Ylpistelijä.
Viha on hivuttavaa tautia. Viha veljesten kesken on salaista
verenvuotoa. Mutta pojan viha isäänsä kohtaan on hidasta itsemurhaa. Se
on kuin mestarin pettämistä ja Juudas-juoksua salamain paljastamalla
pakotiellä, vaikka isä olisikin viheliäisin kaikista isistä.
Takanaan hävittävä muisto mustana ladonovena ja mielessä viha ja inho
nyt hänelle niin kauhistavaa Vartin herraa vastaan oli Joel elänyt
viimeisen koettelemuksen syksyn kotona.
Äidinkin kuva oli jollain tavoin tahrattu. Lihoi, näytti tyytyväiseltä.
Joskus torailikin tuolle lannistetulle hirviölle. Oli käynyt
tavallisemmaksi, melkein kuin ... muijaksi. Ne kärsimyskasvot, jotka
olivat hänet nukuttaneet suloisilla huokauksillaan, ja se voittamaton,
kalvaskasvoinen rauha, jolla hän oli palvellut poikansa puolesta
itseänsä alhaisempia, näyttivät nyt Joelista kuolleilta kauneuksilta.
Elää tuon miehen kanssa ... tyytyväisenä! Se ajatus oli tuona syksynä
alituisena, tahmeana inhona Joelin mielessä.
Ja hänen vihansa. Sekään ei ollut enää edes luonnollista. Ei ollut
mitään tekoa, jolla sen purkaa itsestään. Lyödäkö tuota ... halvattua
laahustelijaa? Paljastaako sille sanoilla määrättömät pimeydet ja
tuomita se ... vajotettavaksi niiden syliin koko ikuisuudeksi? Ooh,
niin julmia sanoja ei ollut olemassa. Eikä niin kauhistavaa kokemusta
saanut koskea _yhdelläkään_ sanalla... Tuo olento, joka oli hänen oma
isänsä ... oli luonnottoman pimeytensä turvissa. Joel voihki katkerasti:
— Voi ... vain pienet synnit voidaan paljastaa ja rangaista...
Hän tunsi itsensäkin tahratuksi. He elivät kaikki samalla
kulonpolttamalla maalla... Isä haroi partaansa ja nautti siitä. Äiti
suki harmentuvia hiuksiansa, joista lähti kampaan suuria lepeitä ...
tyytyväisenä. Aliisa yski tuhkaisella vuoteella. Jossain piipitti
eksyksissä Kaarin ohuet sääret porossa...
Joel oli lähtenyt kotoa pakenijan mielellä eikä luullut sinne enää
koskaan palaavansa.
Ja nyt tänä syksynä tulee jo kuluneeksi kaksi kesää ja kaksi
talvea, ilman että hän on Autialassa käynyt. Talvet hän on lukenut
ja kesät ollut kaupungin lähellä puutarhurilla renkinä, etupäässä
vedenkantajana. Hän ei ole ajatellut köyhiä eikä rikkaita. Vain
itseään. Tietämättä, vaistomaisesti oikeaan suuntaan kulkien hän on
korjailemalla korjaillut raiskattua sieluaan. Vesisankojen ikeen
kiduttava paino on muokannut hänen selkärankansa joustavaksi miekan
teräksi. Se kesti istua ja lukea. Hänen käsivarsissaan oli näkyvissä
eräitä pieniä lihaksia, joita ei ollut kenelläkään hänen toverillaan.
Selkä oli kuin kiila. Vyötärö, rintakehä ja vatsa ... juoksukoiraa.
Mikä häneen enää pystyi? Ruumiista oli tullut hänelle melkein
epäjumala. Syksyt ja keväät hän urheili. Talvet luisteli ja voimisteli.
Nuorukainen oli treenattu kiireestä kantapäähän. Ja sydän oli
vahvistunut sitä mukaa. Aivot ajattelivat selkeästi. Hän oli tietoinen
siitä, että hän oli itse itsensä pelastanut.
— Kuka auttoi minut kestämään palkkapiian pojan salavihat ja
julkivihat? mietti hän usein. Hänen sisimmässään säteili hiljaisena:
Äiti... Mutta tämä valo oli näihin aikoihin hänen silmiltään sammunut.
Hän ei nähnyt sitä ja vastasi itselleen: — Ei kukaan. Minä itse.
— Kuka pelasti minut ompeluverstaan, kirkon kuvien ja aitovarsien
raiskaavista näyistä ja matamin vankikopin houreista? Aliisanko rukous?
Pappiko? Vai Tillasen Marjan riettailu? Minä itse. Keneltä sain
teräksiset käsivarret ja nämä joustavat lonkat! Isänikö laahustavista
raajoista? Vai hänen himoistaanko, jotka vetivät vain liejuun? — Hän
seisahtui akkunan luo ja oli näkevinään tapulinharjat ja puutarhalavat.
