Kullankaivaja.
Niihin aikoihin, kun suurlakkojuhlain jatkuvasti paheneva jälkikohmelo
oli ärtynyt yhä toistuviksi lakkoliikkeiksi ja uusi sortokausi alkoi
taas synkentää taivasta idästä päin, oli Verner Svart jo asettunut
monien vaiheiden jälkeen liikemieheksi suureen tehdaskaupunkiin.
Hänen hoiviinsa oli ajautunut maailmalta myös Tyyra-sisar, jonka
näyttelijätärtarina oli ollut lyhyt ja murheellinen. Ensin menestystä,
sitten sokea rakkaus ensimmäiseen vastaantulijaan, joka sattui
olemaan korea kasvoiltaan ja mitätön sielultaan. Lähtö teatterista,
ulkomaille... Huumauksissa hapuilemista, hurjapäistä hulluutta ja
sitten ... eräänä aamuna: valheen paratiisi upposi kadotuksen mereen.
Jäljellä ... uusi, liian varhain kypsynyt, kalvistunut hedelmä
Svartien elämänpuussa. Tyyran suurena lohdutuksena pitkäpäiväisessä
konttorityössä oli kuitenkin Joel, joka oli muutettu Vernerin luo
yläluokkia käymään ja joka vuorostaan oli Tyyran huolenpidon alaisena.
Eräänä iltapäivänä istuu Verner Svart suuren pankkihuoneen
ikkunapenkillä kasvot kiristyneinä joka lihakseltaan herpoamattomaksi
jännitykseksi. Hänen koko tahdonvoimansa tähtää yhtä ainoata ajatusta:
näytä rauhalliselta, rauhalliselta...
Hän on jo käynyt kansallismielisessä pankissa myymässä vekseleitä.
Tirehtööri oli "haistellut" setelinippua ja mumissut:
— Vika ... tuon miehen luotossa on vikaa, tuolla on jo liian paljon,
hm... kontollaan ja tämä ... epäsiveellinen elämä, katsokaa...
— Aivan oikein, herra tirehtööri, sen jälkeen kuin tuo kauppias Kunnari
tuli leskeksi, otti hän rakastajattaren omasta piiastaan, mutta sehän
maksaa vähemmän kuin...
Tirehtööri ryhdistäiksen moraalisen selkärankansa varaan.
Verner Svart huomasi leikinlaskunsa vaaralliseksi ja lisäsi:
— Kauppias Kunnari on tukkukauppani parhaita ostajia ja suorittaa
maksunsa säännöllisesti.
— Niinpä niin, mutta ... teidän oma luottonne on heikontunut... Teillä
on suuret varastot, ja tuo saksalainen puolukkakauppanne...
— Aivan oikein. Olen saanut tappioita. Muussa tapauksessa olisinkin
pitänyt nämä vekselit omassa pankissani eli vekselisalkussa.
— Vähän vähemmän röyhkeästi, herra Svart...
— Onko selvyys röyhkeyttä? Olen luullut, että tämän pankin
tarkoituksena on tukea juuri nuorta suomalaista liikemiespolvea
sen taistelussa kymmenkertaisesti ylivoimaista ruotsalaista
teollisuusherruutta vastaan. Teidän pääpankkinne johtoherrat ovat
puhuneet koreasti tästä uudesta suomalaisesta liikemiespolvesta, joka
on laskeva pääoman kansallisen kulttuurimme lujaksi kalliopohjaksi...
Ovatko nämä ajatukset olleet vain lörpöttelyä juhlakokousten
pikkutunneilla?
— Minun täytyy myöntää, että...
— Ja nyt, jatkoi Verner Svart, — samalla kertaa kuin me taomme
nyrkkimme sinisiksi ruotsalaisten kapitaalimuuria vastaan, hyökkää
suomalainen työväki niskaamme takaapäin, koska se ei älyä, että koko
suomalaiskansan etu on yhtä... Me olemme puristuksissa edestä ja takaa.
— Jaa, jaa, tilanne on vaikea... Mutta pankilla on rajansa, katsokaa...
— Epäilemättä. Mutta tilapäiset tappiot eivät tapa tarmokasta
liikemiestä, jos hän saa luottoa omalta pankiltaan. Vai onko asioitteni
hoidossa ollut joitakin epäsäännöllisyyksiä? Pyydän selvää vastausta.
