Ristitulessa.
Kerran eräs ilkeämielinen poika ryösti hautovan kanan pesästä munan.
Se poltti kuumasti pojan kättä, sillä sen satumaisen viisas rakennelma
oli juuri hajoamaisillaan. Kananpoika oli näet juuri kuoriutumaisillaan
munasta.
Ryöstäjä asetti munan pihamaan pientareelle hieman varomattomasti. Se
hajosi. Ja keltainen kananalku seisoi piipittäen uudessa maailmassaan.
Poika hihkui ihastuksesta. Hän heittäytyi maahan rähmälleen nähdäkseen
mitä tuo rääpäle tekisi. Emokana kallisteli päätään pihan toisella
puolella.
Kananpoika piipitti yhä. Mutta äkkiä se alkoi juosta emoansa kohti.
Ja se juoksi ihmeellisen taitavasti, kiersi kaarena kivet ja mättäät,
hyppäsi korsien yli ja väitteli kuopat hiljentämättä vauhtiaan, kunnes
katosi emokanan siiven alle. Sen juoksu oli niin somaa ja varmaa, että
poika jäi hölmönä ihmettelemään.
Mutta entä jos emokanaa ei olisi enää ollut lainkaan olemassa? Mihin
olisi silloin juossut kananpoika? Mihin suuntaan tahansa. Joko vaaraa
pakoon tai ruoan rippusta noukkaisemaan, sattuman varassa. Ja siitä
olisi alkanut sen emoton elämä sujua eteenpäin. Minkälaisena? Ei
ainakaan onnellisena.
Pienen Kaarinin oli käynyt yhtä onnettomasti kuin emottoman kananpojan.
Ja vieläkin pahemmin: hänellä oli ollut äiti, mutta eräänä aamuna
ei äiti enää olekaan häntä unesta havahduttamassa. Ja ensimmäiset
kuukaudet hän oli surrut niin, että hänestä tuli kuin joku entisen
nukkekaappinsa eloton prinsessa, jota vieraat puettivat, riisuivat ja
puettivat mielensä mukaan ja taluttivat minne tahtoivat. Hänellä oli
yhtä vähän luonnollista elämänsuuntaa kuin emottomalla kananpojalla.
Eikä hänestä Svartien elävää jälkeläistä tullutkaan.
Tuo täti Zuleima, joka oli ottanut Kaarinin hoiviinsa, oli niitä
naisia, jotka lemmetön yksinäisyys vie salasyntiseen sairaalloisuuteen.
Ja niin huomaamatta, etteivät he vielä kuolinvuoteellaankaan
tiedä itsessään mitään tahraa. He luulevat vanhapiika-impeyttään
pyhimyskehäksi. Ruumiin koskemattomuus on heistä viattomuutta. Mutta he
tahraavat itse itsensä luvattomilla ajatuksilla. He kauhistuvat miestä,
mutta siittävät itse itsessään miehen, joka palvelee rivona apinana
heidän sairaalloisimpiakin mielitekojaan.
Kerran oli heidänkin sydämensä punainen. Mutta heidän öiset
salatanssinsa Kyöpelin vuorella saavat sen palamaan viheriällä tulella.
Heidän näivettyvät jäsenensä kihnuttavat yksinäisellä vuoteella kuin
noita-akat rinkitanssissa saatanan pidoissa, joissa sulhaspirut ja
morsian-akat pyörivät seljittäin, kyynärkoukuisat toisiaan litistäen,
toivottomassa hekumassa.
He tanssivat, kunnes heidän aivoihinsa jää yksi ainoa kuva: heidän
sielujensa parittaja-apina. Ja tämän pään ympärille impeyden
tulikivenkatkuinen gloria.
He käyvät höperöiksi. Heille nauretaan. Mutta he ovat niin siveitä,
ettei ole kenelläkään laittamisen sijaa. Eivätkä he lopulta puhu
mistään muusta kuin puhtaudesta ja sydämen siveydestä.