— Omista verestävistä kouristani, raskaitten sankojen venyttävästä
painosta ja inkvisitsionimestari auringon säälimättömästä kidutuksesta.
Ja tuo pelastus ... sukurutsasta? Vanhalan akkako? Sellaistakin olen
luullut. Mitä vielä... Tekoon olisi ollut kyllä aikaa ... Esterin
kalvas elottomuus ja oma viaton ujouteni, joka oli säilynyt sahalaisten
raakuuksien ja Tourulan Hannojen parissa.
Hän naurahti ikäänkuin ivallisesti kaikkia muita ihmisiä kohtaan:
— Tämä ruumis ja sydämeni puhtauskin ... vain omaa tekoani.
— Mutta minun pelastukseni älköön pelastako Vartin herraa. Viimeistään
kuolinvuoteellaan on sen miehen nieltävä hirvittävin tekonsa, jamasi
hän usein ajatustensa päätökseksi.
Tällä tavalla Joel ylpeili itsekseen. Hän oli muka itse, melkeinpä
ilman synnyttäjänsäkin tuskaa, tehnyt itsestään pojan, nuorukaisen
ja miehen. Hän ei hävennyt työläistä, sillä hänen ruumiinsa kesti
raskaimmassakin työssä, eikä hän pelännyt edes nälkää. Herraa hänen
ei tarvinnut kunnioittaa, sillä hänen aivonsa olivat terästyneet
talvi talvelta. Koulutyö oli niille nykyisin melkein huvittava
sivuseikka. Hän aikoi kestää kaksinkertaisesti. Toiset olivat vain ...
puoli-ihmisiä.
Joskus häivähti muistissa Ismaelin ja Jaakon kasvot, varsinkin kun hän
usein joutui kulkemaan tehtaista purkautuvaa työläisvirtaa vastaan.
— Kummallisen pienikokoista ja rumaa väkeä, ajatteli hän itsekseen.
— Ei yhtään kaunista naista: veret poskilta poissa ... luonnottoman
kuihtuneet lanteet ja povet melkein ilman rintoja. Keuhkotauti,
kuolema, raivoaa tehtaissa! — Lakkoaikoina näkevät kai nälkää...
Surullista... Ja Ismaelin kalpeat kasvot häilähtivät kaukaa. Mutta
enempää kuin pelkkiä säälin pisaroita hänessä ei ollut. Sillä hän
ajatteli vain itseään.
Veljensä kiirettä ja kamppailua Joel seurasi kuin jännittävää
näytelmää. Mutta mitä tiesi hän veljen tuskallisimmista öistä? Heillä
ei ollut koskaan aikaa keskustella. Jos sellainen hetki joskus sattui,
oli Joel avuton kauppa-asioissa. Hän ihaili veljensä tahdonvoimaa.
Mutta kun hän yritti sovittaa keskusteluun omia oppimiaan, olivat
sanat toista kuin hän oikeastaan tarkoitti. Ja veljen afäärikielelle
käännettyinä näyttivät hänen väitteensä suorastaan nurinkurisilta.
Sananvaihto loppui usein noloon epävarmuuteen. Nuori veli tuntui
Verneristä vähän tyhmältä. Ja Joel alkoi vältellä keskusteluja. Hän
arveli täyttävänsä oman velvollisuutensa tuomalla kotiin luokan parhaat
todistukset.
Veljesten radat kulkivat siis lähekkäin. Mutta ne eivät yhtyneet
eivätkä ristineet toisiaan. Tavallinen ilmiö. Elämän täytyy kolhaista
ihmisten päät vastakkain, ennenkuin he katsovat toisiansa silmiin ja
sanovat: Sinähän oletkin minun oma veljeni! Muuten he kulkevat kuin
koira, jolla ei ole rohkeutta katsoa ihmistä silmiin, jollei saa
samalla näyttää hampaitaan.
Niin, Joel kuvitteli kohonneensa kaikkein jaloimpaan rotuun. Mitä
kuului häneen työläinen tai kapitalisti? Puoli-ihmisiä. Hän, Joel
Svart, oli sekä työmies että herra. Hän oli yläpuolella.
Hän arvosteli ankarasti kaikkea ja kaikkia.
Siipirikko Tyyra-sisar oli hänkin kääntynyt haaveellisen
uskonnolliseksi ja kuvaili hurmioituneena veljelleen Kristuksen
haavoja, orjantappurakruunua ja pyhiä vaimoja, viitaten vuoteensa
yläpuolella riippuvaan painojäljennökseen, jossa israelittaret
ojentelivat käsiään ristillä kuolevaa natsarealaista kohti.
— Sinä näyttelet yhä, pilkkasi Joel. — Kuvittelet pääseväsi ainakin
statistiksi tähän vanhaan näytelmään. Pestaa ennemminkin itsellesi
ensirakastaja ja perusta edes kolmannen luokan kiertue.
