta lapsen puoleen. Hänellä on
kyllä tuhlata. Hän on onnellinen. Uimarannat syleilevät häntä aamuin
ja päivin. Hän juoksee Joelin vierellä rannasta pihaan ja suutelee
sairaan lapsen jalat yhä punertavammiksi. Niiden täytyy herätä ...
temmeltämään! Ja öisin ... heidän akkunallaan on tuoksuton verenpisara,
joka kuitenkin tuoksuu. Se nuokkuu aamuhämärässä varjomaisin kukin.
Mutta hän on näkevinään sen kellertävät heteet ja heleän punerruksen.
— Sellaiseksi, koreammaksi ruusun punaa ... juuri tänään punertuu
Päiviön hipiä, hymyilee hän ja juoksee auringon noustessa poika sylissä
pihamaalle.
He eivät ole enää sukeltajia. Terveinä, maanpäällisen ilman onnellisina
ihmisinä he elävät...
Mutta onnellisimmankin elämän aurinko tuijottaa joskus tyhjäsilmäisenä.
Se uppoaa meidän sieluumme ajatuksena, joka valaisee sen peloittavan
selkeäksi. Se hajoittaa sydämestämme hämärän hurmion, paljastaa
onnettomuuden aavisteluja, ja mietteliäimpänä hetkenään se
siirtää meihin vapisuttavan tunnon kaiken, rakkaudenonnenkin ...
välttämättömästä päättymisestä.
Joel unohtuu katselemaan pihamaan suloista ryhmää. Pieniruutuisen,
vanhuuttaan viheriän akkunan läpi se tuntuu epätodelliselta
näkemykseltä. Sairas poika ja nuori nainen lakkaavat olemasta hänelle
elimellisesti läheisiä olentoja. Ne muuttuvat ajatuksiksi:
— Onko tuossa pojassa kasvamassa uusi Ismael maailmaan? Ja kuka
mittaa silloin hänen kärsimyksensä? Entä, jos hänestä tulee terve, ja
isäntä heittää hänen kotikontunsa vieraan käsiin? Kuka mittaa siinä
tapauksessa hänen katkeruutensa? Neljä pieneläjäpolvea seisoo hänen
edessään. Vanha vaari on tyytyväinen elämänosaansa, joka on ollut
pelkkää raatamista. Hänen poikansa tietää vääryyttä kärsineensä, mutta
ei usko hänenlaisensa koskaan voivan saada sen parempaa oikeutta. Mutta
pojanpoika... Viha, katkeruus ja vääryydentunto eivät anna hänelle
yön rauhaa. Viha tärvelee hänen nuoret kasvonsakin jollain tavoin
kuluneen näköiseksi. Ja onko tämä viha kasvava polvesta polveen? Vai
ratkaiseeko jo kolmas polvi taistelun? Ja millä tavalla? Joukkotahdonko
rauhallisella paineella vai kätensä vereen tahraamalla? Vai koko oman
polvensa vereen hukuttamallako?
Ajatukset pysähtyivät hetkeksi tähän kauhistuttavaan kysymykseen. Hän
oli nähnyt vähitellen kerääntyneen maanalisen vihan tulvan, jota hän
itsekin oli ollut lisäämässä, puhkaisevan joka puolelta pieniä puroja.
Mitä tapahtuu, jos ne kerran yhtyvät kaikki? Huuhtooko se laaksot
oikeamielisiksi, ja peseekö se puhtaiksi ihmiset?
Geila tulee huoneeseen. Hän tahtoo hyväillä. Ja hän tahtoo uimarannalle.
— Oikein, rakas, sanoo Joel. — Ajatuksilla näyttää olevan tänään
vimmattu halu pimentää mieleni. Lähtekäämme!
Mutta pihalla hän pysähtyy:
— Mitä ajattelet, Geila? kysäisee hän Päiviön vuoteen vierellä. — Onko
tuon pojan luista viha syönyt ytimen jo äidin kohdussa?
— Ei, rakas, hän on vain syntymätön lapsi, jota minä synnytän päivästä
päivään, kun oman äidin täytyy hyöriä heinä- ja leikkuupellolla,
helähti Geilan huulilta...
