Tuulenpesä huojuvassa puussa.
Viimeisten laittomain kutsuntain rienatessa kansaa kävi Joel kolmatta
talvea kaupungin lyseota, mutta hän oli jo neljännellä luokalla, sillä
hän oli lukenut omin päin toisen luokan kurssin.
Kaupungin koulu oli aluksi hänelle pahempaa kuin vankila.
Hänellä oli erään matamin luona kortteeri, jossa hän nukkui ja luki
pienessä, akkunattomassa välikköhuoneessa, joten hänen päivälläkin
täytyi lukea lampunvalossa. Laihan keittonsa hän sai kerran päivässä
matamilta, mutta muuten hän söi kuivaa ruokaa, joka tuotiin
kotoa. Rahaa, millä päästä luistinradalle tai pieniin nekku- ja
torttukesteihin, ei hänellä ollut. Eikä edes parempia vaatteita, joilla
olisi voinut mennä herrasväenpoikain kotikesteihin. Eikä hänellä,
joka pakeni joka päivä koulun päätyttyä kaupungin laidalle pimeään
koppiinsa, edes ollut tovereita. Hän tuskin tunsi ketään muita kuin
Uuno Vintturin, Virt'ojan pehtorinpojan, joka oli aloittanut hänen
kanssaan yhdessä koulun ja oli nyt kolmannella luokalla.
Mutta kaupungissa oli suurempi lainakirjasto kuin kotikylässä. Ja Joel
luki. Hän luki seikkailukirjoja, romaaneja, runokirjoja, näytelmiä,
arvottomia ja arvokkaita, mitä vain käsiinsä sai. Mutta historialliset
romaanit Starbäckin laajoista sarjoista aina Monte Criston kreiviin,
Aarniometsän tyttäriin ja Ruhtinatar Teodoraan saakka olivat yhä hänen
himoruokaansa. Niitä hän ahnehti suuria kasoja vaatekorinsa kannelle.
Ja seinällä pieni peltilamppu savusi tuon tuostakin kamarin täyteen
nokea, kun hän ahmi kirjojen pyörryttävää elämää.
Läksynsä hän luki melkein luonnottoman tarkasti, sillä hänen mielestään
olivat opettajat kummallisia hirviöitä, joita vastaan oli itseänsä
varjeltava — osaamalla vastata nopeasti ja tarkasti, ennenkuin
hirmustuivat. Hän tunsi arassa sydämessään, että pieninkin moite oli
sille kunniallekäypä solvaus. Mutta tämä pelko joutua loukatuksi,
joka oli imeytynyt häneen jo Virt'ojan rusthollissa, teki hänelle
jokaisen koulutunnin kidutukseksi. Eikä hän suinkaan kuulustelussa
erikoisesti loistanut. Veri läimähti kysyttäessä hänen kasvoilleen,
hän ei uskaltanut rauhassa ajatella, vaan työnsi suustaan mitä kysymys
vaati, niin nopeasti kuin suinkin. Vasta istuttuaan hän havaitsi, että
olisi osannut puhua asiasta monta vertaa enemmän. Yhtä hirvittävää oli
hänelle myöhästymisen pelko. Se ajoi hänet kotoa luonnottoman aikaisin
koulun portille käpristelemään, olipa vaikka tulipalopakkanen.
Tässä aran ylpeyden ja pelon kiduttavassa ristitulessa, laihasta
ruoasta ja raittiin ilman puutteesta, hän oli käynyt yhä hontelommaksi.
Hänen nuorissa kasvoissaan oli heikkouden vakoja, silmänaluset
kellertivät ja silmiä kirvelsi. Samalla hän oli nopeasti kasvanut,
niin että holtittomat raajat hoipersivat kuin avuttomalla vasikalla.
Apinanpoika! oli hänelle huutanut Lerkin Ville kivisodassa. Nyt hän oli
näivettynyt apinanpoika.
Hän oli riutumaisillaan yksinäisyyteen, koti-ikävään ja ihmispelkoon,
köyhyytensä ja eristyneen kummallisuutensa katkeraan tuntoon. Hän
vihasi ihmisiä ja pelkäsi heitä. Mutta yksinäisessä vankilassaan
hän kuvitteli silmiensä eteen kummallisia ihmetapauksia, joissa hän
yht'äkkiä näyttäisi noille kaikille, muka paremmille, että hän osaa
ja jaksaa enemmän kuin heistä yksikään. Milloin oli hän sirkuslainen,
joka teki huimaavassa korkeudessa vaivattoman rohkeita heittoja.
Milloin määrättömät Monte Criston aarteet olivat hänen käsissään ja hän
salaperäisenä olentona kosti kehnoille ja armahti onnettomia. Milloin
taas hän loisti tiedoillaan kuin Abelard kirkolliskokouksessa, niin
että kirkon prelaatit kauhistuivat hänen älynsä välähtelevää säilää.
