Vaivaistalon yläluokka.
Samana syksynä marraskuun sysimustassa yössä leimahtaa valoisaksi
koko kirkonkylä. Vartin herran rakennuksessa on syttynyt tulipalo.
Lähitaloissa havahtelevat ihmiset. Sahanpilli alkaa huutaa, pitkään
ja hurjasti. Koko kylä pöllähtää vuoteiltaan. Varjoja juoksee teillä,
sinkkisangot ratisevat. Hevoset rotisuttavat rantaan päin rattailla
vesitynnyreitä tai saaveja. Tulipalon liepeillä on tolkutonta hosumista
tai vätystelemistä. Kellonsoittaja haparoi pimeätä metsäpolkua
mökiltään kellotapulia kohti. Kylmä syysyö hytisyttää ukon jäseniä
ja karisuttaa ruumiista pois pirtin pahnaiset lämpimät. Hän panee
laiskaksi hölkäksi. Kokkovuoren kirkonpuolisella rinteellä sokaisevat
tulipalon loimot pimeässä haparoineet silmät. Ukko saa jalat alleen ja
läähättää täyttä juoksua loppumatkan...
Kirkonkellot aloittavat hätäsoittonsa, läppäävät kuin kuoleman
hädässä. Ja silloin tajutaan pitäjälläkin, että jotain tavatonta
on tekeillä. Torpanukot kyhnivät korvallistaan sängyn laidalla.
Muutamat rivakat nuoret miehet lähtevät hilppaamaan kirkolle päin.
Joukot palon liepeillä tulevat yhä laajemmiksi. Sammutustyö saadaan
vähitellen järjellisempään käyntiin. Mutta päärakennukseen nähden on
jo kaikki myöhäistä. Lopuksi tyydytään taistelemaan tulta vastaan vain
piharakennusten ja lähitalojen suojelemiseksi.
Puodinportailta lappaa tavaroita suureen röykkiöön aitoviereen. Ja
portista kannetaan suurella joukolla leveätä sänkyä, nojatuolia
ja kirjoituspöytää. Ne asetetaan keskelle maantietä tulenvaaran
ulkopuolelle. Perässä kävelee keppi kädessä, alusvaatteisillaan, mutta
saappaat jalassa ja saukonnahkainen herrasturkki hartioilla sekä
sikarilaatikko kainalossa Huugo Svart.
Lukuunottamatta vasemman jalan laahaavaa liikettä on Vartin herra
melkeinpä nuortunut. Hiukset ovat käyneet täysin harmaiksi. Mutta
kasvojen lihavat poimut ovat vähän tasoittuneet, parta on tullut
siistimmäksi, ja — ennen kaikkea — kasvoilla ei ole ärtyneisyyttä, ei
hätää eikä yhtä julmaa synkkyyttäkään kuin ennen, perikadon partaalla.
Ne ovat karheat, mutta ne eivät ole enää liikkumatonta kiveä. Niihin
on tullut inhimillistä rauhaa. Onko hän vanhentunut lempeäksi ukoksi
vai tylsistynyt? Ei kumpaakaan. Juopotteluillat ovat vain harvenneet,
joskaan eivät suinkaan lakanneet, ja hän on kaikkensa menettäneenä
elänyt huolettomassa yksinäisyydessä, jossa hän on todellakin pohjannut
siihen Pietarin kallioon, jota hän oli aavistanut vaimonsa lähdön
hetkellä. Hänen aivonsa ovat alkaneet jälleen elää, päästyään rautaisen
tuskan puristuksesta. Ne ovat näinä vuosina muokanneet jonkinlaisen
elämänfilosofian, jossa oli aineksina hänen vanha Aataminsa, itsekäs
taipumattomuus, mutta myöskin koninleikilliset elämänviisaudet ja
eräänlainen uusi elämännauru. Nyt hän oli valmis hohottamaan sekä
itselleen että maailmalle: vaeltakaa, antakaa mennä, hyvien ja pahojen
tekojen tulos, köyhyyden ja rikkauden, kaikkien taisteluiden summa on
aina sama: kuoleman leveä vuode ja iankaikkisuuden määrätön hauta.
Hänen kätensä ei enää tarrautunut rikkauden ansaan, eikä hän pelännyt
köyhyyden häpeää, sillä sen kalkin hän oli jo juonut pohjaan saakka.
