Helosan rakkaus.
Pakastavana iltapäivänä kiirehtii Joel koulusta kotiin päin. Hän
oikaisee suurten tehdasrakennusten välistä koskensiltaa kohti.
Hento tyttö kantaa kadun poikki puseroisillaan kahta isoa kangaspakkaa,
koko ruumis vinossa, toinen hartia väsähtämäisillään kantamuksen
painosta.
Joel pysähtyy, tietämättä mitä tehdä.
Toinen kangaspakka luisuu maahan. Tyttö tavoittaa sitä avuttomasti
vapaalla kädellään eikä tiedä, mihin laskea toista pakkaa. Joel harppaa
luo, ottaa pakan maasta olalleen. Heilauttaa päälle toisen tytön olalta
ja kysäisee:
— Mihinkäs nämä kannetaan?
— Herra ei saa, hätäilee tyttö, — jos pomo näkee...
— Mitäs tämä pomolle kuuluu?
— Ajaa vielä työstä, kun minä tässä herran kanssa ... työaikana
keskellä katua...
- Tänne varastorakennukseenko? Kysäisee Joel lyhyesti. Tyttö nyökkää
avuttomana. Joel painaa ovea kohti, nousee rappusia. Tyttö seuraa
hätäisenä, ikäänkuin vierestä kantaen. Mutta ei uskallakaan enää
nousta rappuja, vaan jää niiden alapäähän kädet sydänalan tienoilla
odottelemaan.
Joel palaa:
— Sanoin sille varastoherralle, että kieltäkööt pomoja panemasta
sellaisia taakkoja nuorten tyttöjen hartioille...
Tyttö hätäilee ja selittää:
— Ei herra ymmärrä ... muut kun ovat meillä lakkotehtaissa ja minulla
vain on työtä, niin varastopomo jos kantelee... Ette te tällaista
ymmärrä! toisti hän melkein suuttuneesti. Ja alkoi tihuuttaa itkua:
— Minäkin voin, nähkääs, joutua työttömäksi, ja äitini, sisareni,
veljeni ja isäni... Me kuolemme nälkään! tuli lopuksi äkillisenä
parahduksena.
Joel lohdutteli. Koetti laskea leikkiä. Silloin onneton tyttö lakkasi
itkemästä ja katsoi poikaan jäykän vihaisesti ja pitkään. Joel kävi
vakavaksi:
— Jos teille tästä tulee ... joitain haittoja, menen isännöitsijän
puheille ja järjestän asian selväksi, olkaa siitä varma. Tulen
kuulemaan illalla ... tehtaanportille, olisiko jotain...
Samassa hän näki tytön jo juoksevan kadun poikki ja jäi seisomaan.
* * * * *
Työläisiä, miehiä ja naisia tulvii tehtaanportista... Harmaa lauma
jakautuu pieniksi virroiksi, jotka luikertelevat esikaupunkia kohti.
Nuoret miehet pysähtyvät sytyttämään kaksittain tai kolmittain
paperossia ja heittelevät ohimeneville tytöille rivouksia kuin
turhanpäiväisiä sätkiä, noin vain ... sen ihmeempää tarkoittamatta.
Joel seisoo lankkuaidan vieressä levottomana. Jos on jotain
tapahtunut... Kykeneekö hän asian korjaamaan? Hän on tullut maksamaan
velkaa, jonka suuruutta hän ei tiedä. Tyttö viipyy... Kaksi tyttöä
sipaisee ohi. Toinen tirskahtaa Joelille, toinen nakkaa niskojaan:
— Herrasnulikka! — Molemmat nauravat.
Joel siirtyy kadun vastakkaiselle puolelle. Hän on kuin jossain
pahanteossa. Ja häntä alkaa harmittaa. Joku pojanloppi nakkaa
halveksivasti paperossinpätkän seisoskelijan jalkoihin ja sysää
rennosti kyynärpäällään. Joel jäykistyy vihasta. Mutta kantapäillä
koplottelee kovissa saappaissa ukko riiputtaen jäykistyneessä kädessä
eväspussia, josta pistää näkyviin kaljapullon kaula. Vanhus on kuin
joku köntistynyt sahalaisukko maalta. Ja Joel tuntee taas jotain
osanottoa. Hän jää seuraamaan melkein hymyillen ukkoköntyksen tuskin
pitempiä kuin tuumanpituisia askelia.