Voi ihmistä, joka joutuu heidän hellyytensä alle. Hänet he vangitsevat
kuumeisilla käsivarsillaan ja imevät tyhjäksi. He erottavat aljonsa
mustasukkaisina terveestä elämästä ja tärvelevät tietämättään sen
sielua ja ruumista.
Niin, heille nauretaan. Mutta he ovat itkettävän onnettomia ihmisiä,
jotka myös levittävät onnettomuutta ympärilleen enemmän kuin julkinen
katunainen. Ja heitä on paljon. Enemmän kuin kukaan voi tietää.
Täti Zuleima parka... Hän hoiti postitoimistoansa äärimmäisen tarkasti
ja helli Kaarinia yhtä suuresti kuin aljoa kanaansa.
Tämä oli jo pienenä otettu erilleen siveellisten vaarojen — oikeastaan
vain kukkopoikien — uhkaamasta kananpoikaparvesta ja kasvatettu
täydeksi kanaksi, ilman että se oli kertaakaan nähnyt kukkoa lähempää
kuin akkunalaudaltaan, jolla se tapasi kallistella pientä, puhtoista
päätään. Ja puhtautensa tähden se oli ristitty Tunturikyyhkyseksi.
Melkein yhtä erillään elämästä täti piti Kaarinia. Hänestä piti tulla
hieno nainen, jonkinlainen tädin nuoruusajan mamselli-ihanne. Hän
sai käydä pari luokkaa tyttökoulua. Ja sitten ... soittaa ja laulaa
vanhanaikuisia nuotteja ja oppia siveitä seuratansseja. "Tavallisten
ihmisten" seuraa opetettiin hänet halveksimaan.
Vähäksyvilla viittauksilla, esimerkeillä ja liikuttavilla
hellyydenpuuskilla täti sai vähitellen tytön uskomaan, että tämän
isä, sisaret ja veljet, vieläpä äitikin, olivat jotain tärveltynyttä,
tahrattua sukua, siveetöntä joukkoa, josta vain Kaarin ihmeellisen
sallimuksen kautta, tädin suosiollisella väliintulolla, oli pelastunut.
Tämä vieroittamispyrkimys olikin täti Zuleiman koko siveysopin
ojennusnuora, sillä hän oli kiintynyt ottotyttäreensä koko
sairaalloisella hellyydellään ja pelkäsi joka hetki menettävänsä
rakkaan "hengellisen" tyttärensä, kuten hän tapasi sanoa.
Mitä isommaksi Kaarin kasvoi, sitä olemattomammiksi hupenivat hänen
mielestään varhaislapsuuden kodinkuvat. Ne olivat vain kuin joitain
suruharson riekaleita, jotka hyvin joutuvat perstautumaan ullakon
arkuissa. Että tuo täti Zuleiman ja Tunturikyyhkysen elämä oli
naurettavaa sairautta ja hän itse vain vahaposkinen nukke, sitä hän ei
osannut ajatellakaan.
Mutta täti Zuleima tahtoi vielä täydentää lemmikkinsä kasvatusta
viimeistelevillä hienouksilla ja lähetti hänet pääkaupungin
musiikkiopistoon.
Silloin elämä särki toisen kerran Kaarinin nukkekaapin.
Muutamissa viikoissa hän oppi nauramaan täti Zuleimalle ja tämän
Tunturikyyhkyselle.
— Minähän olen elänyt viime vuosisataa koko elämäni...
Tunturikyyhkysenä onnettoman sairaan, kukaties mielenvikaisen
talossa... Herra Jumala! hoki hän joka päivä, vuoroin nauraen vuoroin
kauhistuen.
Hänen oli mahdotonta palata takaisin tuonne ilmattomiin kamareihin.
Hänestä ei ollut myöskään ansaitsevaksi naiseksi. Mutta hän osasi
käyttää järkeänsä. Olihan hän kaunis! Käyttäytyi muotojen mukaan.
Seurapiireissä hänellä oli menestystä. Hänessä oli jotain etäällä
pidättävää antautumattomuutta, joka teki kavaljeerit nöyriksi, pidätti
heidät hetkellisistä lemmentunnustuksista, mutta sai heidät tekemään
jumaloivia avioliittotarjouksia.
