Profeetan-alku.
Joel Svart kävelee työväentalon näyttämöllä, kulissien takana.
Katsomosta kuuluu vaimea kohina. Hänen kylkiluunsa vuoroin jännittyvät
joustavina säilinä, vuoroin putoavat voimattomina avuttoman henkäyksen
mukana. Hän on hermostunut.
Profeetan-alun on esiinnyttävä ensikertaa suurelle kansalle. Hetki on
lyömäisillään. Se tulee ehdottomasti. Näkymätön joukko tuntuu riisuvan
häntä riekale riekaleelta yhä alastomammaksi.
Samaan aikaan kääntyy Geila Rothman, Kruunuhaasta tullen, Liisankadulta
oikealle ... Siltasaarelle. Hän on menossa etsimään Joel Svartia.
Kotona istuu hänen äitinsä, Cecilia-rouva, jonka aikaisin kuihtuneesta
kauneudesta tähän aikaan on jäljellä vain keltanaamainen haamu, ja
tutisee heikkoudesta ja vihasta.
Svartien nimikin on hänelle kauhistus.
Vuosien mittaan hän on toistellut tyttärelleen:
— Nuo hirvittävät olennot! Voi, Julius parkaa, että hänen pitikin
joutua sen joukon kanssa tekemisiin...
Viime aikoina hän oli alkanut hokea päivät päästään:
— He olivat meidän tuhomme. Karta heitä kuin ruttoa.
Tähän vihanpitoon kulutti Cecilia-rouva henkirukkansa viimeiset
elonkipinät. Tai ... ehkäpä se juuri piti häntä elossa. Sillä hän uskoi
vihaavansa Svarteja vääryyttä kärsineenä ja koko sukunsa puolesta.
Eräillä ihmisillä on, näet, taipumus vihata toisia ihmisiä siitä, että
nämä ovat tehneet heille hyvää, mutta eivät sitten ole enää kyenneet
avunantoansa jatkamaan. Niin oli Cecilia-rouvaan iskeytynyt viha
Svarteihin sinä hetkenä, jolloin Huugo Svart ei enää pystynyt Paimelan
herralle takuita jatkamaan.
Se oli ollut aluksi vain puolustelevaa syyttelyä. Vähitellen olivat
järjelliset tosiasiat siihen kokonaan hukkuneet. Ja nyt oli jäljellä
vain vihan suuri valhe, johon vanha vaimo uskoi kuin omaan autuuteensa.
Hänen päänsä tutisi, hän hymisi ja voivotteli.
— Että minun tyttäreni ... tuollaisten kanssa! Ja köyhäin talolle,
perässä juoksemaan...
Geila kävelee kiireesti. Hän ei ole nähnyt Joelia tämän lähdettyä
Silfverbladeilta. Veljesten riita ja Joelin poistuminen jonnekin ...
köyhälistökortteleihin avasivat hänen silmänsä.
Hänet yllätti hätä Joelin puolesta. Äidin juoruileva viha alkoi
kiduttaa häntä sietämättömästi. He joutuivat vaihtamaan keskenään tuon
tuostakin kovia sanoja. Hän tunsi vihaavansa kaikkia, jotka Joelia
loukkasivat. Mutta tuskaisimpana ahdisti häntä yhtämittainen ajatus:
— Poika parka... Kärsii ehkä nälkää. Kuka häntä hoitaa? Hänkö, Joel,
saisi asua jossain ... toisten nurkissa? Minua hän tarvitsee, minua!
Minun täytyy hänet löytää.
Mutta turhaan hän odottelee useita kertoja yliopiston edustalla, käy
ylioppilastalon lukusalissa ja tiedustelee Kaarinilta. Joelia ei näy
missään. Ja sisar sanoo puhelimessa:
— Poika parka... Ajatella, sillä tavalla hunningolle! Ihan tulee sääli,
mutta...