Silloin tirehtööri jymähytti:
— Isänne teki suuren ja lisäksi moraalisesti katsoen hm ... lievimmin
sanoen epäselvän konkurssin, ja sellaisten pojille... Tästä on tullut
ilmoitus ylemmältä taholta, ja minä, katsokaa...
Verner Svart oli ponnahtanut tuolilta. Nyrkki pamahti pöytään. Suusta
purkautui raivokkaana tuskana:
— Valhe!
Kadulla hän kävelee kasvoilla kiihtymys, mutta syvimmällä mielessä
autio alakuloisuus. Tämä ei tapahtunut ensikertaa. Jo sotaväessä
ollessaan häntä oli pidetty kuin rangaistusvankia, sillä kotopitäjän
poliisin poika, joka palveli samassa komppaniassa, oli kertonut
vääpelille, että Verner Svart oli kaiken maailman lurjus, joka ei
iässään ollut työpäivää tehnyt ja jonka isäkin oli kuuluisa huonosta
elämästään ja rikollisesta konkurssistaan.
Isän tahrattu maine oli joka tienkäänteessä kääntänyt ponnistelevaan
poikaan ihmisten kierot silmät:
— Hulttio tietenkin... Vartin herran likaista pahnaa.
Tai arvelivat hyvänsävyisemmät:
— Kaunis ja kunnollisen näköinen poika... No, komea se oli isäkin...
Näkö pettää... Vai vielä luottoa?
Nyt istuu nuori liikemies toisessa pankissa, jonka johtajan kanssa hän
ei ole vielä ollut tekemisissä. Herraa ei ole näkynyt. Paperit ovat
sisällä. Istujan kasvot pysyvät pitkän tovin tarmokkaan jäykkinä. Hän
katsoo johtajanovelle. Virkailijoita ei näy lähipulpeteilla. Kasvot
lientyvät hieman, jännittynyt ruumis herpoaa. Hän ei jaksa enää pitää
kiinni tuosta ainoasta välttämättömästä: näytä rauhalliselta, pysy
rohkeana...
Samassa livahtavat tuhannet ajatukset aivoihin. Ensin välähtää isän
ratsuruoska. Sitten poliisinpoika ja lähtö komppaniasta. Työttömänä
pienen kaupungin kadulla... Samassa hän hymähtää: Kolme päivää
vossikkana ... laihalla hevoskonilla, jonka hän oli piruuksissaan
ristinyt Iloksi.
Muistot melkein vapauttavat istujan hetken tilanteesta. Niitä oli
hauskojakin: Hän tulee puotilaiseksi maalaiskauppiaalle, jossa on
sekaisin moukkaa ja herraa. Kauppias tarjoaa jouluaattona totilasin
"omassa" pöydässään.
— Tämä on puotipojalle suuri kunnia, eiks olekin? sanoo isäntä.
— Riippuu ryypyn antajasta, vastaa puotilainen.
Isäntä läjäyttää kuuman korvapuustin. Puotipoika antaa sen takaisin
kirvelevän kivakasti. Tuli eropassi.
Ja se viipurilainen Nadja, jonka isäukko, ryssäläisjuutalainen
kauppias, oli tupata hänen syliinsä rahan voimalla. Hän oli silloin jo,
näet, ukon liikkeessä kauppamatkustajana. Hauskaa aikaa... Kauppiaalta
kauppiaalle, kievarista kievariin. Joka kauppiaalla herkkäverisiä
tyttäriä, joka hotellissa ohimeno-tuttuja, ilostuvia silmiä, toiset
sirkeitä, toiset polttavia, mutta kaikki lähtö-ovella hailean haikeita.
Rahaa käärittiin, provisionit nousivat huimiksi. Mutta isän suosio ja
Nadjan rakkaus vielä huimemmiksi. Täytyi ratkaista. Pohattavävyksi
vai... omille teille? Hyi, helkkarissa! Tytössä ryssäläistuoksua ja
ukolla juutalaisnenä... Säästöt taskuun ja tie auki!
Oli siis säästöjä. Maalle pieni kauppa ja tämän rinnalle
agentuuriliike, jonka piti auttaa hänet kerran korvensopukasta
laajemmille markkinoille. Mitä muuta? Mies puotiin ja isäntä tielle.