Yhden näistä Kaarin otti vastaan. Ojensi kätensä eräänlaiseen
järkiavioliittoon, suhteellisen vähäpätöiselle, mutta sitä
palvovammalle tuomari Silfverbladille, joka kuului pääkaupungin
ruotsalaisiin porvarispiireihin, mutta oli saavuttanut myös
mesenaatinmainetta avustelemalla ja varsinkin ryyppäyttelemällä
boheemeja, maalareita ja runoilijanalkuja.
Kaarin Svart oli tullut mieleisensä seurapiirin valtiattareksi. Ja hän
oli tyytyväinen, sillä elämänhuolet painoivat häntä nyt yhtä vähän kuin
täti Zuleiman nukkekamarissa.
* * * * *
Eräänä syysaamuna soitti ylioppilas Joel Svart Silfverbladin ovikelloa.
Nättiesiliinainen palvelijatar auttoi huonosti istuvan, loikkomaisen
palttoon hänen päältänsä ja viittasi vieraan saliin odottamaan. Rouva
oli vielä makuulla.
Joel istuu nojatuolissa ja asettelee jalkojaan, jotka eivät tahdo
löytää luontevaa paikkaansa livettävällä parkettilattialla. Mutta
pian hän unohtaa itsensä ja odottaa iloisesti jännittyneenä sisarensa
saapumista. Mikä yllätys! Tuo pieni ohutsäärinen Kaarin, jonka hän oli
monen tuskansa hetkellä nähnyt säälittävänä kuvana ja jonka puolesta
hän oli hengessään kapinoinut, hän oli tullut nyt aikuiseksi... Häntä
oli onnestanut. Mutta kuinka surumielin hän mahtoikaan yhä muistella
heitä muita... Hän liikuskelee varmaan tämän hienouden keskellä ihanan
hiljaisena... Eihän hän voi unohtaa, kuinka he erosivat Portinmäellä
hänen jäädessään seisomaan ohuessa hameessa kuin linnunpoika
pakkaseen... Mikä ilo tästä tuleekaan! Hänkin, Joel, on sentään jo
ylioppilas...
Ovi aukenee. Rouva tulee saliin kirje kädessä ja nauraa katketakseen.
Joel yhtyy huulet höröllään nauruun. Hän ei ole sanonut eteisessä
nimeään, ja hän nauraa sitä, että Kaarin ei vieläkään tiedä häntä
veljekseen.
Rouva luo vieraaseen kohteliaasti odottavan katseen, mutta kiinnittää
samalla tarkkaavan silmänsä Joelin kehnosti istuvaan vaatetukseen. Hän
rypistää epätietoisena kulmallisiaan.
— Kaarin! Olen Joel...
— Kas vain ... pikkuveli... Niin, sinunhan piti tänä syksynä aloittaa
jalo keltanokkaurasi... Mutta, poika parka, purskahtaa rouva nauramaan,
— jos sinä kerran meille jäät asumaan, täytyy meidän ruveta teettämään
sinulle vähän uusia pukuja. Minun vieraani nauraisivat itsensä
kuoliaaksi, jos...
— En minä ... siinä tapauksessa ... sopertaa Joel ilkeän tuskan
riipaistessa mieltä.
— No, no, älä kieltelekään. Olen sen äidille luvannut ja... Mutta tällä
kertaa ei siitä sen enempää. Nyt minä luen sinulle jotain hauskaa.
Kuulepas oikeata "tyyliä"! Tämä on täti Zuleiman kirje, nimittäin...
Hänen Tunturikyyhkyselleen on käynyt hullusti! Miten hassua...
Kuulepas! — "Ainoalle ja rakkaalle, hengelliselle tyttärelleni."
Kuulitkos? Minä olen hänen "tyttärensä hengessä". — Kaarin-rouva alkoi
nauraa, unohtaen koko lukemisen ja rypisti kirjeen käteensä. Joel
koetti kohteliaisuudesta naurahdella mukana. Mutta hänen silmänsä
katsoivat sisareen surullisen vakavina.