Eräänä päivänä Geila lukee uudistalon lankkuaidasta isoilla kirjaimilla
painetun juhlailmoituksen, jonka ohjelmassa seisoo puheen paikalla:
_"Kansa ja kansan johtajat"... Joel Svart._
Tätä puhetta on Geila nyt menossa kuuntelemaan. Talon portilla hän
alkaa epäröidä, pysähtyy ja kiertää sitten levottomana koko korttelin:
— Onko tämä rakkautta? tulvahtaa hänen mieleensä. — Tämähän on
samanlaista tuskaa ja hätää ja ... suloista mieltä kuin kerran
Maatialan leikkikamarissa...
Oli kuin Joelin ja hänen kohtalonsa olisivat olleet katkeamattomasti
toisiinsa juniutuneet siitä saakka, kun tuo poika oli riepottanut
häntä palmikoista. Jälleen teki kipeää... Hän tahtoi peittää Joelin
pään kaikilta muilta, vaikka tuo poika olisi lyönyt rikki tuhannet
nukkekaapit. Kukaan ei voi nähdä tämän kuvainsärkijän sydämeen niin
läheltä kuin hän, Geila... Hän on pysähtynyt taas portille: — Se on
ollut ja se on ... rakkautta! soi ja säteilee hänen sielussaan. — Sehän
on kuin olisin jo syntymässä annettu hänelle ... hänelle ainoastaan...
Ja kaikki muu, koko elämä ... vain tapauksetonta, aution taipaleen
sivuuttamista...
Hänen ojentuvissa käsivarsissaan on jotain syleilevää, kun hän
kiirehtii portaita kohti ja nousee niiden askelmat juoksujalkaa.
Joel Svart on keskellä puhettaan. Geila kuulee hänen äänensä
oikullisesti nousevan ja laskevan tulvivain ajatusten tahdissa.
Hän silmäsi istuessaan hätäisesti ympärilleen. Vasemmalla nuorehko
naisihminen, pyhäpukimissa, jotka ovat jotain vuosien takaista muotia
ja vaikkakin puhtaat ja ehjät ... huvittavalla tavalla rypistyneet
sieltä täältä... Harvoin käytetty vaatetus, ennättää neiti Rothman
ajatella. Oikealla puolella isoruumiisen miehen polvella luiseva
koura. Sepän tai kirvesmiehen tai muurarin, häivähtää vieraan neidin
ajatuksissa. Edessä lanttumainen, isokorvainen nuorukaispää, hiukset
harvat ja värittömän valkoiset, ohut kaula... Hänestä ei tartu
aisteihin mitään kuvaa määrätystä ammatista. Joku vain, jossain
ahertava, sairaalloinen... Takaraivoja, korvia, neniä, kulmallisia,
hartioita, kyhärässä ja pystyssä... Jotain sekavaa, alakuloista.
Kummakseen ei Geila-neiti voi välttää ajatusta, että nehän istuivat
kuin ennen maalaisrahvas kirkossa. Raskasta hartautta... Uusia vain
uskonkappaleet.
Ja uusi pappi. Ääni ei ollut hallittu. Mutta se soi ja tarttui kiinni
jokaiseen ajatukseen uudensävyisenä, iskevänä. Ei mitään saarnanuottia,
ei selostajan rauhallisuutta, ei myöskään tunnemaalailua, vaan
välkehtivä sarja älyn heittoja, iskuja, päätelmiä ja lyhyitä
tunnepurkauksia, joiden voimasta suora, solakka vartalo jännittyi,
värähteli ja kerran pari siirrähteli, mutta tuskin silminnähtävästi,
niukoin elein. Jotain ehdottomasti tahtovaa, hetkin herkistyvää, hetkin
purevaa, mutta alati jännittävää painetta oli tuon puhujan olemuksessa.