— Sinä, poika parka, et ole vielä kärsinyt pettymyksiä etkä ymmärrä
vielä...
— Kärsinytkö? Minä en osannut muuta tehdäkään, kunnes älysin, että
Juudas oli viisaampi kuin koko Mestari. Hän ainakin yritti pelastaa
oman nahkansa vaarallisesta leikistä...
— Ja kuinka kävi hänen pelastuksensa?
— Hänen hirteen-menonsa ei muuta asiaa. Se merkitsee vain sitä, että
hermot pettivät ratkaisevalla hetkellä. Hänen uskonhourailunsa oli
tehnyt hänen sielunsa heikoksi ... petokseenkin. Mutta me ... tämän
vuosisadan nuoret, me emme tarvitse Juudaksia emmekä Kristuksia.
Me pelastamme itse itsemme. Nietzsche antaa eräässä paikassa
Zarathustransa sanoa...
— En halua kuulla tuosta sinun epäjumalastasi! huudahti Tyyra
epätoivoisena. — Ota ennemminkin oppia meidän omasta kohtalostamme.
Ajattelehan Aliisan elämää.
— Sitä juuri olen ajatellut, iski Joel. — Ilman rukousten loputonta
kidutusta kylmillä lattioilla, yöllä ja päivällä, hänkin olisi kestänyt
paremmin köyhyytemme ja välttänyt rintataudin. Uskonhoureet sydämessä
ovat huono seuralainen kuumeisille keuhkoille.
— Sinä olet kauhistava! Etkö muista hänen nuoruudenrakkauttaan? Sekin
puolestaan...
— Tarkoitan vain, että edes sinä osaisit ruveta ajoissa vastustamaan
tuota ... hihhulilaista keuhkotautia. Minä ainakin sain siitä
tarpeekseni jo ... Aliisan uskontoverstaassa.
Tällaisten keskustelujen jälkeen Tyyra koetti laulaa hengellisiä
laulujaan salassa ja osoittaa palvelevaisuudella Joelille rakkauttaan.
Syystalvesta tuli äkkiä Autialasta sanoma, että isä oli
kuolemaisillaan. Kukin omissa ajatuksissaan ryhtyivät lapset
kokoilemaan yhtä ja toista matkalaukkuihinsa.
Sallimus näytti sittenkin leikkineen kissaa ja hiirtä Vartin herran
kanssa, huolimatta siitä, että tämä viimeisinä armovuosinaan oli
suorastaan ansaitsemalla ansainnut itselleen laupiaampaa, ainakin ...
arvokkaampaa kohtelua Jumalan puolelta. Kuinka armottomasti hän olikaan
kieltänyt koko lihansa!
Jos hän enintään pari kertaa talvessa painui kirkolle ja istui illan
Krökin ukon takakamarissa, riitti hänelle suunnilleen yksi tuutinki
koko illan maalliseksi ilopuoleksi.
Pysyen kotona, kiusaten lihaansa, niin että hänen punakat kasvonsa
kellastuivat, ja tehden työtä Huugo Svart oli päässyt vuodesta vuoteen
yhä parempaan sovintoon elämän kanssa. Osaksi hänenkin ansioillaan oli
lunastettu Autialan rakennukseen kiinnitetty velkakirja Virt'ojalta.
Ja Huugo-herra tunsi kunniansa ylenmäärin puhtoiseksi. Asiakkaita kävi
edelleen. Hän melkein elätti itsensä. Eivätkä hänen nyt lumivalkoiset
hiuksensa ja siisti, pyhäpäivin suorastaan hieno asunsa olleet
herättämättä ihmisten kunnioitusta. Pitäjällä alettiin mainita "herra"
ja "vanha herra" yhä kunnioittavammalla äänellä.
Ja hän pyrki vielä suurempaan: Hän sovitti itseään jo edeltäpäin myös
kuoleman kanssa. Krökin ukko oli tässä suhteessa hyvänä apuna. Mutta
hän ahkeroitsi ominkin päin tämän hänelle jossain määrin arveluttavan
kysymyksen kimpussa. Taoskeli itselleen lujaa vakaumusta, jonka ottaa
ankkurikseen viimeiselle purjehdusmatkalle, jonka hän joistakin syistä
pelkäsi käyvän vaikeaksi. Varsinkin syysaamuisin, katsellessaan
akkunasta hitaasti, mutta kammottavan varmasti jäähän umpeutuvaa
kirkkolahtea ja tämän pohjukkaan tyrehtyvää Autiojokea, hän itselleen
autuudenturvaa rakenteli.