Tyttö lehahtaa suoraan kadun poikki Joelia kohti. Hän on päiväisestään
kokonaan muuttunut. Pieni, soma hattu päässä. Ilo on valaissut
kasvot ihan toisiksi. Nehän ovat kauniit! välähtää Joelissa, kun
tyttö lähestyy melkein kuin läheistä tuttavaa, ryhtyen innokkaasti
selittämään:
— Ei herran tarvitse... Ei sanottu sanaakaan! Kaikki on hyvin...
Joel ottaa iloisesti kädestä. Tyttö lisää vähän vieraammasti:
— Kiitokset vain siitä ... kantajanhommasta...
— Älä sinä Helosa juokse sen herrasjuipin satimeen! kuuluu samassa
räikeänä hihkaisuna portin luota.
— Tai repiit ja häpiit, sano' jämsäläinen, jatkoi vielä karkeampi ääni.
— Tulepas, sussupoika, tuonne Amurin puolelle, jotta tiedät, mitä
maksaa tehtaanlikka köyhälistön markkinoilla!
Huutelut jatkuivat. Joel vei tyttöä poispäin. He olivat vaiti tovin,
tyttö häveten ja Joel synkkänä.
Lopulta puuskautti Joel suutuksissaan:
— Nuo lurjukset tekevät köyhyydestä itselleen vähän liian suuria
oikeuksia!
— Muunlaisia ei siitä taida juuri saadakaan, ei tekemälläkään, tokaisi
tyttö vastaan iloisen älykkäästi.
Joel katsahti ihmeissään. Sehän oli kuin pienen vasaran isku naulan
kantaan ja iloisesta kädestä.
— Niin, niin, ei vaikka itkisi ja taas koettaisi, nauroi tyttö
kiusoittelevasti ja raikkaasti yht'aikaa.
Joel oli aikonut vastata itsetietävästi: Kyllä tässä köyhyys tunnetaan,
mutta ei siitä ole tehty keppihevosta ruokottomuuksille. Mutta kun
hän katsoi tytön orvokkisiin silmiin, joissa pienet ruskeat pilkut
pilkistivät huvittavina tummansinisistä silmäteristä, hajosi koko
suuttumus. Hän sokaistui vain katselemaan. Tullapa noille kasvoille
vain parikin päivää aurinkoa ja raitista ilmaa, ne punertuisivat
poskipäiltä lepänpunaisiksi, ja ne punehtuisivat ihmeellisellä tavalla,
ajatteli poika. Ohimot kuultaisivat suloisen kellervinä, ja tuo
tummanruskea tukka ...
Tyttö yhä nauroi silmillään somahymyiset huulet mukana.
— Miksi he sanoivat teitä Helosaksi? Vai Heloisaksiko? alkoi Joel.
— Minulla on sitten vasta monta nimeä! Kotona sanovat Liisiksi ja
Iisiksikin. Insinöörit kutsuvat Heloiisiksi. Meikäläiset sanovat vain
Helosaksi. Mutta kyllä sentapainen nimi on ihan almanakkaan präntättynä.
— Heloisa te olette ... sanoi Joel ihastuneena.
— Ja vieläkös eloisa! ilkasteli tyttö.
— Kumpaakin! Ja minä sanon teitä, kuten toverinnekin, Helosaksi.
Heille tuli yhä hauskempaa. Pitkä matka esikaupunkiin päin sujahti kuin
vaivaton juoksu.
Eivätkä he voineetkaan enää olla toisiaan näkemättä.
* * * * *
Pakkaset jatkuivat, mutta heidän täytyi tavata ulkosalla.
Työläiskortteleitten pikku kahviloihin ei ollut menemistä. Niissä
ahdistivat työläisjuipit törkeyksillään. Olivat aloittaneet oikean
sakilaisvainon Joelia vastaan, joka riiasi muka heille kuuluvaa tyttöä.