Geila alkoi kuunnella. Korva tapaili sanoja. Kuuntelijain kasvonilmeitä
tarttui silmään. Niitä oli sekä hämmästyneitä ja ihastuneita että
aprikoivia ja epäluuloisia. Kuuntelija saa kiinni kokonaisista
ajatuksista:
— Älkää luulko, että meitä kykenee johtamaan mies, joka ei tiedä mitään
nälästä ja tappavasta työstä. Uuden yhteiskunnan lautatapulilla ei
riitä merkitsijämieheksi mikään pehtorisielu tai pomosniekka, joka
alemmilleen ärjyy ja ylemmilleen köyristelee selkää. Ei, toverit. Hänen
on täytynyt tapulille nousta yhtenä meistä, nälkää nähden, solvausten
puukko-sateessa ja suolaisen hien valuessa kylkiluita, on hän sitten
kynän tai kirveen mies, ruumiillisen työn tekijä tai henkinen työläinen.
Kaikki muut ovat ... pelastusarmeijalaisia tai onnenonkijoita. Näistä
ja leipäpaikkoja kärkkyvistä kiipijä-sieluista, joita tämänkin talon
sisäpuolella vilisemällä vilisee, on työväen itsensä varjeltava,
olkootpa he sitten herrassyntyisiä tai suutarinpoikia, sillä he
ovat tuhat kertaa kehnompia kuin porvarit: he ovat nimittäin —
pikkuporvareita...
Etupenkillä istuvat herrassosialistit ja sosialistiherrat iskivät
silmää vierustovereilleen ja naurahtivat huvitettuina:
— Onpas siinä poikaa ... neitsytpuhujaksi.
— Kukaties ... näpäyttelee meitä kerran pahemminkin... Ruvetako
kaveriksi vai asettuako poikkiteloin? aprikoivat varovaisimmat.
— Mutta yhtä turha on luulla, jatkoi puhuja, — että köyhyys ja nälkä
on mikään luokkatietoisuuden aatelismerkki. Se on orjanmerkki, jonka
suuruus on vain siinä, että se on yhteinen tunnusmerkki miljoonille ja
taaskin miljoonille. Johtajaksi se merkki yksin ei sinetöi ketään.
Ken kelpaa johtajaksemme, sen ratkaisee miehessä sydän ja pää. Se sydän
on avoin. Siihen mahtuu köyhäintalojen vaivaispoikain kärsimykset,
mierolaispoikien silmäin hätä ja huutolaispoikien katkera kalkki.
Tehtaalaistytön keuhkotaudin uuvuttama rinta on sen valossa kaunis.
Yksinäinen palvelustyttö, joka liikuskelee keittiössänsä illoin kuin
viaton vanki, ompelijatar, jonka silmiä polttaa väsymys ... he ovat
molemmat hänen sydämensä rakastettuja. Ja ilotytön kurjuus on sen itku
ja hätä.
Jokainen viaton kärsimys on hänelle lähde, josta hän ammentaa
marttyyriuden voimaa. Sillä tätä, juuri tätä hän, johtaja, tarvitsee.
Ja kuitenkin: mitä auttaa marttyyrius meitä? Sitä on kestetty turhaan
jo vuosisatoja. Kuuma sydän ilman kylmiä aivoja polttaa poroksi. Se
vie omistajansa korkeintaan noitaroviolle, joka ei ole enempää kuin
ilotulitus kirkon ja esivallan juhlaan.
Johtajan aivot ovat teräksestä. Ne palavat kylmällä valolla. Ne
paljastavat yhteiskunnan pimeät loukot. Ne iskevät sen vääryyksiin. Ne
kestävät puolustuksessa ja hyökkäyksessä. Ne ovat tuhat säilää rintaman
edessä. Sellaisen pään takana liittyy kansanjoukoissa hartia hartiaan
kuin panssarin kilvet. Ja hartioitten suojassa iloitsevat hiljaa
nuo... viattomat marttyyrit.
Mutta joskus tapahtuu niin ja täytyy tapahtua, että joukot ja johtajat
joutuvat vastakkain. Onko johtajan luovuttava vakaumuksestaan? Ei. Hän
ei ole palvelija, vaan profeetta ja sotapäällikkö. Hän on lukemattomien
sydänten yhteisliekki. Hän on lukemattomien aivojen kristallisoituma.