Jos nämä mielenseulomiset ja järkipäätelmät olisi pantu kirjaan, olisi
niistä muokkautunut jotakuinkin seuraavannäköinen puolustuspuhe:
Korkeasti Kunnioitettu Taivaan Tuomari: Minä syytetty parka,
maalliselta nimeltäni Huugo Abraham Svart, en puolusta tekojani
syyntakeettomuudella, joskin ihmisistä jokainen, jo siksi, että
hän on vaimosta syntynyt, ja siksi, että hän on vain rahtu, muotoa
vailla, niin sanoakseni _pars pro toto_, täytynee täällä _sub
specie æternitatis_, merkata syyntakeettomuuden leimalla. Etten
ole koskaan kieltänyt, en ainakaan ajatuksissani, Pyhän Raamatun
olevan Jumalan sanaa enkä Jumalan olemassaoloa, ei sekään kelpaa
syntieni puolustukseksi, se tekee ainoastaan tämän puolustuspuheeni
mahdolliseksi, koska se osoittaa, etten ole itseäni vannonut sen
Luonnottoman Kieltäjän ennaltakadotettuun laumaan.
Mutta kolmeen seikkaan, joista yksi on kummallinen, toinen
hämmästyttävä, ja kolmas relatiivisesti todisteleva, rohkenen
Taivaallisen Tuomarin ja Apostolisen Lautakunnan huomiota erikoisesti
kiinnittää.
_Pro primo:_ Tämän harhailleen ihmissydämen kummalliseen rakennukseen.
Se ei kestänyt yksinäisyyttä eikä tätä koskaan vapaaehtoisesti
halannut, mikä on epäilemättä heikkous. Mutta huomatkaa tämä: se ei
ollut alunperinkään _luotu_ sitä kestämään. Sen sijaan oli siihen
istutettu määrätön rakkaus elämään. Tämän tähden se hukkui jokaiseen
kukkaan kuin kiihkomielinen mehiläinen, se viehtyi jokaisen tuulen
mukaan, se uskoi hyvää kehnoista ihmisistä, se antoi ja antoi — ja
lensi jokaista uutta koreutta päin. Kun se sitten väsyi liiasta
lennosta ja siihen lyödyistä haavoista, olisi sen pitänyt palata
tervehtymään yksinäisyyden vuoteelle. Mutta se ei löytänytkään takaisin
oman minänsä kammioon. Sillä juuri tätä yksinäisen ajatuksen lahjaa
se ei ollut saanut luomisen hetkellä. Sille ei ollut olemassakaan
mitään yksinäisyyden turvapaikkaa. Tämä oli ainakin niin mitätön
sen elämänrakkauteen verrattuna, ettei se kyennyt sinne palaamaan.
Siksi sen täytyi jatkaa harhailuaan alemmissa ja vieläkin alemmissa
alhoissa, kunnes siitä tuli pimeitten syntien yölepakko, eräänlainen
tahmeaverinen rumilus, jota kuppariakka Elämä piti elossa vain
ajoittain suonta lyömällä eli syntiä teettämällä.
Sellainen sydän, Korkea Tuomari ja Oikeamielinen Lautakunta, olisi
pysynyt puhtaana vain siinä tapauksessa, että sen koko maailma olisi
ollut täynnä pelkästään hyviä ihmisiä. Sellainen oli ja on mahdotonta,
koska kerran perisynti ja perinjuurinen paha on olemassa. Näin ollen:
sekä luomisen perusluonteen että luonnollisen elämänjärjestyksen
nimessä olisi ollut luonnotonta tällaisen sydämen omistajan tavoitella
pyhimykseksi. Sellaiseen arvoon en totuuden nimessä ole aikonutkaan
tällä puheellani pyrkiä. Tämä tarkoittaa vain syytetyn vapauttamista
kadotuksen tuomiosta.
Ja tätä varten _pro secundo:_ tämän sieluntapauksen ihmeellinen seikka!
Tuli hetki, joka elämäni suurena konkurssina — tosin vastoin
maallista tahtoani ja sydämeni alkuperäistä laatua — paiskasi minut
väkivaltaisesti yksinäisyyden taloon. Silloin tapahtui ihme. Minä
pohjasin yksinäisyyden kallioon. Istuin kuin vanki yksinäisellä
saarella, mutta tämä oli — epäilemättä Apostolisen Lautakunnan ylevästä
sallimasta — Pietarin kallio: Ryhdyin tarkastelemaan sieluni tilaa.
Se oli kurja. Mutta ihme oli tapahtunut, sillä minulle oli annettu
ylhäältä yksinäiset ajatukset. Toisin sanoen: mikä siihen saakka
oli ollut vain _in sensu_, oli siitä lähtien _in intellectu_. Ja
minä, maallisen elämän konkurssintekijä, aloin vakaasti tavoitella
taivaalliselta Saamamieheltäni lempeämielistä akordia. Korkea Tuomari,
tämä sielu, johon itse taivas tuhlasi tällä tavalla ihmeitään, ei voi
olla iankaikkisuudessa hukkaan heitetty.