Hän sai ilokseen syrjäisen huoneen luku- ja asuinkamarikseen.
* * * * *
Joel Svart joutui pakostakin kosketuksiin Silfverbladien seurapiirin
kanssa. Sen jäsenet eivät olleet hänen mielestään lainkaan eläviä
ihmisiä. Varsinkin sen nuoriso, kirjailevat ja taistellevat neropatit,
olivat hänestä kuin paperipahvista tehtyjä sätkypoikia pingoitetuissa
langoissa. Ne oli vedetty liikkeeseen jonkinlaisesta yhteisestä
vetonuorasta, ja ne heilahtelivat elottomina sen tahtiin, aatteilivat
ja resoneerasivat. Mutta mitään omaa tehtävää ei näyttänyt olevan
yhdelläkään heistä.
Suomalaiskansan nousu kelpasi heille vain leikinlaskuksi tai —
rehellisimmille — masentavaksi pelättimeksi, sillä he eivät kyenneet
sitä käsittämään, koska olivat aina pysyneet kansalle vieraina.
Heidän maalauksensa olivat heiveröisiä maisemia ja katukuvia
ja dagdrivare-novellistiikkansa hedelmätöntä älyilemistä tai —
parhaassa tapauksessa — heikkoa itse-ironiaa, jonka piti olla
modernia kuolinlaulua raa'an suomalaisen kansanvallan murskaamalle
ruotsalaiselle hengenaateluudelle. Heidän runonsa kosiskelivat
"todellista isänmaata", Riikin-Ruotsia.
Mutta siitä heidän hauras pessimisminsä vain yltyi, sillä Svea-mamma
ei kyennyt tuntemaan enää mitään vastarakkautta. Hän oli itse jo
ollut kauan hyvinvoivassa avioliitossa eikä ryhtynyt haihattelemaan
merentakaisten haaksirikkoisten kanssa.
Tällaisia mietti Joel Svart puikahdettuaan Silfverbladien seuroista
kamariinsa.
Hän tunsi halveksivansa omaa sisartaan.
Tunteeton nauraja. Tyhjän kuuntelija ja tyhjien kohteliaisuuksien
latelija, aina kunkin kavaljeerin maineen ja arvon mukaan. Nukke!
Ei aavistustakaan elämästä... Olisipa, totta vieköön, tässäkin
nukkekaapissa kolmisormiselle Jaakolle näyttämistä...
Hän iloitsi itsekseen nuoruutensa kärsimyksistä, jotka olivat
terästäneet hänen silmänsä näkemään tarpeeksi nopeasti tuon kuolevan
nuorison läpi. Hänen ei tarvinnut kuluttaa aikaa etsiäkseen "piireistä"
jotain elämisenarvoista...
Hän vietti useimmat iltansa työväentalolla, jonka itseopiskelupiireihin
ja muihin nuorisoharrastuksiin hän oli vähitellen päässyt ottamaan osaa
Valte Vintturin avulla, joka suurlakon ajoilta saakka oli kuulunut
sosialistien leiriin.
Yhtä nopeasti kuin ruotsalaisintelligenssin hän kuittasi
suomalaisen osakuntaelämän. Muutamia shakkideekis-herroja, muutamia
tuhlaajapoika-tyyppejä ja suuri enemmistö kohtalaisen kovalla päällä ja
kohtalaisella ahkeruudella opiskelevia porvarisnuorukaisia. Koko tuo
ylioppilaselämä oli Joelista jonkinlaista "juoksevien asioiden" pientä
hoitelemista. Ja suhde kansaan? Vähän kotiseutuista valistustyötä, joka
ei kyennyt nuorisoseura-aatteilua asiallisemmaksi.