Eikä hän pelännyt koko elämää. Hänet liittivät siihen enää vain yhä
laupiaammat veronmaksut himon hengille ja ajan kuluksi kelpaava
leikinlasku ... ihmisrotista, jotka nyt olivat jättäneet hänen
elämänsä rantahylyn suruttomaan rauhaan, mutta joiden kohtaloita oli
hauska seurailla, sillä ne tarjosivat yltäkyllin erästä nautintoa:
vahingoniloa.
Salaperäisesti värisyttävää ja mahtavaa oli hänestä enää vain kuoleman
hetki. Tätä varten hän luuli tarpeellisessa määrässä valmistuvansa
juuri tuolla veltolla stoalaisuudellaan, joka vähät näistä maallisista
välitti.
Tulenpalavassa kiireessä, kuin oma talo olisi tulessa, vetelee
kattoparruja alas Porkan ukko isolla keksillä. Hän suorittaa hartaan
tunnollisesti kiitollisuudenvelkaansa entiselle isännälleen, sillä
hän oli huutanut Svartin huutokaupan vasaramieheltä pilkkahinnalla
ikiomakseen liinaharjaisen Ilon ja eleli nyt itsenäisenä hevosmiehenä
omalla tontillaan.
Hanskin ääni kuuluu römeänä hänen johtaessaan sahalaisjoukkoa tämän
pumputessa sahan isolla ruiskulla vettä korkeuteen mahtavana kaarena.
Matleena, komeahko vaimoihminen, muinaisen Maatialan palvelijoita, joka
asuu entisessä leivintuvassa ja on ollut Vartin herran ruoanlaittajana
ja pyykkärinä, viskoo tolkuttomana sangolla vettä palavan rakennuksen
nurkalla ja voivottelee Herran nimeen. Poikaviikarit kähveltävät
aitovierestä minkä mitäkin pientä kapinetta. Mutta Lerkin Ville
toljailee Vartin herran lähettyvillä.
— Poika, tuopas tuolta kekäle, tokaisee herra. Ville tekee työtä
käskettyä. Huugo Svart sytyttää kekäleestä sikarin ja alkaa seurata
nautinnolla vähitellen alenevia ja ohenevia liekkejä, joiden keskellä
hehkuvat muurit ja poikkinaiset savupiiput vielä muistuttavat
ihmisasunnosta. Aamuhämärä tekee jo tuloaan.
— Lopeta jo tuo, Porkan poika... Tule tänne, huutaa herra. Porkan ukko
lähestyy hikisenä ja mustana.
— Ilo aisakärryjen eteen, tee kuorma näistä mööpeleistä ja aja se
vaivaistalon portille. Me muutamme majaa. — Sanoi ja läksi kävelemään
sikari hampaissa maantietä pitkin.
Augusta-rouva oli havahtunut tulipalon kajoon. Vain hän ja Aliisa
olivat nyt Autialassa, sillä Joel oli jo syyskuun alussa lähtenyt
lähikaupungin lyseoon. Verner, Signe ja Aliisa olivat päättäneet
yhdessä ruveta kouluttamaan poikaa edes muutamia luokkia. Ei ollut
naisilla ketään lähettää kylälle ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut.
Mutta heidän entinen kotinsa paloi, sen he ymmärsivät. Kauhistavat
tulipalon alut viimeisenä syksynä palaavat heidän mieleensä. Onko
tapahtunut rikos? Onko hän polttanut itsensä liekkeihin? Värjöttääkö
hän maantiellä? Suuri tuska painoi molemmat naiset keittiön
päätyikkunan eteen lattialle.
Heikossa tulen kajossa Aliisa rukoili onnettomalle miehelle pelastusta
ja hänen sielulleen rauhaa. He viipyivät polvillaan menehtymiseen
saakka. Mutta äiti ei ollut osannut seurata tyttärensä rukousta.
Keltaisen aamuvalon kohotessa Kokkovuoren takaa läksi Aliisa
tyyntyneenä maantielle ja tätä kirkolle päin. Augusta-rouva jäi
odottamaan. Hän yritti tekeytyä tyyneksi, mutta ei jaksanutkaan.
Rauhattomana hän juoksi pihamaalle ja sieltä takaisin keittiöön.