Hänellä täytyy olla moraali ja tahto, joka asettuu harhaanjuoksevia
joukkoja vastaan. Niinkuin hän estää perääntymisen ja paon, niin tulee
hänen panna sulku väärän ja järjettömän rynnäkön eteen. Ja jos joukko
tallaa eteenpäin hänen ruumiinsa ylitse, on hän suorittanut viimeisen
työnsä ja suorittanut sen hyvin, sillä hänen verensä huutaa maasta. Se
kammahduttaa villiintyneet joukot. Ja nämä alkavat ajatella.
Tämä on köyhälistön johtajan suurin hetki. Hän on kruunannut itsensä
marttyyriuden olkiseppeleellä. Hän on tullut yhdeksi niiden viattomien
kärsijäin kanssa, joiden puolesta hänen sydämensä paloi, hänen aivonsa
iskivät ja hänen tahtonsa nousi kuoleman ankaraan kauneuteen. —
Puhuja jäi pieneksi hetkeksi paikalleen, ikäänkuin kuuntelemaan
viimeisen sanansa sointia. Sitten hän tekee niukan, hitaan kumarruksen
ja lähtee laskeutumaan puhujalavan portaita juhlasaliin.
Hetkeen ei kuulunut mitään ääntä. Se oli ollut kaikki ikäänkuin liian
äkillistä, joustavan säilän välkehtimistä ja luonnottoman ankaraa.
Kuulijain korvat olivat tottuneet jaarituksiin tai palopuheisiin. Ne
eivät kyenneet välittömästi tajuamaan sen jokaista sanaa.
Mutta heidän silmiinsä oli kerääntynyt työläissisarien ja -veljien
läheisiä kuvia. Ja Joel Svart oli runoillut ne säteilevän
liikuttaviksi. Hänen kauttaan oli virrannut heihin Ismaelin henki, joka
oli herkin värähdys heidän omissa sieluissaan.
Puhujan kupera otsa oli paistanut hellittämätöntä vakaumusta.
Nuorukainen oli seisonut heidän edessään totuuden kuvana, jonka puhtaus
nosti mielet kuin alttaritaulua kohti. Joel oli tietämättään esittänyt
omasta alttaritaulustaan Joosefin osaa, sillä juuri nuoruutensa kuvissa
oli hänen mielikuvituksensa liikkunut.
Ja hiljaisuus kesti vain muutaman hetken. Liikahtivat käsivarret,
tuhatpäisen joukon riemastunut henkäys liikahti läpi salin. Nuoret
naiset kohentautuivat. Heidän kasvonsa alkoivat loistaa hyväilevästä
rakkaudesta. Ukkojen kovat kourat löivät pamahtaen muutaman kerran.
Pienten ja suurten käsien applodit jyrähtelivät, kumahtelivat... Ja
nuoret miehet alkoivat takoa jalkojaan permantoon. Se alkoi perältä ja
vyöryi rautajyränä lattiaa pitkin Joelia vastaan. Koko sali myrskysi.
Sen tulva syöksyi häntä päin, niin että hän tunsi kahlaavansa kuin
kotoselän ranta-aallokkoa vastaan. Se humisi korvissa, se salpasi
hengitystä, niin että hänen täytyi nostaa rintansa saadakseen ilmaa ...
riemastuttavaa ja hurjaa tuulta keuhkonsa täyteen...
Joukkosielu oli siemaissut hänet myllerrykseensä. Ja jokin pienen
pieni, nöyrästi liplattava aalto itki hänen sisässään keskellä
määrätöntä riemua.
Geila Rothman seisoi käytävällä unohtaneena koko ympäristönsä.
Hänestä paistoi rakastunut ilo. Mutta itsekään sitä selvästi
tajuamatta hän tunsi itsensä masennetuksi. Hän oli tullut pelastamaan
kurjuuteen uponnutta haaksirikkoista. Ja tuossa! Hymyilee kuin
huiman miekkatanssin suorittanut villi poika. Tai ... ihan kuin mies
sotajoukon hartioilla.