Mutta nyt oli oma jalka pöydän alla. Ei ajanut enää kaupparatsu
hevosella eikä paljon junallakaan, vaan polkupyörällä Viipurit,
Käkisalmet, Kajaanit, Kemit, Rovaniemet ja ylhäältä rantateitä etelään:
Vaasat, Kotkat ja sisämaiset kauppareitit. Mies oli luuta ja nahkaa.
Iloja oli harvoin ja tovin, vaivaa ja matkaa kuukausittain. Mutta
pitkillä kankailla ja toivottomilla lakeuksilla jyskytti ohimoissa:
Suvun rikkaus jälleen kokoon, huimaavaksi kultavuoreksi, jotta voi
hengittää taas vapaasti, kenenkään käskemättä. Ennen oman työnsä
orja kuin kaikkien orja. Hän tunsi yhä ratsastavansa Ilo-oriilla
pelastamassa nimelleen ja suvulleen inhimillistä mainetta. Hän tuskin
ajatteli kapitaalia ja tämän kasautumisen synkkiä lakeja. Mutta elämän
raudankovan otteen hän tunsi kylkiluissaan ja isänsä hahmon likaisena
lepakkona hartioillaan. Se liimautui kiinni, se jäi taakse, ajoi taas
takaa kuulumattomin siivin. Ja etupyörä nieli taipaletta: kirkonkylät
kauppoineen tulivat ja menivät.
Kerran tuli sitten suuri päivä, lopullisen voiton päivä: omaisuus
rahaksi ja tehdaskaupunkiin tukkukauppiaaksi, ehkä tehtailijaksi, ehkä
miljonääriksi ja maan laajuiseksi trustiherraksi...
Ja nyt? Hänellä ei ollut oikeastaan mitään. Oli tosin vähittäiskauppa
eri osastoineen ja rinnalla tukkukauppa, jotka hän oli ristinyt
komealla nimellä: Tavaratalo, kuten oli maalattu korkein kirjaimin
talonmittaiseen kauppakilpeen. Mutta hänellä ei ollut sittenkään
mitään. Hän oli konkurssin partaalla. Taas konkurssi! Polvesta
polveen... Oliko se koko suvun kirous? Vai oliko se vain tavallista ...
mitättömyyttä?
Tähän ajatukseen tyrehtyi taas Verner Svartin ajatuskyky. Hän jäi
tuijottamaan tylsänä seinällä seisovaan mustaan päivämäärään:
perjantai. Ei sentään kolmastoista, vaan kolmas... Tällaisella hetkellä
on joka mies taikauskoinen.
Hän kuulee nimeänsä mainittavan. Pankinvirkailija ojentaa pöydän takaa
vekselinippua. Pudistaa päätään. Verner Svart puristaa hampaat yhteen,
niin että leukaperät vaalistuvat. Hän kävelee johtajan huoneeseen.
— Saanko kysyä syytä?
— Kaupungin päätehdas on lakkotilassa. Kaikki huomiomme on kiinnitetty
tähän taisteluun. Emme solmi toistaiseksi uusia suhteita.
— Oletteko siis valmiit uhraamaan pienemmät suomalaiset liikeyritykset
ja tehtaat, joilla myös lakkoillaan, tukeaksenne yksinomaan tätä
"päätehdasta", joka on kokonaan ruotsalaisten käsissä.
Tirehtööri hymyili ironisesti:
— Olemme kyllä, mikäli niissä on jotain uhrattavaa.
— Miksi teidän pankillanne on sitten suomenkielinen liikenimi?
— Anteeksi, se on kaksikielinen.
— Ja suurin osa tallettajistanne on suomalaista rahvasta.
— Entä sitten?
— Ja teidän "päätehtaanne" menestys on riippunut aina juuri
suomalaiskansan ostokyvystä!
— Tietenkin ... menekki riippuu enemmistöstä eli — ostokarjasta.
— Tälle enemmistölle ja siitä nousseelle liikemiesluokalle te ette
katso olevanne mitään velkaa?
— Emme.
— Kykenette siis käymään yksin taisteluun lakkoilevaa työväkeä ja — jos
sattuu — punakaarteja vastaan.
— Emme tarvitse jälkijoukkoja.