Mitä huolin minä ... tuon miehen kohtalosta, koetti hän vakuutella
itselleen. Mutta kaukaiset onnelliset vuodet tulivat kuin aamuaurinko
hänen mieleensä. Hänen miehensä nuoruudenkasvot, joiden hän oli nähnyt
katoavan poikkilyödyn pään mukana, ikuisesti tuomittuina, kohosivat
taas kaukana säihkyvästä aamusta näkyviin. Ne olivat houkuttelevan
kauniit ja voitollisen näköiset. Hän ei saanut tahtomallakaan niitä
enää peittymään mustiin varjoihin. Sääli, syleilevä sääli lehahti hänen
rinnoilleen. Hänen käsivartensa ojentautuivat kuin hoivatakseen tuota
kaunista päätä. Eikä hän voi enää kestää suloista näkyänsä. Hän alkaa
taivaltaa sitä kohti.
Pihamaan poikki hän kävelee, lopun tien veräjälle kiirehtii jo
juoksemalla. Veräjäportti aukeaa sukkelasti. Se lennähtää levälleen.
Puoliso on tulossa. Hän tuntee sen varmasti. Portti saa olla auki,
hänen tarvitsee vain tulla: portit, ovenkamanat ja kynnykset,
pihtipielet ja pöydänääret ovat jo valmiina hänen astua ja istua
Autialan isännäksi. Nyt hän juoksee muutaman askelen maantietä. Hän on
näkevinään miehensä pään kohoavan mäen takaa. Eikä ole uskoa silmiään,
kun mäentöyry on tyhjä ihmisistä. Mutta hän jatkaa odotellen kulkuansa
vaivaistalon portille päin.
Tuolla he ovat! Mäen alla kävelee Aliisa isän kanssa. Augusta-rouva
seisahtuu, kuulostelee herein korvin. Mitä he keskustelevat? Aliisa
kuuluu jotain selittelevän innokkaasti. He nousevat, katsovat häneen.
Hän näkee miehensä myhäilevän leppoisasti ja todellakin nuortuneen!
Ja Augusta-rouva seisoo paikallaan kuin odottaisi kotinsa portailla
onnellisen lämmön täyttäessä koko hänen olemuksensa.
Huugo Svart nyökkää tuttavallisesti huomenta. Vaimo vastaa levollisesti
ja lisää lämpimästi:
— Nyt kai tulet sitten taas ... kotiin, asumaan ... meille Autialaan?
— Isä ei suostu siihen, olen jo pyytänyt, sanoi Aliisa. Augusta-rouvan
silmissä kävi aamu pimeämmäksi.
— Ymmärrättehän, alkoi mies rauhallisesti, — etten voi asettua taloon,
joka on rakennettu Virt'ojan rahoilla. Minulla ei ole enää varaa lisätä
velkataakkaani sinnepäin eikä ... muuallekaan.
— Koettaisimme maksaa ... pois sen velan, vähitellen, tuli heikkona
toivona vaimon huulilta.
— Niinpä niin ... mutta enpä taida olla valmis muutenkaan, tämän
synnillisen sydämeni puolesta nimittäin, liittymään teidän elämäänne,
joka on kuulemma tullut ylen hurskaaksi ja ankaraksi. — Leppoisa
iva häivahti hänen suupielessään. — Mutta katsokaas tuonne, jatkoi
hän, viitaten kädellään, — tuolla on hotelli, joka on vapaasti
käytettävissäni. Ette taida tietääkään, että lahjoituskirjassani on
pykälä, jossa sanotaan: "Kuitenkin on lahjoittajalla oikeus, milloin
hän hyväksi näkee, ottaa asuntonsa hullujenhuoneen kulmakamariin ja
saada kaikki elintarpeet talosta." Kirjoitin sen humalapäissäni.
Katsokaas ... in vino veritas ei ole ainoa totuus, vaan joskus
myöskin... humalassa viisaus. — Hän nauroi omalle leikilleen. —
Uuden residenssini kohtuulliset lisäkustannukset peittyvät
toistaiseksi palovakuutussummasta, jonka Herra näki hyväksi tänä
yönä minulle lahjoittaa. Kuten näette ... minun afäärini on
sittenkin päässyt hedelmään saakka, joskin vasta nyt, näin elämäni
marraskuussa...