Ja vihdoin _pro tertio:_ Yhtäkään paljasjalkaista pyhimystä ei
vaeltaisi maan päällä, jollei olisi tuhansia syntisiä, joiden
omientuntojen mustaan liejuun hänen gloriansa paistaa. Yhtä
suhteellisia ovat maan päällä käsitteet "syntinen", sekä "pienempi
ja suurempi syntinen". Tämä yksinkertainen totuus paljastui minulle
miettiessäni yksin tyhjässä talossani. Ja minä nousin eräänlaiseen
vertailevaan hurskauteen, jota älköön luultako itsevanhurskaudeksi,
koska se syntyi proselyytin nöyrässä sydämessä. Näin minä ajattelin:
Koska isälläni ja tämän isällä oli ollut kokonainen haaremi
saunapiikoja ja lisäksi rakastajattaret kaupungissa ja minulla:
edellisiä tuskin yhtäkään ja jälkimmäisiä ei lainkaan, ei ainakaan
vakinaisessa mielessä, silloinhan minä — mikä muu voisi tässä
tapauksessa ollakaan moraalinen exclusio? — olin isiäni pienempi
syntiniekka, toisin sanoen: heitä mahdollisempi hurskauteen. Ja tämä
antoi minulle voimaa elää viimeiset armonaikani — eräitä lieviä
poikkeuksia lukuunottamatta — hiljaisessa kieltäymyksessä. Isäni
kuolivat sitäpaitsi katumattomassa humalassa. Minut tapasi kuolema
yhä kirkastuvassa vanhuudessa, epälihallisen raittiuden hiljaisena
hetkenä. _Ergo:_ koska suhteellisuuden maailmassa ei ole muuta pysyvää
totuutta kuin juuri tämän kaiken suhteellisuuden ydinajatus, nimittäin,
että sielujemme kohtalon määrää, ei absoluuttinen synnittömyys ja
synnillisyys, mikä olisi vastoin koko syntiinlankeemusjärjestystä,
vaan vähempi ja suurempi synnillisyytemme, on minut epäilemättä tällä
hetkellä siirrettävä pelastettujen joukkoon eli oikealle kädelle. Sillä
minähän olen, en enentänyt, vaan vähentänyt esi-isieni synninkyttyrää,
joka oli todella — kuten taivaan tilikirjoista käynee selville —
sanomattoman suuri, niin, en epäile sanoa, luonnottoman suuri,
ylpeydestä vihoittava ja paatumuksesta kovettunut.
Tähän kaikkeen katsoen ja eritoten viitaten viimeksi esitettyyn
relatiiviseen argumenttiin rohkenen toivoa — varsinkin jos vaakaan
lisätään armon kultainen punnus, joka kuulunee taivaallisen
oikeudenkäytön obligatorisiin menetelmiin — rohkenen toivoa, että
yleinen syyttäjä, jota me jo maan päällä halveksimme saatanan nimellä,
jätettäisiin omaan kadotukseensa ja minulle suotaisiin kohtalainen
ja kohtuullinen osuus taivaallisesta autuudesta. Ja loppujen lopuksi
toistan mitä nöyrimmin, että Pyhä Tuomari ja Pyhien Lautakunta voi
ratkaisun jouduttamiseksi sivuuttaa kokonaan lainkohdat täydellisistä
enkeleistä, seraafeista ja kerubiimeista, sillä täysin tahrattomia
siipiä ei Huugo Abraham Svartin hartioihin kykene istuttamaan edes
taivaallinen Kaikkivalta...
Tällaisilla järkeilyillä puolusteli Huugo-herra itseään omantuntonsa
edessä, jolle kuolemanajatus oli lopulta tullut kaikkein tärkeimmäksi
kysymykseksi. Ne olivat syntyneet milloin hänen leikkiä laskiessaan
Augusta-rouvalle, joka päivitellen, mutta silmissä pientä ihailua,
toruskeli ukkoa jumalattomuudesta, milloin taas hänen kiusoitellessaan
käännytysintoista Aliisaa, milloin taas keskusteluissa Krökin ukon
kanssa. Mutta pohjaltaan ne olivat, kuten sanottu, hänen yksinäisten
istujaistensa vakavaksi tarkoitettua mietiskelyä.
Ja hän oli talvi talvelta päässyt yhä hauskempaan varmuuteen
taivasosastaan.
Kun hän kuuli Herran-Leenan kuolemasta, naurahteli hän hyvillään,
sillä sekin oli tapahtunut mitä helpoimmalla tavalla. Herran-Leena oli
noussut vähää ennen viimeistä hetkeään vuoteesta permannolle, ojentanut
vielä kerran vartalonsa suoraksi ja sanonut ikäänkuin puolustuksekseen:
— Kyllä minä olin sentään nuorena kaunis... Sitten hän oli hymähtänyt,
laskeutunut vuoteeseen ja heittänyt henkensä viattomasti huokaisten.