Joel Svart piti kevättalvella osakunnassa tämänsuuntaisen puheen ja
päätti sen seuraavin sanoin:
— Teillä ei ole mitään tehtävää siksi, että te pakenette niitä, jotka
teitä kipeästi tarvitsevat, nimittäin työläisiä. Te valistelette
kuluneilla puheilla "hallaisista suonsilmistä" ja "tuhansien järvien
isänmaasta" talollisten poikia ja tyttäriä, jotka saapuvat teitä
kuulemaan kesäjuhliinne. Talonpoikaiston herätystyö on kuitenkin jo
suoritettu. Todellinen hengennälkä ja tiedonhätä on aivan toisaalla.
Se on työväentaloilla! Mutta niitä te kartatte kuin ruttopesiä. Ja
mitä varten? Te pelkäätte sorretun luokan oikeutettua vihaa. Teissä
ei ole miestä astumaan sovitustyöhön siinä, missä eellispolvet ovat
osattomia vastaan rikkoneet. Tosin niissä joukoissa ei hellitellä
teitä ihailevilla silmäyksillä. Nehän eivät ole koskaan tottuneet
herrannäköiseltä saamaan mitään hyvää. Mutta siksipä juuri: siinä
missä tehtävä on vaikein, siinä on sivistyneen nuorison työpaikka.
Luokkataistelu on henkeistettävä. Työväki on tiedonjanoisempaa kuin
porvaristo, joka luulee itselleen riittävän korukantisen Kalevalan koko
sivistyksestä. Työläiset ovat alkaneet harrastaa itseopiskelua. Mutta
heiltä puuttuu opastajia. Täällä on niitä osakunta täynnä. Lähtekäämme
heidän luokseen joukoittain. Vain nuori sivistyneistö ja työväki
yhdessä kykenevät ratkaisemaan yhteiskuntataistelun koko kansalle
onnellisella tavalla. Muistakaamme,että Ranskan vallankumouksessa vain
kolmas sääty ja sivistyneistö yhdessä merkitsivät voimaa, joka...
Samassa kuului kokoushuoneesta jyriseviä alashuutoja:
— Alas! Alas!
— Ulos fuksit!
— Hän matkii marraskuun herrassosialisteja!
— Sehän on selvää kapinaa...
— Tämä on ainoa tie, millä taistelu inhimillistytetään! ennättää Joel
vielä huutaa. Samassa työnnetään hänet pöydän takaa pois. Ja hänen
täytyy vetäytyä ovesta takinkaulus revittynä.
Hän suuntaa kulkunsa työväentalolle.
Askel on Rautatientorin toiseen päähän saakka hidas ja raskas.
Hänellä oli ollut aikomus saada riistetyksi mukaansa kokonainen
joukko ylioppilaita, jotka yhteistoiminnassa työläisnuorison kanssa
kehittyisivät uuden sivistystyön uranuurtajiksi. Työllä on kiire.
Joka päivä ja jokainen kokemus on tätä ajatusta hänessä vahvistanut.
Vaistomaisesti käyvät Joelin askelet nopeammiksi. Keskellä siltaa
pälkähtää ajatus:
Kahden eri maailman rajasilta. Tuolla päässä on näkymättömänä vahtina,
jossain sillankaarien alla, tuhat kiiluvasilmäistä salakyttää, joiden
aivot sumenevat hetki hetkeltä yhä hirveämmästä vihasta. Ja tuolla
takana ... huoleton herraspukuinen nuorisojoukko, joka ratsastelee
surkean kehnoilla keppihevosilla ja elää viimeistä päivää.
Nämä ovat vain häilähteleviä ajatuksia, mutta jokin kammo hänen
selkänsä takana ja synkkä katu hänen edessään tuntuvat todistavan ne
tosiksi.
Sillan toisella puolen tuntui, kuin astuisi häntä vastaan Helosa,
viaton, älykäs tehtaantyttö, ja ottaisi häntä reippaasti kädestä.
— Kuinkapa he, ylioppilasparat, jotka ovat lähteneet opiskelemaan joko
vauraasta kotitalostaan tai mukavasta virkamiesperheestä, kuinkapa he
voisivatkaan ajatella kuten minä ... palkkapiian poika. Minullahan on
Helosa ja pyhä tehtäväni... Mitä minä muuta tai muita tarvitsisinkaan!
Yksin ja oma ajatus toteen.
