Korpikansa kaduilla ja toreilla.
Kun Venäjän keisari oli saanut selkäänsä sodassa ja pelkäsi lisäsaunaa
omilta alamaisiltaan, muisti hän äkkiä tämän suloisten saunojen maan
ja tämän piilopirtti-kansan. Rajamaahan oli kokonaisuudessaan kuin
soma piilopirtti, jonne oli viisasta paeta turvaan, jos orjalaumat
lakkaisivat tottelemasta solmuruoskaa ja santarmia. Tässä viisaassa
pelossaan hän poisti suurella manifestilla koko sortokauden ja
lahjoitti piilopirttikansalleen kolmivuotisen vapaudenajan.
Mutta mitenkä suomalainen käyttää vapautta?
Hiljaisilla takamailla se on rauhallisena köllöttelevä talvikarhu.
Uudismailla se on työkarhu ja rintamalla sotakarhu, kun on kova
sotaherra käskemässä. Mutta vallassa ja vapaudessa se on raateleva
marraskarhu, sillä sen korpisielu on luotu todellakin perin
karhumaisella tavalla. Tämän sielun perusaineksena on hyvänahkainen
saamattomuus, joka kykenee kestämään nälän hiukaisua iänikuiset
talvet. Mutta päästähän tuo olento vapaana mellastamaan lehmitarhaan,
tulee siitä tolkuttomasti raivoava, pörhöniskainen peto, joka
tappaa ja herkuttelee ytimillä ja utareilla ja surmaa lisäksi oman
riistakumppaninsa, jos tämäkin tahtoisi osansa kintereistä ja
munaskuista.
Tämän kansan korpisielussa on eräs tyhjä aukko, jonka toisella puolella
on uunin pankon oljentelevaa rauhaa ja toisella mustaverinen raivo. Jos
sen ärsytät, jää vain riita ja raivo jäljelle, täyttää koko sielun, ja
välähtää puukko ja puukon terällä murhan salama. Siinä sielussa ei ole
ylenevää välimaata, vain makaava umpilampi ja myrskypäinen vuori. Sen
rauhallisissa syvyyksissä kuvasteleiksen kuoleman kalliot ja Kullervon
kiroojan-kasvot.
Pitkän pitkä on ollut ja vielä on suomalaisen matka vapauden
kultaiselle vuorelle.
Tämän korpisielun syytä on sekin, että aina kun Suomen kansa on saanut
jostain lahjaksi vapauden hetken ja _näyttänyt_ juhlan suurena tuokiona
ylevän yksimieliseltä, on se seuraavana päivänä ryhtynyt hautomaan
veljesmurhaa.
Vai eikö näyttänyt kansa viettävän suurlakkoa kuin yksimielisyyden
suurta helluntaipäivää? Sillä oli äänioikeuden aate, jonka
juhlatunnelmassa hyväksyivät kaikki. Ja suurlakosta se oli
saanut uuden, yhteisen noitauskon, jonka piti kääntää kaikki
vuoret. Slaavilaisesta vapaudenhuminasta se oli siemaissut rintaa
röyhäyttelevän pelottomuuden. Se tunsi tanssivansa pyörryttävän
mahtavaa kansallisen-kansainvälistä piiritanssia vapauden
tuhatvuotisessa valtakunnassa.
Niin, korpikansa oli tullut kaduille ja toreille juhlimaan ja unohti
aluksi umpilampi-sielunsa peloittavat kuvajaiset.
Alettiin hullutella kuin suuret lapset. Keisarimanifestia odotellessa
tehtiin omat manifestit, sekä vanhanaikaisemmat että uudenaikaisen
punaiset. Hurrattiin kreivillisen herran liehauttamalle punakeltaiselle
leijonalipulle. Laillisuus oli tullut! Eläköitiin punalipulle ja
ommeltiin punaiset rintaruusut kaikille, kaikille, porvareillekin.
Kansalliskaarti oli oleva kaikkien vapaudenlasten sekä isänmaallinen
että yleismaailmallinen yhteisvoima. Marssittiin, marssittiin.
Leikittiin Ranskan porvarillista vallankumousta, marxilaiset ja
kautskylaiset mukana. Puuttui vain Camille Desmoulins ja Bastilji.
Niin, leikittiin ranskaksi, marssittiin suomalaisittain, komennettiin
ryssäksi ja ylvästeltiin ruotsiksi. Mutta nehän olivat vain
yksimielisyyden helluntain tuliset kielet, jotka lauloivat ylistystä
yhteiselle vapaudelle.
Mikä oli sitten tämän suuren juhlan todellinen tulos?
Tämä näytti suurelta: laillisten olojen palautus, yleinen äänioikeus ja
yksikamarinen eduskunta. Siis yhteiskunnallinen lujuus ja tasa-arvo! Ja
sinänsä se olikin suurta.
Keskellä juhla-auringon loistoa oltiin kuitenkin sokaistuneita
näkemään, että tämä kaikki ostettiin kalliilla hinnalla. Se maksoi
suuren summan, josta vielä tulevaisuudessa oli tehtävä ankara tili, ja
se maksoi siksi, että korpisieluinen kansa joutuu aina ostamaan kaiken
onnettoman kalliisti: veljesvihalla ja veljesmurhalla.
Tämä tuli näkyviin jo juhlan loppupäivinä ja vielä selvemmin seuraavana
pitkänä arkena.
Jakauduttaessa suojeluskaartiin ja punakaartiin ja sitten
punakaarteihin ja voimaliittoon vedettiin kuolemanpilvet koko maan
ylle. Ensikertaa seisoi kansa _asestettuina_ rintamina vastakkain.
Suurella innolla istutettiin maahan veljessodan siemen, ja tämän
juhlatoimituksen vihkimykseksi ampuivat pakolaismatruusit ja
punakaartilaiset maahan seitsemän suomalaista miestä. Mutta sana
"lahtari" oli keksitty jo aikaisemmin.
Kun ei vielä osattu oikein osavasti ampua, jatkettiin alkunäytelmää
monenkaltaisella nahinalla: tehdaslakoilla ja korpilakoilla,
monenlaisilla rettelöillä, vieläpä murhilla ja muilla
suomalaissukuisilla tihutöillä.
Torpparitkin pääsivät mukaan tehtaalaisten ja herrain nahinaleikkiin.
Mutta mitä he koko saaliista saivat muuta kuin vähän yhteiskunnallista
äänenvoimaa? Eivät mitään. Oli aatteiltu ja tapeltu. Mutta suurimpaan,
asiallisimpaan ja välttämättömimpään kysymykseen — pieneläjäin
maan-huutoon — oli jätetty vastaamatta. Juhlahumussa ei ennätetty. Ja
olihan etsikkoaika todellakin luonnottoman lyhyt: Rajajoen takaa nousi
Stolypinin otsa, ja tästä syntyi santarmi Frans Albert Aleksandrovitsh
Seyn.
Ja tuloksien tulos: yhä vihoitti suomalaisessa yhteiskuntaruumiissa
paise, joka myrkytti ilmaa, aseellisten salaseurojen, kunkin omalla
tavallaan, havitellessa sitä _vapautta_, joka oli huumannut päät
korpikansan viettäessä vapaudenjuhlia kaduilla ja toreilla.
Tämä oli luonnollista. Sillä korpisielun ydinominaisuus on siinä, että
sen sydän ja aivot elävät irrallaan toisistaan. Vai lienevätkö sen
aivot ylimalkaan liian pienikokoista lajia?