Sellainen vastarinta ei ole Jumalan tahto.
Laittomat asevelvollisuuskutsunnat jatkuivat. Sortajain päämies oli
kohonnut täysivaltaiseksi diktaattoriksi. Hänen anturansa tallasivat
nyt koko maata. Hänellä oli toisen käden nyrkissä karkoitus, vankila
ja Siperia ja toisessa kädessä, kämmenellä, arvot, ritarimerkit ja
virkapaikat.
Suomen kansa oli edelleen jakaantunut kahteen suureen uskonlahkoon:
laillisuusmiehiin ja nöyrtymispolitiikan kannattajiin, mutta
kummallakin puolella oli omat syrjä- ja harhalahkonsa: vastarinnan
puolella tuliset nuorukaisryhmänsä, jotka hikoilivat maanalaisissa
salapainoissa ja opettelivat pommintekoa Venäjän vallankumouksellisten
malliin, ja toisella puolella kiipijöitten lahko, häväisten
taipumuspolitiikan miehistä nekin, jotka mieleltään rehellisinä
yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa oli. Koko maa oli kuin
viimeisten päivien seurakunta: saarnattiin ainoata pelastusta
tuhannella eri tavalla.
Maannälkä ja oikeuksien nälkä oli yltymistään yltynyt. Köyhälistön
herrat toitottivat nyt torvella yli koko maan: Älköön mitattako
äyriluvulla kansalaisen ääntä! Äänioikeus yhtä hyvin torpparille
kuin talolliselle, yhtä hyvin muonamiehelle kuin papille ja yhtä
hyvin tehtaalaiselle ja kirvesmiehelle kuin tehtaanherralle ja
aatelismiehelle! Siinä oli nyt köyhälistön ainoa autuaaksitekevä oppi.
Säädyt jurrittivat mykkinä ja kuuroina. Ei yksikään niistä kallistanut
korvaansa työväen uudelle toitotukselle. Mutta sitä paremmin upposi
agitaattorien vihansaarna äänettömiin joukkoihin. Ja nämä olivat
itsekin jakautuneet kahteen lahkoon: osa kannatti laillisuusmiesten
taistelua, mutta osa antoi palttua herrojen isänmaalle, ja pääkaupungin
työttömät syöskentelivät armopaloja satraapin keittämistä lihapadoista.
Isänmaalle uhrattiin ja isänmaata kaupittiin. Leikittiin sadalla
rintamalla sisällissotaa eikä ymmärretty, että leikkiminenkin Kainin ja
Aabelin tarinalla oli vaarallista tälle Suomen puukkojunkkari-kansalle.
Mutta sillä aikaa tungettiin laillisuusrintama askel askelelta kohti
viimeisiä epätoivon juoksuhautoja.
"Sellainen vastarinta ei ole Jumalan tahto", oli kirjoittanut
arkkipiispa paimenkirjeessään. Ja piispat ja papit olivat kehoitusta
seuranneet. Tuskin kourallinen heistä muisti oppi-isänsä Lutherin,
joka oli seisonut Wormsissa paavia ja keisaria vastaan. Maalliset
virkamiehet saivat kovakorvaisuudessaan vaeltaa kaitaa tietä:
maanpakoon, vankiloihin ja Siperiaan. Kappalaiset ja rovastit pesivät
kätensä, ajelivat nelipyöräisillä niloillaan leveätä kirkkotietä ja
julistivat kansalle, että Jumala oli asettunut tällä kertaa keisarin
puolelle.
Tosin heidän täytyi harjoittaa pientä kierosilmäisyyttä ja viatonta
sokeutta lukiessaan saarnansa tekstiä. He lukivat selkeällä äänellä:
Jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen. Mutta he tuskin
huomasivat, että esivallasta oli pyhässä kirjassa sanottu: Sillä hän
on Jumalan palvelija sinun _hyväkses_. Kun heidän tekstinään oli
Matheuksen evankeliumista: Antakaa keisarille _kuin keisarin ovat_,
näkivät heidän silmänsä kirjassa seuraavat selkeät sanat: Antakaa
keisarille _kaikki_. Ja jos pieni apulaispappi julisti asevelvollisille
nuoruutensa sokeudessa: "Taistelu oikeuden puolesta on siunaus meidän
sieluillemme", saarnasi kymmenen rovastia: "Oikeuden valtakunta
ilmestyy vasta maan päälle, kun rakkaus voittaa vihan kansojen
keskuudessa. Rakkaus ei ole vielä tullut. Vannokaa siis, rakkaat
nuorukaiset, puolustavanne itsevaltiasta 'viime veripisaraan asti'."
