Isku.
Minkä täytyi tapahtua, se täyttyi seuraavana kesänä.
Lomalle tullessaan Joel näytti entistään terveemmältä. Yhä laiha ja
kalpea, mutta jäntereissä tuntui olevan voimaa.
Isänmaan suuri asia poltti yhä nuoria aivoja ja sama rakkaus sydäntä,
mutta kummatkin olivat poikaa paljon miehistäneet. Kun tuli tieto Eugen
Schaumanin sankariteosta, syttyi hän suureen innostukseen ja lausuili
taas iltakaudet niitä Vänrikki Stoolin runoja, joita kuuli kaatuneen
isänmaanystävän tutkineen surmanteon kynnyksellä. Kotoväelle hän piti
kokonaisia esitelmiä Venäjän kärsimistä sotatappioista, saattoi kiivetä
Autialan katon harjalle ja huutaa Vahervuorta vasten:
Elon, kuoleman arpaa ankaraa
Koht' isketään.
Niin että kaiku vastasi juhlallisesti Drufvan ylpeihin sanoihin.
Mutta hän ei ollut enää kaikkien tuulien heiteltävissä.
Tuulenpesä-sielu oli tiivistymään päin. Hän ennätti jo ajatella ja
huomata muitakin ihmisiä. Ennen kaikkea oli hän ryhtynyt ankarasti
miettimään, miten hänkin voisi ansaita jotain omasta puolestaan,
varsinkin kun Aliisa oli tullut yhä heikommaksi ja lääkäri oli
määrännyt pitkäaikaista lepoa.
Miten ollakaan. Juuri kun Joel kulkee näissä mietteissä maantiellä,
tulee vastaan mustanruskea, roteva miehenalku. Nuorukainen näyttää
tuntevan Joelin ja pysähtyy, mutta epäröi taas, kääntyen hämillään
aikeestaan. Silloin Joel Svartin silmät suurenevat.
— Jaakko! hän huudahtaa ilosta vavahdellen. Oliko tätä todellakin
uskottava? Hän ottaa varmuuden vuoksi nuorukaisen vasemman käden
omaansa. Varmaakin varmempaa: kaksi sormea on poissa ja kolme on
luisevan pitkää. Siinä seisoo entinen huutolaispoika Jaakko, menossa
töihin sahalle, jossa hän on jo päässyt tapulimiesten joukkoon ja saa
joka lauantai kouraansa selvää rahaa.
Jaakon kankea ujous katoaa pian. Hän ennättää kertoa vähän
elämästäänkin, ennenkuin sahan työpilli huutaa. Joel saattaa työpaikan
portille. Siinä hän sen keksii:
— Jaakko, minä tulen myös huomenna sahan töihin, ansaitsemaan
lukurahoja. — Ja sillä se oli päätetty. Mitäpä patruunalla oli Vartin
poikaa vastaan sen enempää kuin muitakaan.
Alku näytti lupaavan hyvää. Tosin pojan levoton luonto kapinoi
täälläkin, kuten koulussa, määrätuntien ja katkeamattoman raadannan
pakkoa vastaan. Mutta mitään häpeää hän ei tuntenut, vaikka isä oli
sanonut pojan päähänpiston olevan ikuiseksi häpeäksi sekä hänelle
itselleen että Autialalle. Joskin hänet pantiin aluksi vain pinoamaan
rimoja, pieniä piirunpalasia, joista kyhättiin tapulintapaisia,
hoikkia torneja, tarttui hän työhön suurella touhulla, kuin alkaisi
suorittaa ihmeellistäkin urotyötä. Ensimmäisenä päivänä hän oli nääntyä
auringonpaisteeseen, sillä hän ei osannut lainkaan säästää voimiaan.
Mutta pian oli rimahomma hänestä lasten leikkiä. Ja niin hän pyrki
rohkeasti samaan joukkoon, jossa Jaakko työskenteli.
— Mikäpäs siinä, jos ei vaan revähtele herraskourat ja sisu, tokaisi
pomo pahaenteisesti muljahuttaen, Lerkin Villen virnistäessä läheiseltä
lankkukasalta, jolla hän työskenteli lastuumiehenä muutaman akan ja
äijänkörilään kanssa.
Mutta Vanhalan Santra, josta nyt oli tullut synkänuskovainen akka,
lastasi tapulin juurella työntökärryihin piirunjätteitä. Nähdessään
Joelin seisovan tapulilla pomon edessä hän pysähtyi työssään, näytti
aluksi ikäänkuin kammahtavan, mutta sitten katsoi Joelia tuomitsevasti,
pitkään ja uhkaavasti. Siinä katseessa oli synnintuntoa, vihaa ja
kauhua. Esterin ja Joelin tapaamisista oli näet jo vihjailtu akkojen
kesken.