Ja hän, Vartin herra, tuli olemaan monta vertaa valmistuneempi...
Vieläkin helpompi, ihan herttainen, oli mestari Röpelinin eron hetki.
Viimeisenä päivänä hän nojasi päätään puoliksi istuvassa asennossa
sängyn päälautaan, piti nenänsä alla pyhää kirjaansa, "Mirrhami-Kimppu
eli ylitsevuotavaisen Rakkauden veisu" ja itkeskeli hiljaa. Kun
hoitajatar kysyi, miksi mestari itki, painoi tämä nenänsä yhä
syvemmälle, haisteli kirjan lehdille jääneitä nelilehtisen apilaansa
murusia ja hymisi huulet supussa viimeisiksi sanoikseen:
— Oihonna ... sinä mirrhamikimppuni, sinä elämäni ainoa kauneus ja
kuolemassa ihana autuuteni...
Niin helposti oli kuollut tämä oikea himojuoppo ja renttuilija.
— Entäs minä, hänen herransa, joka päivä päivältä kasvan vain
hurskaudessa? kyseli Huugo Svart tyytyväisenä itseltään.
Norrin herran lopun hän oli itse näkemässä. Sen valossa alkoi
kuolema hänestä näyttää melkein naurettavalta. Ei mitään tuskia
eikä kauhua. Tuo vanha houna oli asettanut pielukselleen jonkin
kirjavan nauhanpätkän ja viimeisen univormunnappinsa, jota hän sanoi
urhoollisuusmitalikseen, suoristi pitkät koipensa ja nukkui kuolon
uneen kuin sankari voitollisen taistelun jälkeen.
Kertoessaan tästä Augusta-rouvalle nauroi Huugo-herra kyynelet
silmissä. Hän arveli tehneensä liian suuren numeron koko kuolemasta.
Mutta hänen ollessaan tyytyväisimmillään teki Jumala hänelle tepposet.
Vartin herra lähti viimeisellä laivakelillä kauppias Torkkelin luo,
tervehtimään tytärtään ja vävyään. Hän seisoi laajassa herrasviitassaan
uudenaikaisen höyrylaivan kannella ja katseli maisemia. Isolla selällä
tuli vastaan vihaisesti puskeva hinaajalaiva, joka veti perässään
kahta proomua. Toinen näistä oli hänen entinen, maanmainio suola- ja
tavaralaivansa, joka nyt mateli mustana ja avuttoman raskaana pitkässä
varpissa toisen tervanruskean proomun perässä.
— Mnjaa, jaa, tuota ne kai sitten sanovat ... siksi edistykseksi,
hymähti herra ja siirtyi tyytyväisenä tupakkahyttiin sytyttämään
sikaria. Maailma oli kaunis ja lienteä kuolema kaukana...
Mutta vanha viinaveikko Torkkeli piti apelleen juhlat, jotka kestivät
kolme päivää. Kolmantena päivänä kello kaksitoista suoritettiin juhlien
suurin numero. Ukot hinattiin taivaaseen.
Kartanon lähellä sijaitsi nimittäin pienellä kukkulalla kauppiaan
rakennuttama näkötorni, jossa ei ollut tornia lainkaan, vaan ainoastaan
lujalle hirsijalustalle pystytetty huimaavan korkea salko, johon nyt
juhlan kunniaksi oli vedetty sinivalkoinen lippu.
Mutta lisäksi oli touhukas Torkkeli teettänyt kaksi keinulaudan
tapaista kojetta, jotka saatettiin yht'aikaa köysillä hinata maston
huippuun. Näihin keinuihin istuivat nyt ukot täsmälleen kello
kaksitoista, jälkikesän auringon paistaessa harvinaisen kirkkaasti
"laapaninlampaitten", kevyiden pilvenuntuvaisten, kaunistamalta
taivaalta.
Renkien junnatessa hitaasti ukkoja ylöspäin lauloi Vartin herra omaa
lauluaan:
Tosin pääse ei ilvekset taivaaseen,
Kun tuomion pasuunat soivat...
Mutta maston huipussa hän oli jo muutellut nämä säkeet toisiksi.
Hiljaisten selkien, hohtavan vaikeitten kummelien ja rannattomien
metsien rohkaisemana hän lauloi riemukkaalla äänellä:
Jo pääsivät ilvekset taivaaseen,
Ja enkelten harput ne soivat...
Vielä yölaivaan astuessaan hän hyräili samoja sanoja. Ja halvattu jalka
tuntui olevan melkein yhtä paria terveen kanssa.
Mutta kun hän koleassa aamuhämärässä astui kotilaiturille, puristui
hirvittävä vanne hänen päänsä ympärille, niskasta otsaluuhun saakka.
Ruumista lävistelivät joka puolelta pistokset. Joka hengenveto koski.