Se oli kuin viimeinen vasaranisku oikeaan naulaan. Ja Joel Svart jatkaa
taas ryhdikkäänä matkaansa.
Geila Rothman vilahtaa samassa hänen mieleensä. He olivat tavanneet
toisensa Kaarinin luona jo syksyllä. Geilasta oli tullut täysi nainen.
Oli työskennellyt pankkivirkailijana pääkaupungissa jo pari vuotta.
He olivat tavanneet toisensa muutaman kerran talven kuluessa. Eikä
Joel voinut sille mitään, että ihailunsa Geilaa kohtaan oli kerta
kerralta lisääntynyt. Häneen oli tullut tuota itseänsä elättävän naisen
hiljaista tyyneyttä, joka vaikutti Joeliin rauhoittavana turvallisuuden
tunteena. Esiintyminen tuon muhkean, aistikkaasti puetun pankkineidin
kanssa oli alkanut Joelia hieman ylpistyttääkin. Mutta Helosan kuva
oli kuin erottavana sinettinä heidän välillään. Ja Joel oli koettanut
kurittaa itsestään pois nuo turhamaisuuden tunteet, jotka tuntuivat
hänestä naurettavalta heikkoudelta.
Ja kuitenkin: Helosan häntä juuri kädestä taluttaessa riisti Geila
itselleen hänen ajatuksiaan. Hänen täytyi ne mielestään riipaisemalla
riipaista ja kiirehtiä vieläkin kiivaammin askeliaan.
* * * * *
Seuraavana talvena, kun myöskin Uuno Vintturi oli syksyllä tullut
heidän yhteisestä koulukaupungistaan yliopistoon, alkoivat pojat
taas sekä harrastuksissaan että opinnoissaan kulkea yhdessä, kuin
parihevoset, mutta yhä toisilleen silloin tällöin niuhotellen.
Eräänä iltana he ottavat osaa erään nuorisokomitean kokoukseen, jonka
tarkoituksena on valmistaa piakkoin pidettävän juhlan ohjelmaa...
Pöydän ympärillä on kymmenkunta sosialistinuorukaista ja pari
tehtaantyttöä. Kalpea räätälinsälli, toveri Koikkalainen, jonka
haileissa silmissä ja höllissä huulissa on jotain ihanteellista
höhlöyttä, johtaa puhetta. Kysymys on sopivan näytelmän valitsemisesta.
Nuori seppä, teerenpisamainen ja punatukkainen Vihtori Kuortti,
jörähtää siekailemattomalla äänellä:
— "Luokkaviha". Se on luokkatietoinen ja meikäläisen tekemä.
— Se on työläisnuorison hengenruoaksi liian kehno, huudahtaa
Joel Svart, — pelkkää sekasotkua, josta ei saa selvää parhaalla
tahdollakaan...
— Ehkä ei saa ... ylioppilaat, järäyttää Kuortti. — Meikäläiselle se on
selvä kuin moukarin isku, sillä siinä kopautetaan porvaria pääkuoreen
ja jetsulleen.
Samassa kivahutti latoja Jussi Lauronen ivallisen kimakalla äänellä:
— Tämä toveri Svart paljastaa täällä tuon tuostakin sen pukinsorkkansa,
jota olisin valmis sanomaan herrassorkaksi, ja yrittää sotkea
luokkatietoisen proletariaatin selvää järkeä... Minä kannatan
"Luokkavihaa".
— Selvää järkeä? alkoi Joel Svart. — Teidän luokkavihanne on
muonamiehestä latojaherroihin saakka sokaisevaa, järjetöntä vihaa.
Ymmärrän, että sorrettu ihminen ei voi olla sitä tuntematta. Mutta
meidän tehtävämme juuri onkin ... ylentää tämä vihaksi, joka on vihaa
vain alhaisuutta, ei ihmistä kohtaan... Enkö ole kertonut teille
Ismaelista, jonka pään ympärillä säihkyy kauneuden viha rumuutta
vastaan. Vain senkaltaisella...