Mutta tämän itsevaltiaan valapattoisuudesta he olivat vaiti. Isänmaan
toivo julisti maalaisveljilleen kahdella kielellä, joissa oli yksi
mieli: Ei auttaa sortajan asiaa eteenpäin, ei taipua, ei tunnustaa!
Ken antaa alttiiksi lait, vapauden ja isänmaan, on maanpetturi ja
valapatto. Mutta kirkon päämies marssitti pääalttarille sekä historian
hirviöt että jumalanmiehet ja todisti, että itse Paavali oli käskenyt
kuuliaisuuteen esivallalle Neron verenhimoisen valtikan alaisena ja
julmat vainot ja marttyyrikuolema silmäinsä edessä. Ja juhlallinen
pelko täytti maalaiskappalaiset, heidän piskuiset seurakuntansa ja
lopulta myöskin asevelvolliset nuorukaiset, jotka kutsunta kutsunnalta
saapuivat lautakuntien eteen yhä suuremmin joukoin.
Koko Suomen maalaiskansa alkoi vähitellen uskoa, että koska sille
hirveälle Nerolle oli kerran annettu Siperian kaivokset, vankilat ja
hirsipuut, oli Jumala lopultakin, kukaties, kaikkine apostoleineen, ja
ainakin sota- ja hallitusherroineen, mennyt sen puolelle.
Kirkko, johon rahvaan luottamus oli jo alkanut marxilaisen evankeliumin
vaikutuksesta horjua, oli nyt osannut koskettaa Suomen kansan ytimiin
ja munaskuihin: Se oli herättänyt sen vuosisataisen _pelon_.
Tämä kansa oli pelännyt aina hallitusherroja ja näiden väennostoja. Se
oli paennut tuhannet kerrat korven kätköihin. Se oli piileskellyt sekä
veroherraa että sotamiesten pestaajaa. Se oli paennut kasakkalaumoja
soitten ja nevojen taakse. Se ei ylimalkaan koko elämänvaelluksessaan
ollut tuntenut muita kuin kaksi tietä: nietoksisen nälkäkujan ja
erämaisen pakomatkan. Ja nyt, juuri nyt, kun oli viimeinkin pystytetty
tuhatvuotisen valtakunnan ensimmäiset tienviitat, niin eikös tulekin ja
uhkaa kohtalo taas koko kansaa kauhistavalla Siperialla, verenhimoisen
Neron vainoilla ja marttyyrikuolemalla.
Pakoon. Pakomatkalle... Herrat houkutelkoot ... vastarintaan muka, ja
ylioppilaat ylvästelkööt. Oma päänsä piti tässä sentään renkimiehenkin
ja torpanpojan säilyttää ja hetken tullen vaikka vähän etuillakin
pappeuden suojassa ja hallitusherrojen suosiosta...
Ja niin tapahtui, että yhä mustenevan slaavilaisvallan ukkospilvi,
jumalanpelkoa ja etenkin ihmispelkoa saarnaavat papit ja ennen
kaikkea... se helvetin syvyinen kuilu, joka erotti toisistaan maattomat ja
mannulliset, ne syöksivät koko Suomen kansan kurjalle pakomatkalle.
Sen ei enää tarvinnut tällä vuosisadalla katkaista kymmenvirstaisia
kinttupolkuja päästäkseen piilopirttiensä suojaan. Sen nuorukaiset
juoksivat syrjäkylistä kirkolle kutsuntalautakuntien eteen, näyttelivät
vastarinnanmiesten salaisia lentolehtisiä ja tekivät ilmiantoja. Renki
kavalsi isäntänsä ja talollinen virkamiehen tai kartanonherran. Ennen
kaikkea riehui maattomain satavuotinen vääryydentunto. Se purkautui
joukkoilmiannoiksi maanomistajia ja virkamiehiä vastaan. Ei enää
edes kolmeakymmentä hopeapenninkiä vaadittu ihmissielusta. Juudakset
eivät nytkään pettäneet vain rahanhimosta, vaan myöskin kateudesta
ja kostonhimosta. Ja ensikertaa pakeni nyt kansa oman sielunsa
pimeimpään laaksoon. Se kuunteli ja totteli mustimpain intohimojensa
perisuomalaista saatanaa: silmäpuolta Ulappalan ukkoa, Lemminkäisen
murhaajaa. Ja se oli valmis myymään taivasosuutensa vieraalle
tyrannille, jos se vain sai tyydyttää renkisielunsa orjanhimoa:
perikatoon, Tuonelan jokeen jokainen, joka on rikkaampi ja — muka —
jalompi meitä, meitä maattomia, osattomia, väärin tuomittuja ja aina
sorrettuja.