Helosa taas ei suostunut lähtemään keskikaupungin kahviloihin:
— Käännyttävät vielä ovelta ... tällaisen pumpulihameisen tehtaanlikan,
oli Helosa selittänyt. Eikä Joelkaan ollut oppinut kahviloissa käymään.
Mutta oli kaupungin liepeillä pieni silta, joka kupertui lyhyenä
kaarena jäätyneen joenuoman yli. Sen toisella puolella seisoivat
lumiset koivut ja toisella aukenivat laajat lumiset pellot, joita
pahalla säällä lakaisi katkeamaton viima.
Siellä he kävelivät. Pakkashuuruinen kuutamo seisoo sumeana silmänä.
Hengitys höyryää. He kävelevät ja pysähtelevät. Suudelma huulilla
on kuin leimahtava tulipalo keskellä jäätä. Mutta se syttyy vain
sammuakseen. Heidän täytyy kävellä. Helosalla on ohuet vaatteet. Joel
kietoo hänen ympärilleen takkinsa. Mutta olkoon rakkaus vaikka kuinka
kuuma, pakkanen puree. Joelkaan ei kestä takittomana pitkää aikaa.
Ja heillä on iloinen riita siitä, kuka saa takin kietaistuksi toisen
ympärille.
Leudompina iltoina he ennättävät keskustellakin. Rakkaudestako? Hetken,
tuon tuostakin. Mutta yhteiskunnan lapsipuolet ovat köyhiä siinäkin,
että rakkaus ei tule heidän osakseen kuin jollekin ritarille ja
neitsyelle, jotka vaeltavat ruusuntuoksuisia käytäviä lemmekkääseen
lehtimajaan. Ei ole heillä suljettuja kamareita eikä hämyvaloisia
divaaneja, rakkauden oljennella omissa autuuksissaan. Heidän täytyy
syttyä rakkauteen lyhyellä ruokatunnilla ja siemaista se ahtaaseen
sullottujen asuntojen öisessä pimeässä tai keskellä pakkasta, kuten nyt
Joel ja Helosa.
He olivat kohtauksissaankin tuhansin sitein kiinni jokapäiväisessä
elämässä. Helosa veti siihen taas Joelinkin, joka jo, varsinkin
talvisin, oli päässyt vähän vapautumaan sen puristuksesta. Ainakin oli
sellaista luulotellut.
Niin sai kuunnella vanha, sumusilmäinen, mutta hörökorvainen kuutamo
iltaisin ei suinkaan makeita lemmenhaikailuja, vaan luokkavihaisen ajan
outoa lemmenkeskustelua.
Helosa kertoi jokapäiväisistä huolistaan: Koko perhe, paitsi hän,
kuului tehtaisiin, joissa oli pidetty lakkoa kesästä saakka. Syksyllä
vielä oli saatu porsas ja lehmänreisi suolaan. Toissa päivänä ne
olivat loppuneet. Elettiin silakalla ja leivällä. Mutta pienelle
sisarelleen hän oli tänään ostanut maitoa. Äidilläkin oli vähän työtä.
Kävi siivoilemassa herrasväkien jälkiä lähitaloissa. Saatiin vähän
vaatetta ja ruoanapua. Mutta veli ja isä istuskelivat synkkinä kotona,
syljeksivät ja kiroilivat yhteiskuntaa. Sitä oli hirveätä kuunnella.
Mutta siitä huolimatta Helosakin väitti, että lakko oli välttämätön.
Köyhän ei auta muuta kuin pinnistää ja tapella, tai ei heltiä
rippuistakaan rikkailta parempaa oloa, puheli hän suurella
vakaumuksella.
Joel oli jo moneen kertaan kertonut Helosalle omasta elämästään. Ja
joka kerralta tunsi Helosa rakastuvansa kuin uudestaan, koska Joelkin
oli saanut kokea köyhien yhteistä hätää.
Joskus he väittelivätkin. Joel yritti väliin olla ylimielistä ja
huitaisi herrojen ohella työläistäkin. Mutta silloin seisoi Helosa
hänen edessään kirpeänä köyhälistötyttönä, joka antoi että tuntui:
— Minä en juokse täällä vain suutelemista varten tai lyseolaisherran
perässä. Älä luulekaan! Minä rakastuin sinuun kai siksi, että olit
avulias ja toisenlainen kuin tavalliset insinööripomot. Mutta älä
luulekaan, että pettäisin meikäläiset! Meillä on selvä peli. Tämä tyttö
ansaitaan, mutta ei pelkällä herraudella. Älä sinä luulekaan...