Naiset jäykistyivät sanattomiksi tästä Huugo Svartin uudesta
elämännaurusta. Augusta-rouva tunsi, että hänen puheensa sanoissa oli
jotain hänen miehuusaikansa älykästä sukkeluutta. Mutta jotain ...
kaiken kieltämistä ja kaiken pilkkaamista, jolle mikään ei ollut pyhää,
oli tullut lisäksi. Vaimo ei jaksanut muuta kuin kysyä kankeasti:
— Miten syttyi ... tulipalo?
— Heinikaisen puolelta. Tuo pahahenkeni, kuten muistaakseni häntä
nimititte, teki vahingossa viimeisen hyväntyön isännälleen ja
menetti itse varastetut ja vakuuttamattomat tavaransa, nauroi
mies vahingoniloisesti. — Teidän kannaltanne kai jumalallista
käräjänkäyntiä. Minulle enimmäkseen herkullista vahingoniloa... Suokaa
anteeksi, jalkani jäykistyvät ja sikari on sammunut. Menen valmistamaan
sijaa veljelleni Norrin herralle, joka on kuukahtamaisillaan tähän
samaan rikkauden hautaan, elleivät vanhat merkit petä.
Hän kääntyy vielä portailla ja sanoo vakavammin:
— Ja sitäpaitsi: tämä on kiusantekoa tälle pitäjälle, jonka asukkaista
puolet on minulle velkaa. Minä perin vain saataviani... Koettakaa
ymmärtää... Käykää tervehtimässä!
Äiti ja tytär seisovat kuin aamukylmän kohmettamina, mierolaisina
autiolla tiellä. Rakkaus ja Rukous olivat paenneet takaisin
aamuauringon syliin.
Huugo Svart kulkee vaivaistalon pihatietä. Eräästä ovesta hiihtelee
lipsahtelevissa nahkatohveleissa ja roimahousuissa häntä kohti melkein
näkymättömän hintelä miehenkäppyrä. Se on mestari Röpelin, joka on
tällä kertaa ennättänyt ennen entistä isäntäänsä. Vartin herra tuntee
hänet uskollisista silmistä ja punaisesta nenästä.
* * * * *
Kului talvi ja seuraava kesäkin. Syksyn taas taittuessa talveksi oli
täyttynyt Vartin herran vahingoniloinen toivo. Norrin herran vuoro oli
tullut. Hän ei ollut menettänyt ainoastaan kartanoaan, vaan jokaisen
pennin taskustaan ja hienot sukulaisensa, niin että hän talven tullen
oli kypsä pitäjän kaatuneitten suuruuksien yhteiskuntaan.
Kartanoitten yllä seisoi yhä kirouksen ukkospilvi, joka iski niihin
salamansa miltä ilmansuunnaita milloinkin. Norrin herraan se löi
alustalaisten yhteisvihana. Se oli suomalaisen korven louhikoissa
kiertelevää salatihuista vihaa, joka puraisi milloin kantapäähän,
milloin pohkeeseen. Se mylvähteli päivällä metsän laidassa ja
pimeinä öinä keskellä kartanoa. Torpparit eivät vielä olleet
päässeet järjestyneeseen yhteistoimintaan käydäkseen käsiksi Norrin
herran ryntäisiin. Mutta vihassaan he osasivat jo olla kammottavan
yksimielisiä. Eikä se enää pysähtynyt murinaan vääryyksistä. Se haki
itselleen uomaa, jota myöten kaivautua vihamiehen nurkan alle ja
sopivana hetkenä purkautua teoiksi, sekä kiusanteoiksi että tihutöiksi.
Torpparit löivät laimin luonnonverot, kieltäytyivät synkästi kiroten
ylipäivistä. Päivätöissä he niskoittelivat ja tekivät töitä puolella
voimalla eikä silläkään. Heinäniityillä pidettiin jaarittelevia
kokouksia, ja kun koikkelehtiva Norrin herra harppi pellolle huutaen
vanhaan tapaansa: "Työhön, kollot!" irvistettiin ja kirottiin hänelle
päin naamaa, niin että hän kuukahti nenälleen pelkästä kiukusta.
Heinähaasioita tavattiin aamuisin maahan hajoitettuina, kuin myrskyn
jäljiltä. Riihessä poltettiin siemenvilja itämättömäksi. Ja päiväläinen
kylvi sen peltoon pirullinen välke silmäkulmassa.