Tai hän kuvitteli pääsevänsä köyhänä ja tuntemattomana opettamaan
ylhäisen herran perheeseen, jossa ihana Heloise olisi hänen oppilaansa.
Heidän välillään syntyy ikuinen rakkaus. Hänet ajetaan talosta ja
häntä vainotaan. Mutta hän seikkailee kaukaisilla mailla. Ja eräänä
päivänä hän ratsastaa maailman upeimmalla Ilolla kostamaan herralle ja
pelastamaan rakastettunsa.
Sellaisiin kuvitelmiin hän nukkui. Mutta aamulla kalisutti hampaita
hataran huoneen kylmä pimeys. Kuluneet saappaat makasivat maassa korot
lintallaan. Takin kyynärpäät irvistelivät reikäisinä tuolinkarmilta,
sillä niissä eivät koskaan paikat kestäneet. Leipäkannikka maistui
aamutuimaan hiirien nakertamalta ja homehtuneelta. Usein nakkasi hän
sen koppaan hokien aamurukouksekseen entisen kerjäläisen kirousta:
Siinä on, Jumala, sun viljas, siinä on, Jumala, sun viljas...
Kuitenkaan Joel ei ollut menehtynyt, sillä eräänlainen ristikkoakkuna
aukeni vähitellen hänenkin elämänkoppinsa seinään. Jo se hikinen
urakka, jolla hän oli jättänyt luokkaa jäljemmäksi toverinsa,
oli lisännyt hänen itseluottamustaan. Kuningaspallossa hänen
kivenlinkoojakätensä saattoi hämmästyttää äkkiä pallon huikealla
lennolla. Silloin hän innostui itsekin. Ja hän löi ja juoksi, unohtaen
edes hetkeksi pimeän vankilansa katkeran elämän. Myös oppitunneilla
saattoivat hänen aivonsa joskus ikäänkuin pujahtaa ilmoille umpimielen
sokkeloista, ja hän levähytti opettajain silmät suuriksi. Sillä silloin
hän kertoi palavalla innolla lukemainsa kirjojen viisauksia. Varsinkin
historianopettaja alkoi kohdella huolehtivalla lempeydellä riutuneen
näköistä poikaa.
Kuitenkin vasta tämän talven alkupuolella sattui tapaus, joka pelasti
Joelin tukehtumasta savuttuneeseen vankilaansa. Salaperäinen tuuli
tohahti. Ja sen pyörre raikasti hänen kutistuvat keuhkonsa. Tuli uutta
ajattelemista, joka hälvensi romaanimaailman harhanäyt. Ja ennen
kaikkea: tuli tehtävää, joka vei hänet oppimaan ihmisiä ulkopuolelle
omaa itseänsä, joka ei kellarissa kyennyt kasvamaan kalpeata ituorasta
ylemmäksi.
Ylioppilaat olivat laajentaneet aktivistisen toimintansa Joelinkin
koulukaupunkiin. Ja Uunon veli Valte, joka oli jo pari vuotta
opiskellut pääkaupungissa, kävi täällä järjestämässä koulun
yläluokkalaisetkin toimintaan asevelvollisuuslakon hyväksi. Uuno oli
ylioppilaan veljenä päässyt hankkeisiin osalliseksi. Ja pari muutakin
alaluokkalaista, näiden joukossa Joel, otettiin apureiksi salaiseen
yritykseen.
Pojat saivat haltuunsa suuret joukot lentokirjasia ja julistuksia,
jotka heidän oli määrä levittää kaupungissa taloihin, mutta varsinkin
kuljettaa hiihtämällä maaseudulle niin laajalle kuin suinkin kykenivät.
Koko varasto raahattiin Joelin pöksään, sillä tihrusilmäisen matamin ei
arveltu mitään ymmärtävän tällaisista asioista. Romaanikasat saivat nyt
väistyä. Kamarin nurkat, sängynalukset, korit ja lopulta seinävieretkin
lastattiin täyteen salaperäistä kapinallista kirjallisuutta, joka uhosi
tuoretta painomustetta, tulikivenkatkuisia sanoja ja suunnattomia
seikkailuja.
Jokaisessa aamuhämärässä pojat juoksuttivat niitä talojen
porraskäytäviin. Ja lauantaisin he läksivät parittain suksilla
maaseudulle isot reput selässä, palaten usein vasta maanantaiaamuksi
suoraan kouluun. Mutta muut ajat istuivat he, varsinkin Joel ja
Uuno, tuossa savuseinäisessä pöksässä ja lukivat kirjaset, lehtiset,
julistukset ... lukivat ja keskustelivat suuresta taistelusta aamuöihin
saakka.