Koulupoika Joelille alkoi rääkkäyksen aika. Kämmenet heltyivät,
punertuivat kuin paistikkaat. Ja selkää jomotti jo ensimmäisenä
iltana. Seuraavina päivinä uhkasivat ranteet katketa, kyynärpäistä ja
olkavarsista tuntuivat lihakset venähtelevän. Ristiluitten kohdalta
särki ankarasti. Ja koko selkäranka oli kuin tulessa. Joel sai päähänsä
kauhean kuvitelman:
— Tulen kyttyräseläksi! Se katkee, se katkee... Hän koetti nostaa
lankkua varovammin. Mutta silloin raapaisi pomo kuin sivumennen:
— Jokos alkaa katkeilla Ilveksen pojalta kynnet?
Joel reuhtoi. Kämmenet repeytyivät verille. Jalat notkahtelivat.
Ohimoissa humisi, se oli sekä äärimmäistä väsymystä että toivotonta
raivoa pomoa vastaan. Eräänä iltana, kun hän raahusti kotiin työstä
kipeitä lonkkiaan pidellen, horjahti hän ylämäessä ojanpenkalle ja
itki katkeraa, hermostunutta itkua, jonka läpi hän nyt katsoi maailman
ilkeyttä ja pahuutta, ytimiä myöten voimattomana.
Ensimmäisinä viikkoina hän ei kotona jaksanut muuta kuin nukkua,
nukkua... Esterin kasvot olivat toivottoman kaukana. Sama jos rääkätty
eläin yrittäisi ajatella vihreää metsää. Ei jaksa, ei rohkene... On
pysyttävä häkissä ja nuoltava haavoja.
Mutta seuraavana aamuna hän painuu taas työmaalle.
Kaikkeen tottuu. Elokuuhun mennessä ruumis jo kesti. Sydän oli
käynyt karheammaksi. Hän kykeni vastaamaan Lerkin Villen ilkeyksiin
sellaisilla hävyttömyyksillä, että sai naurajat puolelleen. Elämän ja
rakkauden karkea puoli paljastui hänelle koko karvassaan. Ja samassa
se menetti suuren osan ihmeellisestä arvoituksellisuudestaan. Ei muuta
kuin meni ja otti.
Joel alkoi myös etuilla. Eikä aikaakaan: hän seisoi tapulilla kynä ja
muistikirja kourassa merkitsijämiehenä. Oli melkein kuin pomo.
Näihin aikoihin Joel taas alkoi iltaisin havitella Esterin seuraa.
Päivisin taas hän ajankulukseen tunnusteli työmiesten mielialoja.
Köyhän elämästä he olivat samaa mieltä kuin Joelkin: lankun
kinnaamista, selkärangan köyristymistä ja kourien kopristumista.
Mutta kun poika eräänä päivänä ylisti miehille Eugen Schaumanin
sankaritekoa, sanoi eräs synkkänaamainen lentojätkä:
— Mitäs mukiset! Jos herrat vähän rätkivätkin toisiaan, ei se tämä
yhteiskunnan tapuli siitä meidän kohdalta ylene eikä alene. Tällään
pysyy, kunnes herrat on heitetty helvettiin.
— Ja yhtä hyvin herrapojat kuin muutkin herrat, huijasi Lerkin Ville
tapulin juurelta. — Ei meitä petetä.
— Ei jummankauta petetäkään! hihkaisi kolmas sälli proomulastin
harjalta. — Tämä poika on ollut smuklaamassa takaaladattavia Helsingin
herroille, ja me kyllä tietään meiningit...
— Kiväärit työläisten kouriin ja rihlat reilaan. Ja joka muuta
tyrkyttää, on rovokaattori... Ole mukisematta tai saat sakin hivutusta,
ole mikä pännäpomo oletkin.
Akat nauraa räkyttivät. Jaakko näytti vaivaantuneelta. Joel yritti
selittää, mutta huomasi sen täysin toivottomaksi. Oli olemassa joitakin
voimia, jotka vyöryivät kuin lohkareet jyrkännettä alas, uhaten kaikkea
elämää. Mutta hän ei ymmärtänyt, mistä ne olivat lähteneet, eikä
osannut ajatellakaan, miten ne pysäytettäisiin. Senvuoksi hän mukautui
seuraavana aikana työmaalla tavalliseen karkeaan puheenpitoon, koettaen
kuitenkin pysyä omissa oloissaan.