Vihdoin, samana syksynä kuin Vartin herra oli lähtenyt palavasta
talostaan, paloi kartanon navetta elukkoineen poroksi. Eikä kukaan
antanut ilmi tihutyön tekijää. Norrin herra hyppi kiukusta ja
voivotteli senjälkeen viikon reumatismin käsissä. Lopulta hän alkoi
pelätä omaakin henkeään. Silloin hän päätti jättää ikiajoiksi nämä
suomalaisten kollojen korvet. Hän myi kartanonsa tukkipohatalle,
joka himoitsi metsiä. Sitten hän puki ylleen uudenuutukaisen
luutnantinvormunsa ja uudisti loistavan nuoruusaikojensa huvimatkan
Euroopan keskuksiin. Mutta tuskin oli muutamia kuukausia kulunut,
kun hän jo kolkutteli taas kotimaassa rahattomana miehenä ylhäisten
sukulaistensa ovilla. Hän oli juhlinut ja — ennen kaikkea — pelannut
omaisuutensa. Ja univormu oli pahasti ränsistynyt, mikä oli hänen
tähänastisen elämänsä raskain murhe ja häpeä. Häntä tuskin tunnettiin
sukulaisissa. Ojennettiin pientä raha-apua kuin kerjäläiselle. Hän
paiskasi halveksumisesta tukahtumaisillaan rahat permannolle ja
vaati hyvitystä kunnialleen. Mutta parin viikon kuluttua hän katui
onnettomana näitä tekojaan, sillä hän näki nälkää, selvää nälkää,
pahempaa kuin tavallinen kollo, ja kiiltävät napit ja päärmenauhat
raksiutuivat univormusta milloin mitenkin, sekä itsestään että
ahtaissa majapaikkojen rappusissa. Kukaan ei uskonut hänelle enää edes
yökortteeria velaksi. Hän alentui kerjäämään nöyrästi suututtamiltaan
sukulaisilta. Nämä olivat keskustelleet keskenään ja antoivat
suoran vastauksen: mene pitäjäläistesi elätettäväksi, meiltä saat
kuukausittain niin ja niin paljon tupakka- ja kahvirahoiksi. Ja sillä
ehdolla, että katoat tänä hetkenä pääkaupungista sukuasi häpäisemästä.
Norrin herra nieli kaiken ja nöyrtyi kaikkeen. Vieläpä hän kesti
alakuloisen ylhäisesti hymyillen sen piinallisen hetken, jolloin
Vartin herra ja Röpelin ottivat hänet jäseneksi "köyhien rikkaiden
ja rikkaiden köyhien yhteiskuntaan", kuten sanoi Vartin herra
tervetulopuheessaan.
Norrin herra sai siinä puheessa niellä paljon, mutta hän teki sen
urhoollisesti. Kun puhuja nimitti häntä Konkari-Norriksi, oinisteli
hän koipiaan kuin yhtyen samaan leikkiin. Ja kun Vartin herra puheensa
huippukohdassa, jota hän nimitti uudestikastamisen sakramentiksi,
julisti hänet hotellinsa ylimmäiseksi kyyppariksi, ylistäen hänen ja
hänen rotunsa ansioita tässä jalossa ammatissa, kumarteli hän kuten
juhlavieras ainakin. Mutta kun puhuja ilmoitti, että vahtimestarin
arvon ja viran oli saanut mestari Röpelin ja että orkesteria hoitavat
hullut kopeistaan, yhtyi Norrin herra Röpelinin naurunhihitykseen
täydestä sydämestään. Hän oli oppinut ymmärtämään leikkiä ja Vartin
herran elämännaurua.
Joka tapauksessa: vaivaistalon yhteiskunta oli saanut näistä herroista
itselleen ylimielisen ja elämänmenoissaan sangen levottoman yläluokan.