Joel oli mestari löytämään historiallisia vertauskohtia. Hän keksi
Albat, Filip toiset, Torquemadat, Kristian tyrannit ja Gessler-voudit,
joilla hän vuoron perään risti keisarin, Bobrikoffit ja Plehwet.
Jeanne d'Arc ja Don Carlos, hugenotit ja Henrik Navarralainen,
geusit ja Oranian prinssit, Engelbrekt Engelbrektinpoika, Eerik
Puke, Jaakko Ilkka ja ennen kaikkea Wilhelm Tell olivat niitä,
joiden sankarigloriassa heidän nyt oli taisteltava ... pappeja,
vallesmanneja, kuvernöörejä ja kaikkia Suomen-syöjiä vastaan. Oli
nostettava espanjalaisten sissisota Napoleonia vastaan. Santarmikätyrit
oli hirtettävä öisissä metsissä. Kylissä oli nöyräselkäisten
vallesmannien ja pappien nurkan alle asetettava helvetinkoneet. Ja
nuorukaisten kesken oli valittava arvalla ne, jotka ampuvat julkisilla
paikoilla suuret herrat toisen toisensa jälkeen, järkähtämättömässä
valaveljeydessä, niin että kauhun lepakot suhisevat sortajain korvissa
illasta aamuun.
Mutta Uuno oli varovaisempi:
— Ketkä sitten ampuvat?
— Koulupojat ja ylioppilaat.
— Mutta kun ne hirttävät sen, joka ampuu?
— Hirttäkööt! Silloin meitä kansa vasta seuraa... Mökinpojat ja
torpanpojat antavat lyöttää ranteisiinsa kahleet, ennenkuin lähtevät
ryssien väkeen, ja he nauravat sortajille, kun heitä raahataan
Siperiaan...
— Mutta köyhät kun eivät usko herroihin, vaikka ampuisivat sata
kenraalia ja riippuisivat sadassa hirsipuussa...
— Täytyy uskoa! Ken ei usko marttyyreihin, on kurja olento, ja ken ei
heitä seuraa, on pelkuri raukka...
— Eivätpäs usko, enkä usko minäkään. Isä on sanonut, että köyhien ei
auta uskoa muihin kuin toisiin köyhiin. Herrat pettävät aina ja sinäkin
olet herra...
— Siinä tapauksessa ... sinä meistä kahdesta vasta herra olet! Sinulla
on paremmat vaatteet ja parempi kortteeri kuin minulla. Kuka meistä
syö kolme kertaa päivässä puurot ja sopat? Minä ainakin saan kerran
päivässä likavettä, jota matami sanoo luusopaksi. Sinun isäsi saa
palkkaa, ja minun isäni on ollut vaivaistalossa. Ja kummankos veli
on ylioppilas? Sinun. Hohoo... Ja minun sisareni ... mikä missäkin,
oikeita proletaareja. Ho-ho-hoo ... tyhmäsitpä, poika, itsesi oikean
aasin tavalla.
— Enpäs tyhmännyt, enpäs... Rikkauspa ei olekaan vielä asiassa kaikki,
tenäsi Uuno, ikäänkuin tietäisi sellaista, josta Joelilla ei voinut
olla aavistustakaan.
— Sellaiset ne vasta ovat herroja, jotka aina pyrkivät käskemään ja
luulevat olevansa parempia kuin muut ihmiset, tavalliset moukat,
mukamas ... jämäsi Uuno jääräpäisen kateellisena. — Siinäs sen kuulit.
Ja sinä olet oikea hoppuherra joka paikassa... Kun tullaan torppaan
tai taloon, jo kynnyksellä huudat ja meiskaat etkä osaa antaa toiselle
suunvuoroa... Ja taipaleella ... alamäet ja tasaiset lasketat edellä ja
hirnut kuin orivarsa, mutta ylämäessä lopsahat kuin vanha tääpäs...
— No, mitäs kuhnailet, kun kerran julistuksilla on kiire... Joel nauroi
ylimielisesti.
— Älä valehtele! Siinä on tultu missä sinäkin... Mutta sen minä sanon,
että lakkaa ylpeilemästä tai herrana pysyt koko ikäsi.
— No, pysytään sitten vaikka arkkienkelinä! huitaisi Joel. — Mutta
reput selkään, poika, ja sukset jalkaan, sillä nyt sitä lähdettiin sekä
herrat että ... pehtorit perässä...
Tähän tapaan pojat keskustelivat koko talven, milloin kinassa, milloin
sovussa, mutta aina he pysyivät yhdessä. Ja varsinkin sodan syttyminen
Kaukaisessa idässä ja sen synnyttämä hurja jännitys kiihoitti heidät
yhä rohkeampaan toimintaan pääsiäisen ja kutsuntain lähetessä.