— Herrassivistys on lallatusta, keskeytti latoja, — köyhälistösivistys
on marssia taisteluun, ja sitä varten on joukot täytettävä vihalla ja
taaskin vihalla...
— Tässä ei ole kysymys, sanoi Joel silmät terävinä, —
herrassivistyksestä tai köyhälistösivistyksestä, sillä sivistys on
yksi ainoa. Sen erikoismerkitys köyhälistölle on vain siinä, että se,
tiedonjanoisempana porvarisnuorisoa, tulee sen voimalla kohoamaan ja
voittamaan luonnolliset oikeutensa. Mutta tätä varten on sen siitä
otettava sen inhimillisesti — enkä epäile sanoa: moraalisesti —
painavin hengensisällys eikä vain sen röyhkeintä voitontahtoa.
Toveri Kuortti ponnahti seisoalleen:
— Ei ole olemassa muuta kuin alasin ja moukari. Alasin on lyötävä
pirstoiksi ... työläismoukarilla ja olan takaa iskemällä. Siinä se
on koko köyhälistön moraali ja sivistys. Muu kaikki on herrojen
herkuttelua. — Ja puhuja iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone
tärähteli.
— Niin, tuota, hymisi Koikkalainen, joka oli innokas teosofian
harrastaja, — riippuen siitä, missä määrässä meissä on karmaa ja
minkälainen on aura horoskoopissamme, me täällä Sansaarassa vaellamme
suhteessamme lähimmäisiin, joihin korkeammassa katsannossa myöskin
porvarit saattavat ... ainakin joissakin tapauksissa, tuota ...
katsokaas, kun otetaan huomioon, että...
Tytöt kikattivat. Kuortti ja Lauronen nauroivat täyttä kurkkua.
Teosofin silmät olivat kaljamalla ylitsevuotavasta ihanteellisuudesta.
Mutta hymisevät sanat haihtuivat meluun.
Enemmistö huusi:
— "Luokkaviha!" Ja Uuno Vintturi oli enemmistön puolella.
Kotimatkalla Joel kysyi Uunolta:
— Mitä sinä oikein tarkoitit? Et noussut vastustamaan, vieläpä äänestit
tuon kamalan tekeleen puolesta.
— Kansalle on annettava sitä ruokaa mitä se tahtoo. Me emme voita
mitään tärvelemällä itseltämme joukkojen suosion kaikenkarvaisilla
totuuksilla.
— Aiot nähtävästi poliitikoksi? kysäisi Joel iva suupielessä.
— Ka, tuonnempanahan nähdään kuka pitemmän korren vetää, jurritti Uuno
arvoituksellisesti, mutta katsoi syrjäkaria, melkein vihamielisesti
toveriinsa.
* * * * *
Samana talvena Joel Svart tuli eräänä aamupäivänä luennolta kotiin.
Kamarissa istui häntä odottamassa vanhempi veli, joka pitemmittä
valmisteluitta kysyi jyrkällä äänellä:
— Oletko sosialisti?
— Olen.
— Peruuta sanasi! huudahti Verner ankarasti, mutta samalla ikäänkuin
hädässä jonkun pelastettavan olennon puolesta.
— En voi enkä tahdo.
— Jaaha, vai niin. Siinä tapauksessa saat hankkia tästä päivästä alkaen
myös lukurahat köyhälistöltä. Minua ei huvita sijoittaa kapitaaliani
tulevan kapinoitsijan kalloon. Ymmärrätkö?
— Sangen hyvin. Koko sinun typeryytesi! Ovella Verner Svart vielä
kääntyi:
— Kaarin on kanssani samaa mieltä. Voit siis hakea myös asunnon jo tänä
päivänä sieltä ... Siltasaaren puolelta. Ja me ... me emme ole enää
veljeksiä.
— Emme.
Ovi paukahti kiinni.
Hetken kuluttua ajoi Joel Svart vähine kamppeineen Siltasaarelle,
josta sai asunnon Valte Vintturin luota. Ja sitten hän alkoi hakea
työtä. Päivin hän luki tavallisen sivumääränsä. Illat ja yökuurot teki
ansiotöitä. Aluksi korrehtuurinlukua ja vähin käännöstyötä. Sitten
kirjoitelmia työväenlehtiin ja myöhemmin ajoittaista opetustyötäkin
viransijaisena.