* * * * *
Eräänä huhtikuisena iltapäivänä, tuollaisena vaarallisena hetkenä,
jolloin jähmettyneet mahlat äkkiä liikahtavat eläimissä, puissa ja
ihmisissä, tuollaisena lauantaipäivänä istui Vartin herra — tai
oikeammin: täällä vaivaistalossa häntä sanottiin vain herraksi —
kamarissaan hullujenhuoneen kulmauksessa. Hän kirjoittelee kauppakirjaa
Pukkilan isännän metsäkauppoja varten. Sillä hänen luonaan käydään
yhä pitäjältä saamassa lainopillisia neuvoja ja kirjoituttamassa
monenlaisia anomus- ja sopimuskirjoja. Hänestä on tullut entisille
tutuilleen, talollisille ja torppareille, isällinen nurkkasihteeri,
joka otti vaivoistaan pienen maksun. Ja niin hän sai ilman
suurempia vaivoja hankituksi itselleen edelleenkin välttämättömät
herruudenmerkit: Rettigin sikareita, hänen vanhaa merkkiään, ja
laatuunkäypää konjakkia. Mestari Röpelin puikahtaa kamariin ja suhahtaa
herran korvaan:
— Norri on saanut rahakirjeensä ja hankkinut heelan, h-he ... heelan
konjakkia. — Häntä melkein nikotutti suuri innostus, ja hän hiihteli
huimaa vauhtia ovenraosta ulos. Hän menee Herran-Leenan luo, joka
pingoittelee pyykkinuoria pihakoivujen väliin, ja kuiskaa tälle, että
herroille totivettä...
Tapulin kellot alkavat soida, kumahtelevat kuin riemujuhlaa, vaikka
yrittävätkin noudattaa kirkollisen uneliasta verkkaisuutta. Ja
Röpelinin korvissa ne soivat juhlan alkajaissäveliä.
Näistä kumahteluista ärtyi kopissaan ryppyotsainen Jere, joka oli
tullut mielenvikaiseksi uskonnollisista mietiskelyistä. Hän karjahteli
ilmassa vavahtelevaa ääntä vastaan kuin arkkienkelin pasuuna, ja
jotakin riemuitsevan voitokasta oli niissä naurunhohotuksissa, joilla
hän päätti ankaran pitkät herjauksensa paaveja ja pappeja vastaan.
Mutta viereisessä sellissä istui entinen satulamaakari Antti Ruikka,
joka oli juonut hokmannia ja pulituuria niin paljon, että näki
jönkeileviä, monivärisiä matelijoita, jos vain sulki silmänsä. Ja hän
hoki kuin hätäiseen nauruun tikahtumaisillaan:
— Herran tähden, rouvan tähden ... piumpaum-pum... Herran tähden,
rouvan tähden pim-pam-pom. — Ja pieni rivous tuntui kutittavan
hänen kitalakeaan. Jostakin komerosta lauloi hullu, joka oli ollut
nokikolari, huikealla äänellä:
Oli kerran nokipoika,
joka harjoja käveli,
ja pienet piiat ne itki,
kun sälli se reissaili,
suti sumpati rallaa lei
ja heijaa, leijaa ... top.
Ja hän oli tekevinään tasapainotemppuja katon harjalla raikkaassa
tuulessa.
Keskellä näitä ääniä helähteli jonkin sellin katonrajasta kirkas
naisääni:
— Pipluu, pipluu, pipluu! — Siellä piipitteli, näet, kummallisella
telineellä istuen, Onneton-Hanna, joka oli antanut kerran huumaavan
lemmen sekoittaa päänsä ja piipitti ja huhuili nyt suloisen yljän
odottelussa. Hän luuli soittavansa pientä pyypilliä, joka soi
kauniimmin kuin satakielen laulu. Ja hän oli onnellinen.
Vaivaistalon hullujenhuone eli täyteläistä kevätelämäänsä jännittynein
hermoin. Siellä oli usko täydellistä ja epäusko kiihkeää. Siellä oli
viha ja rakkaus katkerampaa ja onnellisempaa kuin viisaitten ihmisten
veltossa maailmassa.
Röpelin oli piipahtanut päärakennuksessa Norrin luona ja pujahti
uudestaan kamariin:
— Nyt se tulee, ja se pani taskuunsa sen he-he-he-heelan...
— Astupas sitten mestarinvirkaasi. Sillä mikään ei vedä vertaa sille
nautinnolle, jonka viisas saa tyhmästä miehestä ja varsinkin tyhmän
miehen konjakista, muhoili herra.
Pihapolulle ilmestyi Norrin herran korkea vartalo. Univormussa oli
enää yksi alkuperäinen nappi. Mutta se oli sydämen kohdalla ja se oli
kirkas, sillä sen kiilloittaminen kuului unohtumattomana seikkana hänen
aamutoalettiinsa. Hän keinui ja harppi entiseen tapaansa. Mutta entistä
varovammin, sillä jäsenet olivat haurastuneet liitoksistaan talvi
talvelta.