* * * * *
Leutona lauantaipäivänä pojat painavat taas hiihtämällä, raskaat
kantamukset selässä, sileäselkäistä maantietä pitkin. Matka pitää
Joelin kotokirkolle.
Joel edellä, Uuno kärtyisänä jäljessä ja matkan edetessä yhä
kiukkuisempana, sillä Joel ei pysähtele enää ylämäissäkään, vaan
pinnistelee hiestä märkänä, vartalo luokkina mäkeä vasten, nousee
huipulle ja tältä taas sojottavana riukuna laskee alas.
Niin, todellakin... Joel on näihin aikoihin riukumainen, hoikan hoikka
koivu, joka hentonakin kestää tuulta paljon, mutta katkeaa vesoimen
iskusta kuin korsi.
Ja hänen sielunsa on vain tuulenpesä huojuvassa puussa.
Se on kaikille tuulille avoin. Olivat tulleet mielikuvituksen mailta
kuumeen polttavat houreet, se ahnehti ne itseensä ja oli palaa tuhkaksi
kiduttavassa tulessa. Viuhahtivat jostain sitä vastaan ilkeämieliset
vihurit tai kosketti mitättöminkin loukkaus, se täyttyi heti koston
räjähtävästä voimasta, ja ihme oli, ettei se jo ollut hajonnut kaikkiin
tuuliin. Köyhyyden kolea marraskylmä oli lyönyt sen huurteeseen,
sen oksat kiilsivät hauraina jääpuikkoina, ja se oli monesti
putoamaisillaan alas kuin myöhästyneen linnun pesä. Mutta aina oli,
juuri sen arimmillaan särähdellessä, tullut myös leuto päivänhetki: se
oli sulanut hiljaa ja jäänyt paikoilleen.
Äkkiä kuolleet perhoset, inhoittavat hyönteiset, raiskat ja roskat
paiskautuivat sen sisään. Se oli tukehtumaisillaan elottomaksi. Ja
tämäkin oli tapahtunut jo monet kerrat. Mutta silloin oli ammahtanut
jostain tuulen-nuoliainen ja puhdistanut sen silmänräpäyksessä.
Tai nousseet jostain vahvat, väkevät tuulet, jotka ravistivat sen
tyhjäksi tunkkaantuneista akanoista, niin että se taas oli valmis
joka sieraimellaan hengittämään uutta ilmaa. Kuten nytkin, kun väkevä
innostus vääryyttä vastaan oli täyttänyt sen, melkeinpä muuttanut sen,
ainakin hetkittäin, elävää linnunpesää tai ihmissydäntä muistuttavaksi
kapineeksi.
Joka tapauksessa oli tätä tuskin kehälle päässyttä tuulenpesäsielua
koeteltu luonnottoman paljon. Se, että se vielä oli olemassa, on
suurempi ihme kuin se, että tyhjyys olisi sen nielaissut. Oliko
todellakin mahdollista, että siihen oli kerran pesivä lämmin, vihanta
lintu, se merkillinen elämänlintu, joka hautoessaan muuttaa jokaisen
tuulenpesän todelliseksi ja kestäväksi ihmissydämeksi?
Siitä ei voi kukaan olla varma, sillä sellaisen tuulenpesä-sielun
ympärillä tohisee aina tuhoavia voimia. Ja sitäpaitsi tuollainen
innostus, kuin nyt sitä ravistelee maahan saakka huojuvassa puussa, se
jo yksin voi singota sen turmion kuiluun.
Juuri sillä tavalla, vuoroin kuin huojuva puu, vuoroin kuin jännitetty
luokki tai eteenpäin kallistunut riuku, painaltaa Joel kovaa tietä.
Hänen aivoissaan palaa jo huomispäivä, sillä pitäjän sosialistit,
Hanski etunenässä, ja eräät nuoret opiskelijat olivat päättäneet
nousta huomisessa jumalanpalveluksessa kirkkoherra Londeenia ja tämän
apulaispappia vastaan, jona jo vuoden ajan oli saarnannut Virt'ojan
Markus-herra.
Vanhat kaunat näitä pappeja kohtaan kirvelöittivät Joelin ylimalkaisen
vääryydenvihan katkeraksi nautinnoksi. Hänen sisussaan hohotti tunnoton
nauru, kun hän muisti Markus-papin pallisilmät ja hänen antamansa
kenkärisat, protokollasihteerin viisipennisen ja kultaiset kellonvitjat
ja äitinsä palvelemassa rusthollin pihamaalla. Ja sama nauru jatkui,
kun häilähti mieleen lapsuuskuva Lonteenin ja Hanskin hahmoista, jotka
seisovat vastakkain isän totikestien savupilvessä. Ärhäkkä piski ja
takkukarvainen halli!