Elokuun iltahämärät sakenivat ja kuutamot kohosivat raskaina kasvoina
Kokkovuoren taakse. Laaksot olivat paisuneet kylläisiksi lihavasta
viljasta, täyteläisistä metsistä ja lemuavasta ilmasta.
Joel kahlaa myöhäisenä iltana kosteata pellonpiennarta. Loikkaa tielle
päästyään nopeasti metsän sisään polulle. Hänen on vältettävä asumuksia
ja ennen muita Ylämyllyä, jonka asuinrakennuksen eräässä kamarissa
Vanhalan Santra nykyisin asuu hyyryläisenä tyttärensä kanssa.
Mutta Myllyjoen yläjuoksun varrella on joen mutkaan painautunut lato.
Tänä yönä hän tapaa siellä Esterin. Kaikki on tarkkaan suunniteltu.
Kerrankin heidän täytyy saada olla rauhassa. Älköön olko elävää
ihmissielua lähimaillakaan. Painutaan matkaan viljapeltojen lomitse.
Ruskea joki pyörteilee hitaasti. Luhtaniitty on mustana uudesta
apilaasta. Jalka lanaa siihen vaon. Mutta yksikään ihmisennäköinen
ei siitä selkoa ota. Ladonoven ränsistyneet yläpuut murtuvat
lahopökkelöinä. Joel kuulostelee. Ei ääntäkään.
Nuorukaisen ruumis on nyt karaistu karkeaksi. Mutta sisäisesti hän ei
voi olla vapisematta tänä hetkenä. Krökin ukko, akkojen vihjailut,
Santran mykkä pälyileminen ja jonkinlainen hätä sen silmissä ovat
istuttaneet hänen mieleensä ahdistusta.
— Tavallista akkojen vahtaamista, on hän hörähtänyt itsekseen.
— Hoitakoot asiansa. Tämä kuuluu Esterille ja minulle. On tehty
aikamiehen työt ja miehiksi eletään...
Jotain on kuitenkin, josta hän ei saa selvää...
Pellon laidasta erkanee hahmo, joka kahlaa avuttoman näköisenä
apilasta. Se ei lennä eikä liidä kuin koreat prinsessat yökasteista
puutarhaa. Se tulee jäykkänä ja hytisten pelosta. Mutta tulee
kuitenkin... rakkauden ajamana. Musta vana jää jälkeen...
Nyt alkaa hahmo Joelin silmissä elää. Nuoret lantiot tulevat näkyviin.
Kaula kuumottaa paljaana. Se nostaa helmojaan. Koko vartalo on sorja!
Kasvot paistavat. Heidän yhteistä salaista riemuansa, joka uhmaa ja
vavisuttaa, mutta on tänä yönä nouseva kuin kuumain heinäin tuoksu
läpi ilman. He varastavat, varastavat itselleen pelastusta ja rauhaa.
Missään ei kuulu mitään ääntä.
Esterin kasvot hengittävät kuumaa tuoksua, joka eroaa yön kaikista
tuoksuista ainoana, jossa huokuu täydellinen autuus. Nuoret seisovat,
syleilevät, suutelevat. Joel tuntee, että näyttäisi kömpelön nololta,
jos pyytäisi heti Esteriä kömpimään ladon ovesta. Mutta kohta on oleva
kaikki onnellisen kaunista...
Ester ei ole puhunut sanaakaan. Ei myöntänyt eikä vastustellut. Hän
on kuin kuutamon kuvajainen joen ruskeassa vedessä. Joel hengittää
sen eläväksi, puhuu ja suutelee. Hän sokaisee samalla itseään. Hän
ei tahdo, ei tahdo nähdä, että tuossa nuoressa tytössä seisoo hänen
edessään ... kuollut.
Mutta vielä hetki aikaa ja hän tuntee olevansa humaltunut sokea.
Nuoret katoavat ladon edustalta. Ketään ei kuulu.
* * * * *
Äkkiä kumahtaa luiseva nyrkki ladon seinähirteen. Nuoret kavahtavat.
Tulee sarja nyrkiniskuja. Joel horjahtaa ovelle. Joku kiertää nurkan
taitse hätäisesti läähättäen.
— Äiti, kuiskaa Ester huulet jäykkinä.