Niin uhitteli Helosa usein. Eikä Joel oikein tietänyt, oliko se hänen
rakkauttaan vai jotain hangilla kiertävää vihaa, joka oli muuttanut
nuoret tytötkin viimaisen pureviksi.
Vain suudelmain ja lähelläolon sadunhengessä he unohtuivat olemaan
yksinkertaisesti kaksi nuorta ihmistä, jotka oli tänne luotu sikiämisen
suurena hetkenä, toinen antautumaan ja toinen ottamaan. Silloin
pysähtyivät koneet, säätykierrot, yhteiskuntarattaat... Taivaan pyöreä
kaihi silmä muuttui lämpöiseksi lampuksi. Viimat pakenivat joenuomaan.
Pellot tyyntyivät. Ja koivut seisoivat hopeaisessa huurteessa,
yläpuolellaan iloisesti kiiluvaiset tähdet kuin vanhanaikuisessa
tarinassa. Nuori veri laskimoissa ja valtimoissa ... se yksin hallitsi
ruumiita, sieluja ja kaikkea maailmaa.
* * * * *
Eräänä iltana ei Helosa saapunutkaan.
Joel kääntyi masentuneena paluumatkalle. Vuoteessaan hän valvoi
kauan. Hän tunsi Helosan lähempänä kuin koskaan ennen. Kuvitteli
rakastettunsa keskelle kesää. Hänen poskiensa hymykuopat muuttuivat
yhä ihmeellisemmiksi. Niiden vieriltä häipyi pieni, pikkuvanha uurre,
joka oli joskus poikaa häirinnyt. Ne sekaantuivat hänen silmiensä
orvokkipariin. Koko kasvot olivat vain säteilevää naurua. Hiukset
olivat suloista tuulta... Hetken kuluttua ne olivat kimmeltävää
hattaraa, ne hajosivat säteilynä huikaisevaan sineen, niistä muodostui
unen kuultavia harsoja... Uneksija muuttui itse onnelliseksi uneksi.
Mutta Helosa ei tullut seuraavinakaan iltoina. Joel kävi levottomaksi.
Hän lähti tehtaan portille odottamaan. Helosaa ei tullut, eikä hän
kyennyt sinä päivänä keneltäkään kysymään. Kotiinsa oli Helosa
kieltänyt häntä tulemasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata taas
portille seisoskelemaan. Eräänä päivänä Joel saa näkyviinsä tuon vanhan
ukon, jonka eväspussista pistää näkyviin kaljapullon kaula. Joel kysyy
häneltä.
— Helosa ... nee, tuota ... se Suorsan Helosa? Tuota ... lie siukaksi
kääntynyt. — Ja ukko jatkaa köpittämistään.
Seuraavana päivänä Joel pysäyttää sen tytön, joka oli hänelle
mielistellen nikkaillut.
— Missä on Helosa? Onko hän sairas? Millä tavalla hän on...?
— Hellalletta, kun se kaakertaa ja kaivaa ... se rakkaus! Pulski poika,
kukerikuu ... luritti tyttö ja sohaisi sormellaan Joelia rintaan. Mutta
samassa hän ikäänkuin säikähti Joelin kiusaantuneita kasvoja ja selitti
vakavana:
— Kuumesairaalassa. Ties paraneeko, tyttö parka...
Joel juoksi sairaalan pihalle. Joka puolta kiersivät rakennusten
sairaanpunaiset seinät. Toipilaat kurkistelivat ikkunain takaa,
silmissä hitaasti palaavan elämän sädehtivä ilo. Joel soittaa. Kysyy.
— Kuollut. Tulirokkoon. Eilen.