Rinnassa särki ja rohisi, kuin olisi vedetty kiduttavaa rassia
edestakaisin. Sisälmykset tuntuivat lakanneen elämästä. Ristiluita ja
sydänalaa painoi liikkumaton lyijy. Ketään ei ollut vastassa. Hän lähti
kulkemaan hautuumaan kuvetta. Kiviaidan saumapaikat olivat kosteudesta
mustat. Sieltä täältä paistoi härmälaikka, milloin silmän muotoisena,
milloin kasvojen tai harasormisen käden näköisenä. Huugo Svart katsahti
ylemmäksi... Hänen isänsä hautapatsas seisoi siellä kiiltävän mustana.
Kuolemanajatus jysähti hänen takaraivoonsa. Se täytti koko aivot
ja kävi kammottavan selkeäksi. Tuskat yltyivät joka askelelta. Hän
läähätti viimeisillä voimillaan vaivaistalon mäelle. Täällä jostain
syystä äkkiä helpotti. Ruumis tuntui vieraalta, turtuneelta kasalta.
Loppumatka oli tasaista käyntiä. Mutta kuolemanajatus takoi:
— Et sittenkään, sittenkään et ollut valmis... Renttuamismatkalla sinut
tapasin, kuten muutkin Vartin herrat, kuten muutkin...
Hän astuu kynnyksen yli ja sanoo vaimolleen:
— Nyt tein ... viimeisen matkani. Laita vuode.
Seuraavat vuorokaudet olivat vuorotellen hourehtimista, vuorotellen
jäykkää kattoon tuijottamista.
Hirveintä oli, että selvinä hetkinä hänen aivonsa toistivat samaa, mitä
hän oli houreissa huutanut.
— Tepposet teit, Jumala! hän houraili. — Kierompi saatanaa...
Koninleikkiä ihmisen kanssa! Sillä tavalla kampata... Rehellistä
peliä, rehellistä peliä. — Armahda minua! Olen vaivainen syntinen...
Minä huudan sinua, auta minua... Sinä yksin voit pestä veriruskeat
syntini... Sillä tavalla kampata, kampata... Helvetti on, se on!
Kadotus on, se on! Tuomittu, tuomittu... Vaivan paikkaan iankaikkisesta
iankaikkiseen...
Selvittyään ensikerran hän sanoi vaimolleen ja Aliisalle:
— Rukoilkaa minun puolestani...
Mutta rukouksen hyminä ei lievittänyt hänen aivojaan.
— Minut se sitävastoin tapasi yhä kirkastuvassa vanhuudessa, muistelee
hän "puolustuspuheensa" ajatusta. Siinä oli ollut hänen kaikkien
todisteluittensa ydin, ja nyt se oli reväisty riekaleiksi. Joka ainoa
järkipäätelmä oli suistunut kuin hauras jääpuikko räystäältä. Vain
synnit olivat jääneet, eikä kukaan niitä peittänyt... Pelastuksen
sanaa ei kenelläkään. Usko, usko Kristuksen haavoihin, hokee Aliisa...
Jokainen muu sen voi tehdä, en minä, minä, joka... Kokonainen kulkue
alastomia syntejä vaeltaa hänen ohitseen.
Aliisa lukee hänelle raamattua. Vain tuomiota... Sairas raivostuu,
repäisee kirjan ja heittää sen seinään. Kuumehourailut alkavat taas.
Tässä tilassa on isä, kun lapset saapuvat, kaikki muut paitsi Kaarin.
* * * * *
He ovat kaikki koolla sairaan huoneessa.
Aliisa istuu tuolilla otsa kelmeänä ja huulet verettöminä, toisessa
kädessä keuhkotautisen sylkypullo ja toisella osoittaen voihkivaa
sairasta:
— Joel, katso ... tuolla tavalla kuolee kääntymätön ihminen! Vieläkö
nytkin jumalattomuuksillasi ylpeilet, poika parka?
Joel naurahtaa. Aliisa ristii laihat sormensa ja alkaa supista rukousta.
Signe ja Tyyra yrittävät laulaa äitinsä kanssa hengellistä laulua.
Mutta nuotti menee väärään ja äänet tyrehtyvät itkuun. Verner, hetken
seisottuaan, poistuu hermostuneena.
Aliisan heikko ääni kähisee yhä rukousta. Haikea, tolkuton itku jatkuu.
Pyhät vaimot ristin juurella ... ruikuttavan ryövärin ristillä ...
leikkaa Joelin ajatus särmikkäänä ivana. Ollapa piirtäjä ... surkeata
komiikkaa. Hän ei jaksa enää itseänsä hillitä:
— Lopettakaa. Tämähän on kuin hullujenhuonetta! Poistukaa hetkeksi,
minulla on isälle puhuttavaa kahden kesken.