— Ei, hän ei ole minun hoivaukseni vaivainen... Mitä on minulle enää
tekemistä?
Mutta ylinnä, hänen poskillaan, hehkui hurmion väri. Ja silmät uhosivat
kuumottavaa lämpöä.
Joel Svart näkee Geilan. Hän ei ensihetkessä huomaa mitään ihmeteltävää
siinä, että Geila on tuossa odottamassa ja juuri häntä. Kummallisella
tavalla piipahtavat jostakin valkeat palmikot hänen näkyvilleen. Ja
vielä ihmeellisempää: äidin viimeinen kirje muistuu mieleen. Hän näkee
äitinsä kehräämässä suloisista lepeistä lienteätä lankaa.
He tarttuvat toisiansa käteen. Nuorten tyttöjen kättentaputukset
yltyvät. Tökkivät toisiansa kylkeen. He tuntevat olevansa kaikki pieniä
Geiloja. Ja rakastuvat yhä enemmän. Applodit lakkaavat vasta, kun he
ovat kadonneet ovesta.
Kadulla oli vastassa iltamyöhä. Pieni katu oli autio. Mutta sitä
leikkasi tuonnempana leveä valtakatu, ja tätä myöten huuhtoi juoheana
ihmisvirta edestakaisin. Elämän joki! Se kulki tällä kohdalla
köyhälistökorttelia. Mutta samanlainen se oli tuollakin puolella
rajasiltaa: vain erilaista välkettä pinnalla ja koreammat kuohukuplat,
täällä taas ... häränsilmiä enemmän ja ruokkoamattomat rannat.
Se ei pysähtynyt, mutta se odotti heitä. Se näytti olevan täynnä. Mutta
he tiesivät, että se himoitsi rakastuneita ja hylki vain yksinäisiä...
Kostea ilta oli kietonut huurukehän katulamppujen ympärille. Ne
valaisivat. Mutta eivät paljastaneet ketään.
Geila ja Joel kiirehtivät lähekkäin, sujuttautuivat ihmisvilinässä ja
harppasivat ohi. He eivät ennättäneet puhua eivätkä yksinkertaisesti
osanneet. Mihin oli hukkunut Joelin silmistä äskeinen kansanjoukko? Hän
näki vain Kokkovuoren takaa keltaisen tulipalon, jonka syliin hän oli
kerran poikana hukkunut vavisuttavassa ilossa. Elokuiset apilapellot
mustine ihmisjälkineen ja ladonovineen haihtuivat. Jäi vain tuoksu,
joka nyt oli liitänyt polttavana pilvenä hänen sieraimiinsa, silmiinsä
ja huokosiinsa. Pienestä tehtaantytöstä oli jäljellä ainoastaan kuva,
joka ei syyttänyt eikä kiittänyt. Se oli vain pienissä kehyksissä hänen
seinällään.
Missään ei näkynyt enää Myllyjoen liejuja eikä tuntunut laitakaupungin
pakkasta. Nyt oli hänen käsissään puhdasta ruokamultaa, joka oli
kouraistu suoraan auderta huokuvasta pellosta.
Geila oli tässä. Hänen sormensa koskettivat kevyesti hänen kättään.
Ne kiirehtivät ujosti. Hän on tässä, lähellä. Mutta Joel näkee hänet
ja itsensä yhä jossain muualla. He seisovat sukuhautojensa välissä ja
katselevat, kuinka jyhkeät kivipatsaat hikoilevat toivotonta kosteutta.
Mutta he ovat säteilevän nuoria ja ensikertaa elämässään vapaita.
"Hän luo umpeen kurjat jälkeni, niin että ... tasoittuvat syyttömäin
elämäntiet." Isän kuolinsanat tuntuvat kuuluvan hänen korviinsa. Elämä
luo umpeen... Ja nyt se on työnsä aloittanut. Se on astunut hänen
vierelleen. Ja se tulee siinä kulkemaan ... luopumattomasti. Ei, he
eivät ole sattumalta heränneet henkiin haaksirikkoisten rannalla.