He painuvat rantaan. Joel pysähtyy taas. Hän ei pääse rauhaan omilta
kysymyksiltään:
— Luonnon oikkuko? Siinä tapauksessa se ei merkitse mitään. Mutta jos
se on näiden ihmisten kärsimien vääryyksien kuva, silloin on taistelu
heidän puolestaan oikea. Sillä se aate on tosi, joka syntyy kärsimyksen
kohdusta...
— Mutta tiedätkö minkä minä tiedän? Tuo sairas poika kirkastaa joka
päivä minun rakkauteni sinuun ... jollain ikuisella valolla...
— Niin, niin tuntuu minustakin. Tai oikeammin... Me rakastamme
toisiamme kuoleman ja uuden syntymisen rajalla. Kumpi voittaa? Lyökö
tämä kaikkien viha rammoiksi meidän jäsenemme? Vai jännittääkö se ne
pelastamaan hukkuvat uuteen elämään?
— Sinä epäilet? Sinun kysymyksilläsi on pelokkaat kasvot?
— Minä en epäile. Mutta minä olen pelännyt oikeastaan aina ... jonkin
hirvittävän myrskyn syöksymistä tyhjän takaa. Aikaisemmin kai vain
itseni puolesta ja nyt, näinä aikoina ... muidenkin köyhäin, kaikkein
köyhäin, vieläpä — ihme kyllä — niidenkin vuoksi, joita he sanovat
riistäjiksi. Ymmärrätkö sellaista, Geila?
Geila ei osannut vastata. Hän vain kiirehti ilakoiden Joelia
käsipuolesta. Mutta Joel pysähtyi ja mumisi itsekseen:
— Se on kai minun sieluni risatautista sairautta... Mitä minä
antaisinkaan, jos saisin oppimattoman työläisen yksinkertaisen vihan
ja yksinkertaisen uskon. Ne olivatkin jo minulla. Mutta täällä,
hiljaisuudessa, lukutyön parissa... Kun ei tapahdu mitään ja...
— Tapahtuupas, sinä kiittämätön poika! huudahti Geila riemukkaan
vihaisesti. Joka päivä ja joka yö... Rakkaus muuttaa meissä muotoaan
joka hetki. Se valvoo, nukkuu, näkee unia ja herää, ja aina on sille
tapahtunut jotain ihmeellistä! Ja Päiviö? Kohta hän temmeltää... Hän,
joka jo makasi pienillä paareilla elämän hylkyläisenä. Eikö siinä
ole tapahtumista? Ja odotapas! Mitä kaikkea meille vielä tuleekaan
tapahtumaan...
He syleilivät. Joel syttyi rakastetustaan kuin auringosta. Ja Geila
alkoi torailla.
— Ja nyt, senkin viisasteleva tarhapöllö, nyt me sukellamme!
Tarvitsisit oikeata pyykkisaippuata naamasi täyteen, senkin
lukutoukka... senkin hengensuutari ... pikilangan vetelijä keskellä
kirkasta päivää, ja täällä ... paratiisin hietikolla...
Mutta silloin oli Joel jo laiturin päässä ja hyppäsi järveen... Ja
kun he uinnin jälkeen istuivat hietikolla, antoivat he auringon
paahtaa sylinsä täydeltä. Eikä sen jättiläissilmässä näyttänyt olevan
yhtään tyhjää paikkaa tai pienintäkään raiskaa. Se oli vain rakkauden
marttyyrien autuas rovio.
* * * * *
Auringon laskehtiessa tulee Heikki kartanosta lapio olalla ja iso
kirjekuori kädessä. Kirje on hänelle jo kartanossa luettu. Ja hän
näyttää tuohtuneelta lähetessään Joelia.
— Sen ne saatanat keksivät tällä kertaa, kiroaa Heikki kirjettä
ojentaessaan.
Kirje on kirkkoherran kansliasta, osoitettu Paimelan isännälle. Joel
näkee aluksi vain joitain virallisia lausekäänteitä. Hän harppii rivejä
pitkin. Ahaa! Tästä se alkaa:
"— — — Näin ollen, kaikkeen yllälueteltuun katsoen, vaaditaan
ylioppilas Joel Svart häädettäväksi Kannaksen torpasta ja tullaan
hänet, samoin yllämainituista syistä, manaamaan kirkkoneuvoston eteen
ojennettavaksi huonosta elämästä, jota hän sanotussa torpassa ja
muuallakin on viettänyt pahennukseksi koko seurakunnalle."