Joel jää yksin seisomaan vuoteen jalkopäähän. Hän ajattelee:
— Tuo mies ei edes tiedä vielä pahinta paheittensa tulosta...
Sairas havahtuu kuin jäisen käden kosketuksesta.
— Minun on nyt lähdettävä, Joel, sanoo sairas surkealla äänellä.
— Niin on. Ja kehnosti lähdet.
— Jospa minä vain saisin uskon Jumalan anteeksiantoon...
— Tee tili ihmisten kanssa ja puhu sitten vasta Jumalasta.
— Mitäpä ihmiset voisivat minua enää auttaa...
— Eivätpä juuri. Mutta tuomita voivat.
Sairas katsoi kauhistuneena:
— Minähän kadun, kadun...
Joel naurahtaa:
— Sinähän ruikutat kuin isäntänsä metsää varastellut torpanukko
kuolinvuoteellaan... Herrasta ei jälkeäkään...
— Anna minulle anteeksi, Joel...
— Kykenetkö katsomaan silmästä silmään pahinta tekoasi ja sen myöskin
kantamaan? Siinä tapauksessa ... ei herrautesi olisi ollut kokonaan
valhetta.
— Mikä se on, Joel? Mikä se on? Huohotti kuoleva.
Joelin otsasuonet kiristyivät tuskasta. Mutta hänen täytyi se sanoa,
hänen täytyi... Ja sanat syöksyvät kuin ulkolukuna:
— Sen nimi on Ester, sinun tyttäresi, joka tietämättään oli joutua oman
veljensä viettelemäksi. Ja se veli olin minä!
Sairas haparoi ilmaa ja hän painui niska kankeana tyynylle. Mutta Joel
tunsi helpotusta. Vuosikausien salaviha oli purkautunut ja syyllistä
vastaan.
— Niin, syyllistä! kaikui hänen aivoissaan. Mitä varten, mitä varten?
kohisi jostain hänen korviinsa. Mutta sittenkään hän ei sanojaan
katunut.
— Mikä täytyi sanoa, on sanottu, tankkasi hän itsekseen moneen kertaan.
Sairas makasi pitkän aikaa tunnottoman näköisenä. Hiljaisuus kävi
hirvittäväksi. Joelin korvat alkoivat soida. Vihdoin kuoleva liikahtaa,
nousee kyynärpäänsä varaan ja katsoo kuin kummastellen Joeliin:
— Mutta ... Jumalahan säästi teidät ... sanoo hän hitaasti. Samassa hän
kavahtaa kipuja tuntematta, ikäänkuin ihmeellisen ajatuksen saaneena,
istumaan ja tarrautuu Joelin käteen:
— Ymmärrätkö? Hän säästi teidät, syyttömät! Ja teidän tähtenne hän ...
sääli minuakin... Ymmärräthän, Joel?
— En, sitä en ymmärrä. Heidät pelasti tyttäresi puhtaus ja poikasi
ujous!
— Niin, niin... Mutta hän, vain hän oli ne istuttanut teidän
sydämiinne! Minä näen, minä näen ... ja alan ymmärtää...
Augusta-rouva ja tytöt palasivat kamariin ja jäivät ihmetellen
katsomaan istuvaa sairasta. Tämän kasvot olivat muuttuneet. Niissä
oli onnellisen hourailijan ilme. Mutta silmät katsoivat luonnollisen
kirkkaina:
— Kuin selkeän päivän minä nyt ... sen ymmärrän... Hän on varjeleva
samalla tavalla muutkin ... kaikki minun syntieni uhrit. Sillä tavalla,
juuri sillä tavalla hän on lievittävä tekojeni seuraukset. Ymmärrä,
Joel! Hän luo umpeen kurjat jälkeni, niin että ... tasoittuvat
syyttömäin elämäntiet. Joel, kuuletko, Joel? Lapset ja äiti,
kuunnelkaa... Sitä lupausta, suurta lupausta soivat korvani... tällä
hetkellä. Se on ihmeellistä ja ... luonnollista. Ja se on ainoa armo,
jota viimeisenä huokauksena itselleni rukoilen. Eikä sitä minulta
kielletä. Minä uskon. Sen minä uskon...
Joel tuijotti yhä synkästi. Mutta hän ei ollut enää muuttumattoman
varma.
Sairas laskeutui vuoteelle, otti vaimonsa käden ja hyväili sitä hiljaa:
— Joel lähetettiin tuomitsemaan. Ja hänen täytyi se tuomio tuoda
perille. Sillä ... juuri siihen, hirvittävimpään ... oli Jumala
rauhansa kätkenyt ... minuakin varten.
Joel ei kestänyt. Hän pakeni pois.
Säälimätön ylpeilijä hänessä oli vavahtanut. Mutta se liikahti tuskin
enempää kuin kivi, joka käännähtää toiselle kyljelleen.
Haudalla hän seisoi kuivin silmin.