— Ho-hoo, huusi Joel taas päähänpälkähtelyistä riemuissaan ja iski
mäenpäällä porkkansa tiehen, kuin olisi nitistänyt samalla kertaa sekä
hounuuden että tekopyhyyden sompainsa alle.
Mutta ne olivat vain pintakuvia. Syvältä, pyörryttävistä vesistä,
häilyivät vuolevissa harsoissa kasvojen kuvajaiset, jotka peittyivät
ja paljastuivat alastomiksi, loittonivat kimaltelevan maantien
hopeavirrassa, antautuivat lähelle ja pakenivat taas, mutta pääsemättä
koskaan näkymättömiin. Ne vain muuttelivat muotojaan, aina yhtä
ihanina, riipaisten suoraan sydämestä, niin että Joel tunsi hetkittäin
kuuman hämärän peittävän silmänsä. Ja hän hiihti kuin horroksessa.
Poika oli rakastunut.
Sen jälkeen kuin Lajusen Annan vetelä lähentely, Tillasen Marjan
puheet, pyhien vaimojen kirkkokuvat ja tiellä kulkevien naisten
rynkkyhameet olivat tahranneet hänen ajatuksensa, niin ettei hän omasta
mielestään ollut ojassa ryömivää koiraa parempi, oli hän paennut
jokaista naisolentoa. Kun tuli tyttökoululaisia kadulla vastaan,
tuijotti hän maahan häveten huonoja vaatteitaan. Ja kun he olivat
menneet ohi vilkaisemattakaan, hengähti hän vapautuneesti. Hän tahtoi
pitää piilossa häpeälliset haavansa. Hän uskalsi pyytää hyväilyjä vain
romaaniensa kaukomaisilta naisolennoilta, jotka rakastivat suloisen
lempeästi ilman häpeää ja ilman ylpeyttä, vaikka olisivat kantaneet
kärpännahkoja kuultavilla harteillaan.
Mutta kun Joel oli riipautunut irti yksinolostaan, oli häneen virrannut
taas uskallus rakkauteenkin. Mitä lukemattomammat tuulet kävivät,
sitä enemmän mahtui hänen tuulenpesä-sieluunsa. Ja nyt lävisti sen
katkeamattomana, polttavana virtana tuskaisen ihana kaipuu, jonka hän
_tiesi_ rakkaudeksi.
Sen helteinen tuuli yltyi nytkin sitä huumaavammaksi, mitä lähemmäksi
hän pääsi kotomaita, sillä siellä kylän laidalla, kauppias Krökin
hämärässä puodissa, oli hänen rakastettunsa.
Pojat saapuivat Autialaan. Joel näki ja kuuli. Mutta levottomuus esti
hänet tajuamasta mitään. Aliisa oli alkanut yskähdellä kuivaa yskää, ja
heleätä punaa oli poskipäillä. Isä istui kamarin akkunapöydän ääressä
ja tuijotti joelle, laski jotain leikkiäkin. Ja äiti hyöri hellan
ääressä, entistään pyylevämpänä, ja tuputti syötävää. Joel söi palan
ruokaa ja koetti vastailla puheisiin. Mutta hämärä teki tuloaan...
Joel katosi pihamaalle ja painui varkain joelle, jota myöten hän kiersi
maantielle. Huugo Svart seuraili silmillään pojan reittiä ja hymähti
itsekseen:
— Aikaisinpa alkaa ... taitaa olla veren vika. — Ukko näki
lukemattomain kennäiden takana tervasoihtujen valaisemat saunatiet
ja ajomatkat aina nuoruutensa rentoihin yöjuoksuihin saakka. Muotoja
ja kasvoja häivähti siellä täällä hämärässä. Poika palasi mieleen
levottomana liikahduksena. Mutta hän veti kämmenellä kasvojansa ja
hengähti samalla huuliltaan pitkän vapauttavan huokauksen. Sehän oli
jo... onneksi vain mennyttä elämää...
* * * * *
Kauppias Krökin pienessä puodissa seisoo homehtuneen vaakapuntarin
vieressä Ester, entisen Vanhalan Santran tytär. Hän on yksin ja
odottelee puodin sulkemisaikaa. Pieni punnus on jäänyt hänen kouraansa.
Kädet ovat karkeahkot ja voimakkaan näköiset. Mutta vartalo on solakka
ja hento. Se muistuttaa joen rannalta antautuvasti kaartuvaa nuorta
raitaa. Ja kaula on pitkä ja hoikka, takakenossa kuin vesilinnulla.
Kasvot ovat jollain tavalla laimeat. Joku olisi voinut sanoa niitä
elottomiksi. Mutta Joelin mielestä ne olivat täynnä ihanaa arvoitusta.