Laillisuusmiehet ja nuoret aktivistit, jotka viimeisessä
juoksuhaudassaan olivat valmiit kuolemantekoihin, alkoivat ihmetellä
ja epäröidä. Mikä on tämä pakeneva kansa? Onko tämä rehtiydestään
kuulu Suomen kansa, jonka jokainen mies on sitä rehellisempi, mitä
suurempi on hänen köyhyytensä taakka? Voivatko todella tuolla tavalla
juosta pakoon Saarijärven Paavojen, Stoolien, Stoltien ja Hurtigien
pojanpojat? Mahdotonta! Olemmeko erehtyneet? Vai ovatko meidän
runoilijamme valehdelleet? Caliban! Caliban! Suomen soissa se on
maannut, ja nyt se on herännyt, herännyt...
Jalot nuorukaiset itkivät katkerasti: Luopukaamme, tämä kansa ei
ansaitse meidän kuolemanuhriamme. Ja he olivat kuolla tuskasta ja
häpeästä, kun he kuulivat hallitusherrojen selittävän sortajalle:
Suomen kansa alkaa saada tervettä järkeä... Jaloimmatkin jäivät
odottamaan toivottomina, ja kaikkein hurjimmat suunnittelivat
elämänaikaista pakomatkaa kaukaiseen länteen, valtamerien taakse.
Despootti oli ensikerran voittanut vakuuttavasti. Hän näki selvästi
sen hetken lähestyvän, jolloin Suomen kansa oli syönyt viimeisenkin
riekaleen kunniastaan ja jolloin koko rajamaan kansa oli oleva häpeän
suossa oljenteleva orjakansa...
Silloin, juuri silloin, kun häpeän pilvet laskeutuivat yhä alemmaksi
ja laahasivat puhtaimmatkin laaksot, juuri silloin, luokkavihan ja
kaikenvihan, alhaisuuden ja kunniattomuuden tahratessa pimeäksi
juhannusaattojenkin heleän auringon, kajahtivat jaloimmat laukaukset,
mitä koskaan on ammuttu Suomen maassa. Ne lähtivät Eugen Schaumanin
pettämättömästä aseesta. Ja Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff kaatui.
Kertovatko Suomen kansan aikakirjat yhdelläkään sivullaan
roomalaisemmasta teosta? Loistaako niistä yksikään hymyilevämmästä ja
yksinkertaisemmasta sankaruudesta? Ei yksikään. Kuka on tässä maassa
kirjoittanut sparttalaisemmin viimeistä testamenttiaan? Ja kuka on
tarkemmin koskaan täyttänyt uhrautumisen lait kuin Eugen Schauman
lävistäessään puhtaan sydämensä. Ei kukaan. Eikä ole koskaan virkavalta
häväissyt pyhempää vainajaa kuin se teki sinä yönä, jolloin se tallasi
nuoren sankarin ruumiin nimettömään yhteishautaan.
Ylevimmin puhui juuri hän koko Euroopalle sorretun isänmaansa puolesta,
ja vakuuttavimmin, sillä mitä huulet puhuivat, sen todistivat käsivarsi
ja kuolema. Sydän ja teko olivat hänessä yhtä, sillä koko hänen
elämänsä oli ollut valmistumista tähän ainoaan sankaritekoon.
Nyt se oli tehty. Oli surmattu soihinsa suomalaisen korven
Ulappalan-peikko ja kaadettu tyranni istuimeltaan. Oli täytetty
laki pyhästi ja kolminkertaisesti. Oli singottu omantunnon salama
lainpettäjien poveen, oli surmattu lakien polkija ja oli toteltu
laeista jylhintä: veri verestä ja kuolema kuolemasta.
Hän oli palvonut oikeuden ikuista kauneutta ja suorittanut tekonsa
puhtaasti kuin marttyyri ja yksinkertaisesti kuin mies. Hän oli tehnyt
yksin sen, mitä kunnia vaati koko kansalta. Ritari ja ritareista Pyhä
Yrjänä! Sankari ja sankareista Yksinäisin.
Suomen harmaaseen graniittiin oli uurrettu katoamattomasti roomalainen
ajatus:
_ Simplex sigillum veri._