— Olen kestänyt ennenkin, hoki hän yksinäisinä öinä, kun luonnoton
työmäärä pakotti hartioissa. — Odottakoot...
Ja hän kesti. Mutta katkeamattoman työn rinnalla mateli katkera,
luopumaton viha, jonka veljen antama isku oli herättänyt ja joka
lisäksi täyttyi täyttymistään joka päivä niistä lukemattomista
nuoruuden katkeruuksista, jotka hän oli luullut jo unohtaneensa.
Se vetäytyi tuon tuostakin kiemuraan, nosti litteätä päätään ja
huojutteli sitä hitaasti... Se oli Joelille niin elävä, että hän oli
joskus tuntevinaan sen liikahdukset omassa olemuksessaan. Hän oli
näkevinään sen pään, leuat ja myrkkyhampaat. Äärimmäisen väsymyksen
hetkinä hän saattoi sille naurahtaa. Ja se nauroi vastaan ikenillään
ja hampaillaan. Hän kertoi siitä tovereilleen. Oli laskevinaan siitä
leikkiä. Se oli hänen suuri, ihana pahahenkensä. Se oli milloin
Asmodeus, milloin Leviathan. Se oli hänen uusi järkensä ja ainoa
kauneutensa. Luokkavihan ja luokkajärjen kaksineuvoinen vertauskuva.
Barrikadeilla tuli sen liehua heidän lipuissansa...
Loppumattomiin hän saattoi eritellä ja kuvailla tovereilleen sen
olemusta. Koikkalainen kauhistui hengessä. Tytöt pelästyivät ja
ihailivat yhä enemmän tätä uutta profeettaa. Mutta Kuortit ja Lauroset
myönsivät, että nyt oli lopultakin Joel Svart tullut oikeaksi
aatetoveriksi. Hänessä oli todellista kansanjohtajaa, joka kerran
kykeni täyttämään joukot ikuisella vihalla.
Uuno Vintturi kyräili syrjemmällä, ikäänkuin voitettuna. Joel Svartin
kansansuosio kasvoi päivä päivältä. Entinen ylpistelijä on muuttumassa
kapinoitsijaksi.
Tulee kirje äidiltä. Se on täynnä hätää pojan kohtalosta:
"Poika parka", hän kirjoittaa, "pyydä anteeksi Verneriltä. Hän
tarkoittaa hyvää. Te olette onnettoman perheemme ainoat tulevaisuuden
toiveet. Te olette luodut täydentämään toisianne, toinen aineessa,
toinen hengessä. Enkä minä lakkaa rukoilemasta teidän molempien
puolesta. Aliisa elää viimeisiä aikojaan. Hän pyytää sanoa, että
hän on nähnyt pääsi ympärillä mustia pilvenriekaleita, kuin
suruharsoja, ja sinun kävelleen kuin verenkarvaista erämaata, yksin
ja nääntymäisilläsi. Sovita tämä Jumalan lähettämä näky elämääsi ja
anna sen tulla varoitukseksi itsellesi karttamaan kaikkea pahaa.
— Rakas Joel, tässä samassa lähetän sinulle kutomani villasukat,
joihin langatkin ovat omia kehräämiäni. Minä kun en kohta enää muuhun
kykene kuin tällaiseen pieneen näpertelyyn ja lapsiani itkullani
muistelemaan..."
Lukijan käsi on ruvennut vapisemaan. Silmät alkoivat kuumottaa
nousevista kyynelistä. Hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään muuten kuin
kiristämällä hampaitaan, puristamalla kirjeen kouraansa ja heittämällä
sen — ikäänkuin vihapäissänsä — paperikoriin.
Kun hän aamulla pani uudet sukat jalkaansa, ihmetteli hän niiden hienoa
villaa, joka hiveli kuin silkki ja hyväili kuin suloisen lieden lämpö.