Joel rutistaa sanaa sanomatta kirjeen taskuunsa. Leukaperät puristuvat
yhteen. Ne painuvat toisiaan vastaan suonenvedontapaisesti. Vain pienet
lihakset korvan alapuolella värähtelevät. Hän huojuttelee hetken
ruumistaan, molemmat kädet taskuissa. Geila katsoo jännittyneenä.
Heikki ei tiedä, olisiko lähteä pois vai jäädäkö paikoilleen.
Samassa Joel räjähtää nauramaan. Otsasuonet paisuvat. Pitkin hohotuksin
syöksyvä nauru jatkuu:
— Ho-hoo ... tulipas taas vihattavaa ... omastakin puolesta!
Hän heittää kirjeen Geilalle. Heikille hän purkaa halveksumistaan:
— Taitaa olla, Heikki, sillä tavalla, että kätyrit ovat kätyreitä,
vaikka ne olisivat itse Jehovan pestaamia!
— Mitäs se muuta kuin kostaa ... keväällisistä puheista talolla ja ...
takeltelee Heikki. Mutta samassa hän raivostuu:
— Päästäpä tällä kouralla mustatakkien kraiveliin ... totta jumal'auta!
Saisipa pelsepuupi helvetissä papinliperit sarviinsa...
Alma ja Vihtori tulivat tuvasta. Kuultuaan asian sävähti emäntä
pelosta. Hänen kasvoilleen levisi jumalanpelon ja säikähdyksen ilmeitä.
Mutta Vihtori-isäntä kysyi heti pojaltaan:
— Mitenkäs se meidän isäntä? Suuttuiko tuo? Ettei vaan meitä ylly
hätyyttelemään ... arvaili hän huolestuneena.
Heikki iski lapionsa maahan ja nosti sen hartialle jalkansa kuin
aikoisi sen survaista maan sisään suutuksissaan.
— Oikein, poika, hohotti Joel — kaiva sinä hauta valmiiksi, minä käyn
tekemässä pappien kanssa tilin.
— Ja piru vieköön! Tee oikein lauantailitviikki. Kyllä täällä
sillä aikaa hauta aukee, jotta mahtuu paksua isäntää ja leveätä
kirkkoherraa... Ei sitä tuumanmitalla kaiveta! huusi hän Joelin
jälkeen, joka oli jo kääntynyt lähtemään.
Alma-emäntä siunaili ristissä käsin. Vihtori otti ajatuksissaan
viikatteen tikapuulta. Ja Heikki sinkosi lapionsa aitoviereen synkästi
kiraisten.
Geila juoksee Joelin jälkeen. Tämä painaa rivakasti veneteloja kohti.
Geila saavuttaa hänet:
— Älä mene, Joel! Lomakin loppuu kohta... Päästään Helsinkiin...
Joel ei vastaa. Hän näkee edessään pienen, itaran papin nuhraisessa
takissa. Koko sen elämä kimpoaa taas hänen muististaan näkyville. Ja
kaikki on vielä tilittämättä...
— Tulipa kerrankin tilipäivä, jupisee hän hampaittensa välistä
työnnältäessään veneen telalta. Geilan kasvoihin on tullut päättävä
ilme. Hän on lakannut epäröimästä ja puristaa Joelin kättä
rohkaisevasti.
Vene on samassa täydessä vauhdissa. Laajat longat etenevät tasaisina
jonoina sen sivuilta. Airot tunkeutuvat kuin isot kämmenet syvälle
veteen ja eteenpäin. Soutaja tähtää niemen kärkeen suuntamerkkiä. Mutta
se näkee samalla erään kouluunpyrkijän papinkirjan, jossa on: Loismies
Huugo Svart. Häntä naurattaa. Se oli ollut papin palkka hänen isälleen
monivuotisista toti-illoista. Hän naurahtaa ääneensä. Mutta samassa
kammahduttaa häntä ajatus:
— Minähän en ole vieläkään mitään unohtanut? Tällainen
pitkävihaisuus... mitättömistä teoista ... pikkumaista, alhaista
luonnetta! Ja kuitenkin ... niistä juuri on kertynyt vääryydenvihani,
joka ei ole kertaakaan johtanut harhaan...
Aivot alkavat punoa uusia syytöksiä. Kokka uppoaa lujin nykäyksin
syvälle mustaan veteen.