Silmissä ei näyttänyt olevan ajatusta eikä unelmaa, mutta kun niiden
leveät yläluomet painuivat, laskivat tiheät ripset silmienalusille
uneliaan ja uuvuttavan varjon. Otsa on matala, mutta puhdas. Ja suuret
hiukset näyttävät rasittavan liialla painolla koko päätä. Soleva kaula
nytkähtää joskus sen alla. Ja toinen käsi siirtää hitaasti ohimokiharan
taemmaksi. Muuten hän seisoo liikkumattomana.
Ovi aukenee. Joel pujahtaa hämärästä pimenevään puotiin. Lähestyy
myymäpöytää. Tyttö näyttää havahtuvan horroksestaan, mutta ei liikahda.
Joel työntää kätensä pöytää pitkin Esterin käden luo. Pöydän rosoinen
pinta on hänen käteensä alttarin samettia. Sen takana seisoo se olento,
joka voi päästää hänet selvyyteen elämän kiduttavimmasta arvoituksesta.
Joel vetää tytön kättä puoleensa. Se ei vastustele. Pää painuu kuin
raskas hedelmä Joelia kohti. Poika käy neuvottomaksi. Tyttö siirtyy
myymäpöydän päätä kohti. He kohtaavat pimeässä sopessa. Painuvat
lähekkäin, tyttö kummallisen turtana, poika kömpelönä, kunnes hänen
kasvonsa koskettavat tytön hiusmerta. Hän vetää tolkuttomana tytön
puoleensa ja suutelee hengityksellään koko hänen päätänsä. Puristaa
sen käsivarsiensa väliin ja suutelee jonnekin huulillaan. Mutta ei
uskalla nostaa hänen kasvojaan. Tyttö mukautuu koko ruumiillaan. Mutta
käsivarret lepäävät elottomina pojan vartalolla. Hänen ruumiinsa tuntuu
nukkuvan liikahtamattomassa unessa. Se ärsyttää ja huumaa Joelia.
Tuo olento on hänen, mutta jollain tavoin saavuttamattomissa. Se
tekee kipeää. Hän puhuu ja vaatii rakkautta. Tyttö hymyilee alttiisti
huulillaan ja silmäripsien takaa. Joelin tuskainen jännitys laukeaa
onnelliseksi nöyryydeksi. Hän odottaa, odottaa... Kerran hän pääsee ...
salaisuuksien maailmaan, joka on niin ihmeellinen ja kaunis, että sen
ovella seisoja on hänelle pyhä... He avaavat sen kerran ... yhdessä. Ja
silloin on tuleva hänen huuliltaan pelastuksen sanoma...
Tyttökin alkaa puhua. Jotain tavallista asiaa. Hänen äänensä on
soinnuton ja heikko. Mutta sen hiljaiset särähtelyt liikuttavat Joelin
suureen hellyyteen. Hän rupeaa taas kuiskien puhumaan rakkaudestaan.
Tyttö kuuntelee kuin kuva, nyökäyttäen pari kertaa päätään. Joel on
onnellinen...
Kamarin ovessa on pyöreä, lasinen reikä. Sinne ilmestyy kauppias Krökin
silmä. Joel ei sitä näe. Mutta hän tuntee jonkin painostavan itseänsä
ja vaikenee äkkiä. Ovesta astuu kyttyräselkäinen ukko, jalat painautuen
permantoon kuin isot lapiot. Muodoton ruumis näyttää pimeästä nurkasta
suunnattomalta. Jäyhät, tarmokkaat kasvot, joissa kulmakarvat
törröttävät kuin sammaltukot, työntyvät pöydän ylle. Römeä ääni rohisee:
— Luukut kiinni, kanget eteen. Ja lorvailijat maantielle.
Joel jää loukkauksesta nolona paikoilleen.
— Joo, joo, Vartin poika, jyrisee ukko, — älä sinä käy tätä tyttöä
kähmimässä tai loiskahat kuoleman kaivoon. Muuta en sano. — Se siitä,
se siitä, päätti hän kärisevällä äänellä.
Joel hiihti kotiin pimeässä illassa. Ukon sanat painoivat alkumatkan
kuin punnukset jalkoja. Mutta Portinmäellä hän ryhdistäiksen: Krökin
peikko, mukamas! Ukko rähjä... Ei muuta.
* * * * *
Markus-pastori laukkasi jo keskellä saarnaansa, kun Hanski ja hänen
kannattajansa saapuivat kirkkoon eri ovilta, kerääntyen vähitellen
isolle ristille suljetuksi ryhmäksi.
Nuoren pastorin silmälasit välähtelivät korkeudessa. Väljä kaulus ja
pitkät liperit keikkuivat kaulalla kuin liian isot länget opettelevalla
varsalla. Takinkaulus piipotti laihalta niskalta kohti korkeutta. Kädet
puristivat saarnastuolin reunaa, niin että rystyt valkoisina. Kapeat
hartiat olivat kyhärässä. Ja koko ruumis oli kuin loikkaamaisillaan
pelkästä sisäisestä innostuksesta seurakunnan helmaan.