Joel Svart seisoo pihalla eikä muista paluutietä. Hän nojaa tikapuihin,
kuin olisi vain ajankulukseen maleksimassa. Viimein hän lähtee. Tällä
kadulla, tässä kaupungissa hän on käynyt kauan sitten, luultavasti
lapsena... Jalat etenevät. Kummallista... Hän ei osaa arvioida
välimatkoja. Hän tietää kävelevänsä viistoon. Mutta hän ei voi
sille mitään. Hänen toinen jalkansa lipsahtaa katuojaan. Hän ottaa
uudestaan suunnan... Epätodellinen ilmakehä alkaa vähitellen muuttua
luonnolliseksi. Talot ovat taloja. Tori on tavallista laajempi. Mutta
se on kuitenkin tori eikä erämaa. Viimeinen katu näyttää toivottoman
pitkältä. Mutta kotiovella seisoessaan hän tuntee sen kulkeneensa
olemattoman lyhyessä ajassa. Hän tarkkaa selkein aivoin omien aistiensa
valehtelemista. Ovi lukkoon, reikeli kiinni, verhot alas... Hän harppaa
rappuset. Hän on yksin.
Seuraavana iltapäivänä hän kävelee esikaupunkia kohti. Hän näyttää
nousseen pitkältä tautivuoteelta. Mutta hänen kalpeat kasvonsa ovat
tyynet. Hänellä on jotain tekemistä. Hän on matkalla vainajan kotiin.
Isojen uudistalojen keskelle on jäänyt aukeamalle matala puurakennus.
Tämän ovesta Joel astuu sisään.
Keittiössä on pieni tyttö ja vaimo. Joel sanoo nimensä. Vaimo
hätääntyy. Avaa oven kuin apua hakien pieneen peräkamariin. Ovesta
näkyy sängyn puukannella makaava ukko.
— Mikä siellä? kuuluu näkymättömistä töykeä nuorukaisääni.
Ukko kömpii ylös ja tulee poikineen keittiöön. Joel selittää, että hän
tahtoisi olla jollain tavalla avullisena vainajan saattamisessa hautaan.
— Jaha, jaa, no ... jaa, no, sinähän sen likan tapoit, jotta
kulungitkin ... alkoi ukko kammottavan asiallisesti.
— Ja niitä herrojen verirahoja ei tarvita, jumal'auta, huusi vainajan
veli. — Mene helvettiin, porvaripenikka.
— Paha juttu, koetti ukko välittää, paha juttu ... juoksutat tyttöä
kelteisillään pakkasessa, eihän se kestä nälkäruumis pumpulihameessa...
— Mitäs siinä vielä toljailet? räjähti poika. — Ei tätä nyt kosteta
eikä herrojen oikeuksilla, mutta köyhälistön hulinassa, saatana
soikoon... Minä nyljen sinut elävältä! huusi hän lopuksi nyrkki
pystyssä, kimppuun käymäisillään.
— Enkö minä saisi tulla ainakin kantamaan vainajaa hautaan? Minä
rakastin häntä! parahti Joel kasvot vavahdellen, kunnes kyynelet
alkoivat hiljaa valua silmänalusille, ja poika seisoi kaikkien edessä,
haluamatta peittää alastonta epätoivoaan.
Tuvassaolijat vaikenivat. Pieni tyttö lähestyy ja tarttuu molemmin
käsin vieraan turtuneeseen käteen:
— Setä tulee, tuleehan setä Iisiä kantamaan ... valkoisessa arkussa
kukkakummun alle! Saahan tulla, äiti, saahan?
Äiti itki. Ukko kääntyi poispäin. Nuorukainen nosti hartiansa kyhärään
ja työnsi kädet housuntaskuihin.
— Herra tulee sitten, sanoi viimein ukko ääni surullisen matalana.
Vielä haudallakin liikahteli luokkaviha ... jossain suruharsojen
alla. Sitä ei heristelty nyrkkinä. Mutta sen pakottavat suonet
pullistuivat kuitenkin näkyviin. Joelia katseltiin pitkään ja jäyhästi,
kuin kummallista murhamiestä, joka oli tullut tunnustamaan tekonsa,
hounuuttaan varmaan... Eihän sitä kuka lie syyttänytkään...