Vene suhahtaa ruohikkoon. Ylämäkeä pappilaan, kuistille, eteiseen
ja suoraan kanslian ovea kohti. Repäisy, ovi lennähtää auki, ja
kirkkoherra Londeen seisoo hänen edessään.
Joel katsoo silmästä silmään, luonnottoman tyynenä ja liikahtamatta,
estäen papin pääsemästä mihinkään pöydäntakaisesta kulmauksesta.
Puristetut huulet sinkoavat syytöksen toisensa jälkeen. Kaiken, mitä
Joel oli muistanut soutaessaan, sen hän nyt purkaa äkillisinä, kylminä
laukauksina.
— Hyvä Joel, koetetaan sovitella. Eihän tässä... Vain viran
puolestahan... yrittää kirkkoherra lauhduttavasti.
Joel jatkaa. Vähitellen, lause lauseelta, hän menettää rauhallisuutensa
ja kiihtyy uhkaavaksi:
— Ja tekö, kirkkoherra, luulette olevanne kutsuttu meitä ojentamaan?
Ette. Teillä ei ole siihen oikeutta, ei pappina eikä ihmisenä.
Pappina te olette kehno. Vai koska olette hyvänä paimenena hakenut
eksynyttä takaisin? Ette koskaan. Te olette vain eksyttänyt.
Muistakaa sortoaikoja! Ja ihmisenä? Torpparinne ovat vereslihalla
teidän itaruudestanne. Omat poikanne ovat renttuja, jotka jahtaavat
piikoja kotona ja kylässä. Hyvä herra, teillä on siis kyllin omilla
kynnyksillänne lakaisemista. Me hoidamme itse itsemme.
Kirkkoherra nojaa pöydän reunaan kuin iskut paremmin kestääkseen.
Kohottaa vihdoin päätään ja sanoo vaivalloisesti ponnistamalla,
tuskaisella voimalla:
— Teidän molempien äidit ovat olleet kuolemantuskassa lastensa tähden,
ja kirjeen kirjoitin heidän pyynnöstään...
Joel vavahtaa. Sanojan äänessä on siinä määrässä inhimillistä
myötätuntoa, että syyttäjä hämmästyy.
— Äitikö? sammaltaa hän hetken kuluttua. Hän ojentaa haparoiden
kättään, ikäänkuin hänen syytöksensä haihtuisivat ilmaan.
— Olet äitisi edessä tuhlaajapoika! jatkaa kirkkoherra tarmokkaasti.
— Hänen hiuksensa harmenevat joka päivä, ja tänä hetkenä hän makaa
sairaana. Mutta poikaa ei kuulu, sillä hänellä on nuoruuden sokeus...
Mitä siihen sanot?
Joelin pää kiertyy alaspäin. Hän katsoo viistosti nurkkaan.
— Ja muista se, tulee uutena iskuna, — tällaisella elämälläsi teet
äidillesi samaa kuin aikoinaan isäsi.
Tämä oli Joelille liikaa. Hän sokaistuu uudesta uhmasta:
— Me emme ole velkaa kenellekään. Vähemmän kuin piian ja rengin
lehtolapselle he ovat meille maksamista jättäneet.
— Jos kaikki köyhät ajattelisivat tuolla tavalla, kylläpä olisi
synninteillä ... vapaaherroja...
— Mitä tietävät köyhänkansan lapset köyhyydestä! huudahti Joel. — He
syövät sen kuivana leipänä ja juovat sen sinttupiimänä. Se on heille
vain nälkää ja vaivaa. Mutta meille se on ollut lisäksi alennusta ja
häpeää. Tuhannella roviolla yht'aikaa kärventymistä! Niin, sitä se on
ollut meille... Ja nyt kun rakkaus on vapauttanut meidät häpeästämme ja
kääntänyt sen iloksi, silloin te, kirkkoherra, huudatte: Tuhlaajapoika!
ja teette meidät syyllisiksi syyllisten isiemme ja äitiemme edessä. Se
puhe on saarnaksikin kehnoa! He, nuo isät ja äidit, alkoivat harmentaa
meidän hiuksiamme jo kehdossa. Ja omansa! Ne he olivat harmentaneet
omilla synneillään jo ennen meitä. Meillä ei ole muuta syytä kuin
rakkaus. Ja siihen varokaa koskemasta!