Mutta hän pysyi kuitenkin pyhällä paikallaan. Näytti vetävän juuri
henkeään Joelin saapuessa Hanskin vierelle. Mutta sitten hän kakisti
kerran, nosti nenänsä pystyyn ja jatkoi:
— Suola on hyvä; mutta jos suola tulee mauttomaksi, millästä sitten
suolataan? Eikä se maahan eikä sontaan ole sovelias: he heittävät
sen pois. — Ja koroittaen ääntänsä hän raikahutti, niin että kaiku
kimmahteli: — Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon! Mikä on tämä suola,
nimittäin hyvä suola? kysyi hän sitten terävästi. — Jaa, rakkaat
sanankuulijani, jaa ... seurakunnalle se on kirkko! Ja minä olen
parhaillaan ripottamassa tätä hyvää suolaa teidän päällenne, rakkaat
sanankuulijani, jotta teidän syntinen lihanne ja kuolematon sielunne
varjeltaisiin Herodeksen taudeilta, jotka monet ja saastaiset olivat.
Mutta nyt kysytte minulta, rakkaat kristisisaret ja -veljet, mistä
on kirkko saanut tämän hyvän suolan... Suolakaivoksista ja merten
rannoilta! huutaa tyhmä. Ei vainkaan, ei lainkaan. Kirkko, köyhien
apostoleitten perillinen, ei hamuile maallista suolaa tai maallista
mammonaa...
Ääni katkesi äkkiä. Sillä Hanski oli hörähtänyt ja sahalaiset olivat
rähähtäneet nauramaan.
Pastori veti kärsivällä liikkeellä silmälasit nenältään. Eikä
Joelkaan voinut olla nauramatta, kun hän näki Virt'ojan pojan silmäin
pallittavan suuresta säikähdyksestä ympyriäisinä. Mutta hetken kuluttua
naulitsi puhuja taas silmänsä kirkon laipioon ja jatkoi:
— Minä sanon teille, että kirkko on saanut sen hyvän suolan Rauhan
Ruhtinaalta, jolta kaikkinainen hyvä anti tulee, hänen kämmeneltään
on kirkko sen saanut, ja hänen apostoleiltaan, hänen profeetailtaan
ja kaikilta Jumalan miehiltä. Juuri niin, juuri niin... Ja mitä on
profeetailla ja apostoleilla sanottavana nyt Suomen kansalle, mitä?
kysyn minä. Minkäkaltaista suolaa on nyt kirkolla annettavana tälle
piskuiselle kansalle ja eritoten asevelvollisille nuorukaisillemme,
joita kaikkinaiset rienaajat riipovat kapinan verisille teille,
pois lainkuuliaisuuden turvallisesta helmasta? Jaa ja voi, minä
huudan ja minä huudan Jumalan miesten suulla. Eikö Jeremias neuvonut
kuningas Zedekiasta nöyrästi alistumaan häntä vahvemman edessä, jotta
hänen kaupunkinsa ei tulisi poltetuksi eikä henkensä hukkaantuisi?
Neuvoi, sanon minä. Ja se oli viisauden suolaa. Entä mitä opettaa
Jeesuksen vertaus kuninkaasta, joka hieroo rauhaa ennenkuin lähtee
kymmenellätuhannella kahtakymmentätuhatta vastaan? Samaa, vain samaa
ihanaa viisauden suolaa... Oo, että tämä ihmisiltä ymmärrettäisiin.
Rakkaat nuorukaiset, katsokaa luontoon, jossa myös Viisauden Jumala
itsensä ilmoittaa joka hetki ja jokaisessa paikassa. Hyökkääkö, kysyn
minä, siellä varpunen kotkaa vastaan? Ei ja kolminkertaisesti ei. Jos
tuo piskuinen lintu niin tyhmästi tekisi, olisi se pian raato, joka
houkuttelisi ympärilleen hävityksen raatelevat kotkat. Oo, että tämäkin
vertaus oikein ymmärrettäisiin! Sillä se on täynnänsä viisauden suolaa.
Mutta mitä tarjoavat teille kapinalliset, rakkaat nuorukaiset? Vain
rietasta jumalattomuutta. Haastelevatko he teille Jumalan miesten
suulla? Ei, ja taaskin ei! Jumalankieltäjien Ingersollin ja Haeckelin
valheita he opettavat. Antikristus Marxin viisauksilla he teitä
manaavat. He huutavat kirkon ja isänmaan miehille: filistealaiset ja
promulgantit! Oo, mitä he kerskaavatkaan, nämä öykkärit, nämä saatanan
pelimannit ja musikantit! He pullisteleivat kuin sammakko, runkonsa
ruman peräti he pöyhistelevät isoksi, tullakseen härän kokoisiksi.