— Hyvä herra, olette sokea. Suomalainen liikemiesluokka nousee pakosta
näkyviin...
— Suomalaiskallossa ei ole koskaan ollut liikemiesaivoja... Ja muuten:
oletteko tullut tänne pitämään sosialistista esitelmää ekonomiasta?
— Puhun vain suomalaisena liikemiehenä ja sanon viimeisenä sananani:
Myös suomalaisten ja ruotsalaisten pääomataistelu kärjistyy vielä
meidän elinaikanamme ratkaisuunsa. Ja jos kaikki ruotsalaiset
rahamiehet ovat teidän kaltaisianne, on siitä tuleva säälimätön!
Hyvästi.
Tirehtööri nauroi huvitettuna asiakkaan jälkeen.
Verner Svart seisoi kadulla.
Oli jäljellä vielä pieni paikallinen kauppapankki. Siellä istui
röyheäkulmainen ukko pöydän takana. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja
äreää. Mutta silmissä oli viisasta leppoisuutta.
— Selittäkää tappionne laatu ja suuruus, tokaisi johtaja.
— Lyhyesti: Tein sitoumuksen puolukkahankinnasta Saksaan. Voitto näytti
varmalta. Mutta viime kesänä tuli puolukoista kato, jota kuitenkaan ei
voida selittää force majeureksi. Sitoumukseni mukainen korvaussumma
on enemmän kuin puolet nykyisestä omaisuudestani. On mahdoton selvitä
ilman poikkeuksellisen suurta luottoa.
— Tyhmästi tehty kauppa, ärähti ukko. — Afääriasioissa ei liikemies saa
luottaa Jumalaan. Kehno kauppa, kehno kauppa...
Tuli hetken hiljaisuus. Mutta Verner Svart tunsi ukon katseesta
virtaavan itseensä hyvätuulisuutta. Hän alkoi puhua luottavana omasta
itsestään:
— Katsokaa ... minä olen vasta jonkinlainen kullankaivaja enkä
kapitalisti. Minun täytyy tehdä pistokokeita joka puolelle ja koetella
missä kultasuoni kulkee. Lapiollinen sieltä, toinen täältä. Joskus
pääsen vähän matkaa... Kultasuoni katkeaa äkkiä. Kaivan turhaan tyhjää
soraa. Haen uuden paikan. Taas kojeet käyntiin. Kuokka maahan ja
hartiavoimalla. Ja joskus sattuu, että itse kojeetkin särkyvät ...
kuten nytkin. Mutta minulla on kiire, sillä minun on korjattava koko
suvun elämä eikä vain itseni...
Verner Svart oli innostumaisillaan yhä enemmän omiin aikeisiinsa. Mutta
ukko katkaisi:
— Hyvä, vekselit otetaan. Mitä muuta? Verner Svart katsoi
hämmästyneenä, ja hänen täytyi ponnistaa koko tarmonsa kyetäkseen
jatkamaan:
— Juoksevat asiat järjestyvät vekselisummalla. Täyttääkseni tappion
tarvitsen kassakreditiivin.
— Riippuu takaajista.
— Ne hankitaan! huudahti nuori liikemies ja painui ovelle. Palasi
kuitenkin täältä hitaasti takaisin, katsoi yhä ihmeissään ukkoon ja
kysäisi:
— Tahtoisinpa tietää, mistä saitte minuun luottamuksen näin ...
nopeasti.
— Puhuitte hyvin ja ... teillähän on ... suuret silmät päässä! hohottaa
ukko. — Mutta älkää luulko, että hyväksyn suurillekaan silmille pieniä
takausmiehiä, päätti hän tuimasti.
— Takaajat tulevat, minä kaivan ne vaikka haudasta!
Verner Svart tunsi pelastuneensa. Hän näki edessään laajan kentän,
jonka kovan kamaran alla, syvässä, pimeässä maassa kultasuonet
kulkivat, risteilivät ja haarautuivat kimmeltäväksi jättiläisverkoksi.
Se oli hänen. Se oli soran ja kiven alla, hikisten päiväin ja
tuskallisten öitten tuolla puolen. Mutta se oli hänen! Hetken hän
melkein koetteli käsivarsiensa kestävyyttä ja kuunteli aivojensa
iloista helkettä ja takomista.