— Lakkaa, Joel, sanoi tukahduttavassa tuskassa kirkkoherra nostaen
torjuvasti toisen kätensä, — lakkaa ... tai vannot sielusi iankaikkisen
Kieltäjän käteen...
Joel naurahti. Syyttämisen katkera täyttymys ajoi häntä eteenpäin.
Hän kertasi uudestaan kirkkoherran pahoja töitä ja nousi taas isäänsä
ja äitiänsä ja lopulta koko yhteiskuntaa vastaan. Mutta kun hän oli
päässyt uudelleen syytöksiensä päähän, hänen sielunsa tyhjeni, hän
väsyi ja jäi tuijottamaan akkunasta tyhjälle pihamaalle.
Kirkkoherra oli istuutunut pöydän ääreen ja painanut pään käsiensä
varaan.
Äkkiä soi ovikello jossain. Joel havahtuu. Tuo soitto riipaisee
pahaenteisesti. Se on kuin jostain tullut vastaus hänen syytöksiinsä.
Se merkitsee onnettomuutta. Hän liikahtaa kiusaantuneesti.
Kirkkoherra on noussut odottavana seisomaan.
Ovelle ilmestyy ruustinna hätäisin kasvoin, kiireisenä, mutta samalla
ikäänkuin äidillisen huolehtivana:
— Autialan naapurista ... soitettiin... Joelin kotona, äiti ...
kuulemma ... saanut kohtauksen ... hermot luultavasti. — Samassa hänen
äänensä vahvistuu yhtäjaksoiseksi ja selkeäksi:
— Niin, hän huutaa mielenvikaisella äänellä... Hän huutaa poikaansa
luokseen! Käskivät sanomaan...
Joel on jo pihalla. Syöksyy portista tielle ja juoksee silmät sumeina,
mutta jalat jäntevinä, pitkin askelin.
Pappilan riihen takaseinä vilahtaa kennäältä hänen ohitseen. Tuolla on
punainen lato, josta käännytään maantielle.
— Vielä kolme kilometriä, kolme kilometriä...
Kun hän pääsee valtatielle, juoksee hän kuin kone. Hänen ajatuksillaan
ei ole mitään tekemistä ruumiin kanssa. Ne tekevät huomioita,
risteilevät, pysähtyvät ja räiskähtävät palamaan kuin tyhjän tilan
sisäpuolella.
— Onpas tämä juoksemista ... koko elämä. Mielipuoli ... huutaa,
huutaa... Ei tule enää koskaan terveeksi, ei voi tulla, ei voi!
Kammioon, hullujenhuoneeseen... Minä, minä... Kauniit, kalpeat
kasvot... nöyrät ja palvelevat poikansa vuoksi... Kärsivät silmät
ja huulet ja otsa ... ylhäisen mykät! Ja vieläkin ... silkinsileät,
harmaat hiukset... Minä, minä...
Joel juoksee. Maantien hiekka näyttää kiitävän harmaana tuhkana.
Hökkelit vilahtavat ohi. Hänen ajatuksensa käväisevät jokaisen
sisäpuolella. Jokaisessa huutaa mielenvikainen vaimo.
Hän painaa molemmin käsin korviaan rientäessään niiden ohi. Mutta
taipaleella hän hokee:
— Syylliset ja syyttömät, syyttömät...
Totta oli hänelle puhuttu. Sairas äiti oli riistäytynyt houraillen
vuoteeltaan ja juossut ahtaaseen vinttikamariin, jonka lavitsalla hän
istuu mielenvikaisessa horrostilassa, vuoroin laulaen virttä, vuoroin
saarnaten ja huutaen poikaansa takaisin paheitten tieltä.
Joel syöksyy äitinsä jalkoihin. Hyväilee, puhuttelee, selittää. Äiti
katsoo lasimaisin silmin hänen ohitseen. Poika yrittää hellästi
tyynnyttää sairaan huitovia käsiä. Äiti riuhtaisee ne irti ja työntää
hänet luotaan kuin vihamiehen.
Joel on toivoton. Hän on kuullut ohimenevistä hermokohtauksista ja
koettaa ajatella järkevästi. Mutta hän ei tiedä mitään varmaa. Lopulta
hän juoksee alas hakemaan jotain lääkettä. Rappusissa iskevät syytökset
häntä takaapäin:
— Niin teit kuin isäsikin! Tuollaisen tilaan saatoit paljon kärsineen
vaimon, oman äitisi... Siinä on sinun vapautesi, rietastelijan
vapautta...