Joel Svart seisoi kalpeakasvoisena haudan ääressä ja otti alakuloisesti
hymyillen vastaan pimeitten silmien tuijotukset. He eivät tietäneet,
että hän oli taistelunsa taistellut ja että nyt hänen sydämessään
säteili. Nyt hän oli kokenut omassa lihassaan, että ihminen voi joutua
syylliseksi murhan-mustaan tekoon, vaikka ei olisi mielessään rikosta
tehnyt. Nuo tuossa ympärillä katsovat häneen synkin katsein. Hän oli
itse tuominnut isänsä kylmin silmin. Oikein tekevät. He ovat karkeita
ja raakoja. Siinä ei ole heidän syytänsä. He ovat häntä solvanneet.
Oikein ovat siinäkin tehneet. Mutta he eivät tiedä, mikä hänessä
säteilee. Kuinka he voisivat aavistaa, että tämä kidutuksen kumpu on
hänen elämässään kirkastuksen vuori? Hän on päättänyt sen pyhittää
Helosan ja hänen heimolaistensa asialle, juurta jaksain ja kokonaan.
Edellisinä öinä hän on silmillään seurannut köyhälistön mitatonta
kärsimyksen kujaa ja nähnyt tämän vierillä kaksi päättymätöntä
työläisjonoa, jotka ovat toisilleen vierasta rotua, suorastaan
vastakkaisia. Toisessa sarjassa käsikkäin ... rehelliset Hanskit,
Eetvartti Väätäiset ja kaikki haaveniekat, kolmisormiset Jaakot,
Esterit ja Helosat ja näiden keskellä Ismaelin kasvot. Mutta kaikkien
näiden edellä kulkee Joosef punaisessa, mekossaan ja Natsarealainen
ristinsä alla. Samaa tietä, mutta toisella puolella ja toisin sieluin
etenee toinen jono: Lerkin Villet ja Tourulan Hannat, rivosuiset
sahalaisjätkät, Helosan veljet, vihan tärvelemät, ja salakähyiset
Ulappalan ukot johdattajinaan Joosefin veljet ja pimeäsilmäinen Juudas.
Ja molempien jonojen täytyy kulkea samaa tietä. Mutta mitä on niillä
keskenään yhteistä? Vain se, mikä on ulkonaista: vilu ja nälkä.
Joel on nähnyt tämän kaiken kuin näkynä. Ja Helosa on kutsunut
hänet suureen tehtävään. Hänen on levitettävä tietoa, vuodatettava
inhimillisyyttä tuon pimeän jonon jokaiseen astujaan. Hänen on
murskattava Juudas heidän sydämistään. Ja Ismaeleitten puolesta hänen
on taisteltava jokaista sortajaa vastaan, kunnes Jaakot, Ismaelit ja
Lerkin Villet käyvät käsikkäin keskellä tietä. Ja alkaa inhimillisten
köyhäin kääntymätön voittokulku.
Tällaiset ajatukset ovat nuoren Svartin kasvot tuolla tavalla
kirkastaneet.
Kun hauta on luotu umpeen, hän laskee sille muitten joukkoon omat
vähäiset kukkansa. Hyvästelee kädestä Helosan äitiä, isää ja veljeä,
joka karttaa häneen katsomasta, ja siirtyy viimeiseksi pikkusisaren
luo. Tämän pään hän ottaa käsiensä väliin ja katsoo itkettyneisiin
sinisilmiin, jotka muistuttavat Helosan silmiä. Tyttö alkaa hymyillä.
Silmät siristyvät. Niiden nauru jää Joelin mieleen viimeiseksi
muistoksi Helosan haudalta.
Hän kävelee pois taakseen katsomatta.
Kotona kutsutaan hänet Verner-veljen kamariin. Joelin astuessa sisään
kääntyy vanhempi veli tuolillaan:
— Sellaiset narrinpelit, sekä kuhertelut tehtaantyttöjen kanssa että
"haaveelliset" hautajaiset työläisten parissa, on jätettävä, jos
aiot ... niin, jos aiot tulla ylioppilaaksi ... omaistesi rahoilla.
Kuuletko?
— Kuulen kyllä.
Veljekset katsoivat toisiaan ensikerran elämässä silmästä silmään.
Vanhemman katseessa oli verestävää kiukkua. Nuoremman silmiin nousi
peittelemätöntä uhmaa.