Ja mitä heidän kanssansa tapahtuu? He halkeavat kuin tyhjä rakko. Ja
samanlaisiksi jumalattomiksi sammakoiksi viekoittelevat he teitäkin,
nuorukaiset, pullisteleimaan. Sillä totisesti, totisesti ovat he
antikristuksen palvelijoita.
Mutta me emme heitä sadattele emmekä kiroa, sillä koska heidän suolansa
on mauttomaksi tullut, ei heillä ole muuta tarjottavana kuin ylpeyden
kuolettavaa myrkkyä. —
Pastori kääntyi samassa alttarin puoleen, jonka yläpuolella oli
kullattu risti. Tätä kohden sormellaan sojottaen hän päätti ylevästi
saarnansa:
— Mutta minä näytän teille ristin tien. Kiinnittäkää, rakkaat
kuulijani, haikeasti silmänne sen puoleen ja nähkää mitä siihen on
kirjoitettu: In hoc signo vinces, se on: tässä merkissä voitat,
nimittäin lainkuuliaisuuden ja nöyryyden merkissä. Oo ja jälleen oo! Ja
kuulkaa siunatuksi lopuksi suomalaisen pappismiehen ihanaa nöyryyden
ylistystä:
"Nöyrix meit' on Herra luonut", niin hän laulaa ja lisää seuraavat
ylevät säkeet:
Cumartellen tapetaan
rijhes aina elo vaan,
cumartellen jywii cannat. —
Papin sulkiessa suunsa Herran siunauksen viimeiseen sanaan alkoi Hanski
lujalla äänellä:
— Me kiellämme täällä julistamasta ryssäläisten sortajien
ukaasi-evankeliumia. Tämä nuori pappi on puhunut täällä valheen reikiä
päänsä täyteen; ja hän on häpeällisesti käyttänyt ristiä niiden
koristuksena ja pyhää kirjaa niiden tulkkina.
Nyt astuu Hanski muutaman askelen alttaria kohti ja kääntyy kokonaan
seurakunnan puoleen:
— Pitäjäläiset ja asevelvolliset! Juuri tällaiset saarnat ovat sitä
jumalanpilkkaa, joka sietäisi heille itselleen sen linnapassin, jota he
nykyisin niin ahkerasti viljelevät rehellisiä miehiä vastaan...
Sahalaiset murisivat uhkaavasti Hanskin sanojen vahvistukseksi.
— Mutta me vastaamme heille omantuntomme vaatimalla teolla, uudella
asevelvollisuuslakolla, kuten olemme ennenkin vastanneet. Meitä
ei maita ei ryssänsipuli, ei ryssänkaali eikä ryssänlimppu, jos
mustatakkeja maittaisikin. Alas ryssänpapit! Alas! Alas!
Joel yhtyi Hanskin, herrasaktivistien ja sahalaisten hurjaan huutoon.
Markus-pastori juoksi näkymättömänä hiirenä saarnastuolin rappuset ja
vilahti kirkkoväärtin penkin ohi sakastiin.
Huuto jatkui, se tarttui koko seurakuntaan, ja naisten kasvot
paistoivat kalpeina mustien ja kirjavain pääliinojen rykelmistä.
Muutamat lasten äänet yltyivät kirkuvaan itkuun. Äidit hynttäsivät
niitä ovelle päin. Sekamelska ja melu jatkui, kunnes kanttori alkoi
vimmatusti soittaa uruilla: Jumala ompi linnamme, varustus vahva
aivan... Urkujen mahtava sävel virta ikäänkuin huuhtoi ihmiset
ovia kohti. Ja sen saattamana poistui sieltä viimeisenä myös
mielenosoittajain joukko.
Joel kääntyi vielä lähellä pääovea ja katsahti alttaritaulun
punamekkoiseen Joosefiin, jonka yläpuolella säteili risti yhä
häikäisevämpänä. Poika riemuitsi pyhän kuvansa puolesta. Se oli
nyt ikäänkuin puhdistettu siitä häpeästä, jonka papin saarna ja
sormenosoitus olivat siihen hänen mielestään painaneet.
Joel Svartin elämäntie näytti nyt lopullisesti kirkastetulta: Se
oli oleva taistelua matelevan valheen lohikäärmettä vastaan, ja
sen aurinkona, tosin vielä vain himmeänä päivänkuvajaisena, mutta
sitä ihmeellisempänä, oli oleva hänen rakkautensa Esteriin, joka
oli vapautettava Krökin ukon telkien takaa, kuten koko isänmaa
slaavilaispeikon karvaisten ryntäitten alta.