Keittiössä oleva apuvaimo ei osaa häntä neuvoa. Hän rientää Aliisan
kamariin. Keuhkotautinen ei pääse enää vuoteestaan. Hän odottaa hidasta
kuolemaa otsa hiestä nihkeänä ja katse läpitunkevana.
— Mikä meitä auttaa? Neuvo jotain lääkettä, huudahtaa Joel jo ovella.
— Rukoile, rukoile itsesi puhtaaksi äitisi jalkojen juuressa. Se yksin
auttaa. Mene.
Vinttikamarissa alkaa taistelu äidin ja pojan välillä. Se on
rukoilemista ja anovaa hyväilyä, sairaan riuhtomista, synnin voivotusta
ja tuomiota pojalle. Se kestää aamupuoleen saakka.
Auringon koillisesta kajastaessa sairas vihdoin puhkeaa itkuun,
herpoo ja väsyy. Poika valvoo hänen untaan pitkät tunnit odottaen
jännittyneenä, mitä uni saa aikaan. Eikä hän voi olla hädässään
rukoilematta.
— Ihan kuin isäsi ... hädässä et osaa muuta kuin huutaa Jumalaa, ihan
kuin mitätön isäsi... nousi keskellä rukousta kiusaajan kuiskauksena
hänen korviinsa. Pienet saatanat nauroivat hänelle. Mutta hän peitti
itsensä uudestaan rukouksen peitolla, jatkoi jatkamistaan, tolkuttomana
ja ahdistettuna...
— Itsepetosta, suggestiota, hermojen keskitystä ... naurahteli taas
hänen järkensä.
Mutta hän jatkoi. Hän tuijotti Aliisan kuolemantotisiin silmiin. Ja ne
pakottivat jatkamaan.
— Tässä talossa on yht'aikaa hulluus ja kuolema! — Se ajatus löi hänet
huumoksiin. Ja hän rukoili, rukoili, kunnes sanat tuntuivat muuttuvan
kuin kirkkaiksi kuvioiksi.
— Herätessään äiti on terve, alkoi hän toistella itsekseen ja jäi
odottamaan havahtumisen hetkeä väsyneen turvallisena.
Augusta-rouva herää. Päivä paistaa korkealta säihkyvänä pallona. Hän
katsoo, tuntee poikansa, huudahtaa ilosta...
Ja he lankeavat toistensa kaulaan.
Siitä, mikä on tapahtunut, he eivät puhu mitään. Mitä he aikovat,
siitäkään he eivät välitä keskustella. Mutta he tuntevat, että
syyllisten ja syyttömäin tarina oli heidän kohdaltaan käynyt
mitättömäksi.
Iltapäivällä Joel lähtee kotoa. Menee ottamaan hyvästiä Aliisalta.
Tämän silmät ovat muuttuneet sanomattoman lempeiksi. Hän ottaa Joelin
käden ja sanoo tyynesti:
— Näemme nyt toisemme viimeisen kerran elämässä. Enkä ole aamusta
alkaen lakannut kiittämästä Jumalaa siitä, että hän vei sinut jo ennen
kuolemaani totuuden eteen. Etkö nähnyt, poika, et voinut mitään, et
omalle äidillesi, ennenkuin olit itse puhdas. Katsos, jos tahdot muita
auttaa, sairaita ja vaivattuja, et mitään voi, ellet sitä totuutta
seuraa... Usko pois, lisäsi hän pirteästi ja ojensi kalpean kätensä.
Kun Joel souti tyyntä selkää Kannaksen torppaa kohti, olivat hänen
kasvonsa onnellisen vakavat. Niihin oli tullut eräs miehuudeniän ilme.
Nyt häntä hymyilytti koko entinen minänsä:
— Paljonpa näytään tarvittavan, ennenkuin ... miehen päähän lisätään
miehen järki. Olipas se somaa ... mennä vaatimaan tilille ja itse
joutua tilintekoon ... koko sielustaan. Kukonaskelin näkyy tulevan
tuota ... elämänviisautta, ainakin ... kukkopojille, naurahti hän
lopuksi.
Maailmaportti käännähti näkyviin. Vene seisahtui. Joel Svart katsahteli
ympärilleen ja hymähti itselleen.