On olemassa jotain, joka liittää meidät välittömästi iankaikkiseen
elämään. Ilman sanoja ja tutkisteluja. Me vain huomaamme olevamme maan
päällä ja siellä yht'aikaa, ilman rajoja ja tyhjiä tiloja.
— Juuri tämä, tällaisen rakkauden ihme kuuluu sellaisiin tapauksiin,
nousi melkein sanoina Joelin huulille. Mutta hän jätti ne sanomatta.
Hän vain katseli ja tiesi sen ajatuksiaan vaivaamatta.
He ovat tulleet Joelin huoneeseen. Geila seisoo selin ja katselee
akkunasta. Hän näkee laajan kaupunkikuvan. Mutta hänen kaikki
aistinsa ovat paenneet häneen itseensä. Ne välittävät vain hänen oman
elimistönsä puhtaan riemun.
Paimelan rantaniityllä kukat aukenevat, voikukat ja auringonkukat ja
puutarhassa ruusut. Yökaste hyväilee paljaita jalkoja. Hän laskeutuu
rinnettä ... uidakseen kuutamossa. Öisissä vesissä on kammottavaa
hurmaa. Ne lipovat näkymättömin, vilpoisin kielin jokaisen huokosen
ja saavat uijan vierastamaan omaa ruumistaan. Ne pelästyttävät, ne
hullaannuttavat... Niiden sylistä ovat nousevinaan levämäiset kasvit
kuin lämpimät kämmenet. Hän odottaa niiden tarttuvan hipiäänsä, mutta
hän ui niitä pakoon jäsenet väsyneinä. Takaa, veden alta uhkaa jokin
tuntematon eläin... Hän käännähtää selälleen... Vaara on poissa.
Hän ilakoi ja polskii. Rantaruohikko sihajaa. Kaislojen ääni on
vihamielistä käärmeen sihinää ja uuvuttavaa laulua. Uijatar nousee
rannalle väsynein jaloin. Mutta ruumis kiiltää kuun valossa... Sen
hipiä nautitsee pakanallisesti yöstä, tuulesta ja kosteudesta...
Ne lienevät hämäriä neitsytkuvitelmien muistoja. Mutta nyt, hänen
akkunassa seisoessaan, ne tapahtuvat kaikki hänen omassa olemuksessaan.
Ne toteutuvat tänä hetkenä kipeinä ja ihanina. Hän tuntee sen, vaikka
ruumis on kuin väsymyksestä turtunut.
Ranne, käsivarsi ei jaksa nousta, kun Joelin kämmen hyväilee hänen
olkaansa, niin että pusero valahtaa yli hartian. Hänen jäykistyneessä
vartalossaan elää näkymättömänä nöyrä onni.
Alastomaksiko? puhuvat huulet sanattomia sanoja. Hänen edessään olen
ollut alaston aina... Paetako piiloon? Enkö olekin jo paennut? Kaikkia
olen karttanut ja surrut, etten osannut ketään rakastaa... Se suru
oli hänen odottamistaan... Ja nyt hän on tullut! Alastomaksiko? Ah,
alastomammaksi vielä...
— Näethän, en jaksa paeta, sopertaa hän vihdoin ja kääntää kasvonsa
Joelin kasvoja vastaan...
Alhaalta, kaukaa, kuuluu vaimeana suuren kaupungin humina.
Ihmiset sulloutuvat joukoiksi ilopaikkojen edustoille. He hakevat
monenlaisia nautintoja, kasvoilla kärsimätön kiihko. Raivaavat tietä
kyynärpäillään. Ja tungeksivat raha hyppysissä ilolippuja ostamaan. Yhä
vain on kaikilla tyytymätön ilme. He kärsivät nälkää.
Mutta ainakin kaksi heistä oli tämä yö muilta peittänyt ja armeliaasti
vapahtanut.