— Lapset, lapset, kuuluu ulkoa. — Minun veriruskeat syntini ovat meidän
päällemme tulleet! Kavahtakaa toisianne, kavahtakaa! huutaa vaimo
suurella äänellä. Nuoret seisovat jäsenet lamassa. Akka tulee ovelle ja
supisee kuin houkutellen:
— Lapset, tulkaa pois, älkää pelätkö, älkää pelätkö. — Sitten hän
jatkaa viekkaasti, melkein kuin rikoskumppani toiselle:
— Arvasin sen ja juoksin tytön perään. Ei hätää, ei hätää vielä.
Pidetään salassa... Ymmärtäähän sen... Siskokset siskosten rakkautta...
Ymmärrättekös, lapset?
Joel on tullut ulos. Hän ymmärtää. Kaikki luonnoton pelko, vihjaukset,
tapahtumat, Esterin olemus, isät, äidit, Vanhalat ja Vartin herrat,
sisaruus ja veljeys, kaikki leimahtaa aivojen kautta salamana. Se
lamaa, ei tee muuta kuin lamaa koko olemuksen. Hetken aikaan hän ei
tunne muuta kuin laimeata pelastuksen onnea. Tuossa oli vierellä
pohjaton kuilu. Jokin elämää säilyttävä viisaus ja eräs akka olivat
tuoneet luonnollisen ilmoituksen isyyksistä, äitiyksistä, sisaruudesta
ja veljeydestä. Hehän olivat sen jo itse tietäneet, ja joka hetki... Ei
hätää, ei hätää.
Joel lähtee kotimatkalle. Tytär ja äiti poistuvat omia teitään.
Kokkovuoren laitamapolulla nuori Svart pysähtyy. Tuo ainoa tunne,
pelastuksen tunne, on kadonnut, ja kolea autius on tunkeutunut mieleen.
Syitä ja seurauksia kulkee kammottavan selkeänä sarjana aivojen läpi.
Hän on saanut juosta koko nuoren elämänsä tuskasta tuskaan, ja jokaisen
tuskan takana on isä, aina vain isä, Vartin herra. Konkurssisinettien
kauhu, tuskat palkkapiian poikana, ihmispelko koulussa, kädet
vereslihalla tapulin harjalla, ilottomat yksinolot, äidin
mielenvikaiset hetket, Aliisan keuhkotauti, Kaarinin mierolla-olo,
jok'ikisen sisaren äänetön tuhoutuminen jossakin elämän myllyssä, ja
nyt ... hänen itsensä ... kuolemansynnin ja ikuisen kuoleman vaara,
ne olivat kaikki saman velton, turpean ja tunnottoman käden käsialaa.
Vartin herran!
Poika näkee rannattoman vihan meren syöksyvän itsestään ja ympäriltään
isää vastaan... Isääkö? Oh, isääkö? — Ränsistynyttä saatanaa vastaan!
Hän tuntee suorastaan ruumiillisesti puristavaa tunnetta, jonka saa
aikaan kylmän, toivottoman vihan jäätävä paine. Ja samalla kertaa
pienenee, kutistuu hänen olemuksessaan jotain, joka ennen on ollut
lämmintä elämistä. Tämä tuntuu kuihtuvan, katoavan ja kuin hukkuvan
olemattomiin ilman ainoatakaan hengähdystä. On ihmeellistä tyhjää.
Se oli varmaan sitä ... sielua... Poika ei ajattele, mutta ajattelee
kuitenkin tämän kummallisen ajatuksen. Se oli sielua, toistuu taas,
jotain elämää, ja nyt se kuoli. Jotain kuoli. Minäkö kuolin? Ei, ei!
hän päätti kauhusta huutaen.
Jos joku olisi ollut tällöin häntä lähellä, olisi hän ajatellut: siis
hätähuutoa hänessä vielä sentään on... Mutta jäikö jäljelle enää mitään
muuta? Ehkä vain vihaa ja hätähuutoa itsesäilytysvietin viimeisenä
ilmauksena.
Tuulenpesä-sielu oli pysynyt kiinni huojuvassa puussa ja odottanut
tiedottomasti hetkeä, joka muuttaisi sen eläväksi sydämeksi. Se
oli vahvistunutkin ja tihentynyt. Pesäpaikkaa etsivä elämänlintu
liipoitteli jo sen yläpuolella. Pesimisaika oli alkamaisillaan.
Silloin, juuri silloin tohahtaa niin määrätön myrsky, että pari
haurasta kortta jää riipottamaan hentojen oksien väliin. Ja samassa
hetkessä jähmettyy terve mahla jokaisessa suonessa.
Saattoiko sellaisen puun varaan enää mitään rakentaa sattuma tai
kohtalo, ihme tai armo, hyvyys tai onni, millä nimillä mainittaneenkin
ylitsevuotavaista elämän lähdettä?