Vahtimestari Röpelin avasi syvään kumartaen ovet levälleen, nikaten
samalla Vartin herralle.
— Oletkos köyhä rikas vai rikas köyhä? otti Svart vieraansa vastaan.
— Herrat ovat lopultakin aina rikkaita he-he... Ja Norrin herra veti
todistukseksi konjakkipullon taskustaan.
— Tarkoitin aivoja, rakas veli. Herroja ja rikkaita köyhiä on täällä
vain mestari Röpelin ja minä. Sinä kuulut köyhiin rikkaisiin, sillä
sinä et ole mitään muuta kuin entinen rikas. Ymmärrätkös eron?
— He-he-he ... kukapa niitä sinun erojasi ja nerojasi...
— Patruuna tarkoittaa hengellistä rikkautta, sanoi Röpelin ja
pimpsahutti auki pullonkorkin.
— Mutta vastaapas tähän: Oletkos hullu vai viisas?
— Mene kysymään sitä asiaa hulluiltasi, hohotti Norri ja alkoi kaataa
laseihin totivettä.
— Olen kysynyt sekä viisailta että hulluilta ja tullut siihen
tulokseen, että me elämme viisaitten ja hullujen välimailla, jossa ei
ole hulluja eikä viisaita, vaan ainoastaan herroja ja hounia. Ja kuten
edellä todistettiin, on täällä vain kaksi herraa. Kuka on siis tässä
kamarissa houna? Vastaa, poika.
— Joo, joo. Viisaitten nautinnot ja hullujen vapaus, puheli Norri
kautta rantain ja sekoitteli lasiaan.
Mutta Vartin herra jatkoi yhä kiusantekonsa salaojaa:
— Tiedätkös, Norri, mikä on ihmisen tie?
— Aasin ja pöllön! Eikö sattunut, veli...
— Ei, poika, ei sinne päinkään. En minä puhu entisistä luutnanteista,
jotka vanhemmiten muuttuvat kukosta aasiksi. Enkä minä tarkoita
talonpoikaa tai pappia, en kauppiasta enkä aatelismiestä, jotka
pölläilevät kukin oksallaan ja luulevat ihmiselämän olevan
heinähaasiassa ja kinkeriluvussa tai kuparilantissa ja kiiltävässä
napissa. Ja kaikkein vähimmin minä tarkoitan tukkipomoja ja
torppareita, jotka nyt tappelevat tuolla alhaalla meidän mannuistamme
ja metsistämme. Ei, poika parka — annapas se pullo — minä tarkoitan
meitä herroja, joita myös ihmisiksi kutsutaan. Meidän osamme
on kuolettaa kaikista lihanhimoistamme vallan- ja kunnianhimo,
mammonanhalu ja vieläpä kunniallinen maine pois...
— Entäs viinanhimo? hihitti Röpelin.
— ja tyytyä harjoittamaan vain kaikkein luonnollisimpia nautintoja,
joihin kuuluu ennen kaikkea nainen, joka ei rakasta meitä mammonan
tähden. Kun tähän olemme päässeet, olemme oikeitten herrojen rappiossa,
niin sanoakseni välitilassa.
— Niinkuin ollaankin, vaivaistalossa, totesi Norri, joka kaatoi
totilasinsa ylimmäksi nautinnoksi muutaman pisaran kylmää vettä
ja maisteli herkutellen. Vartin herra siemaisi puolen lasillista,
siristi toista silmäänsä koirankurisesti Röpelinille ja tähtäsi nyt
kiusantekonsa ytimeen.
— Oikein. Mutta näistä luonnollisistakin on meidän päästävä ja tultava
luonnollisuuteen...
— Älä helkkarissa, hekotti Norri.
— Patruuna tarkoittaa hengellistä rakkautta, sellaista kuin minä kannan
sydämessäni petollista Oihonnaa kohtaan...
— Juuri niin, munkkiuteen, ollaksemme valmiit astumaan Pietarin
portille lasten kaltaisina.
— Mekko päällä ja tippernikkelit kuin ruusunnuppu, kippis!
— Niin että oletkos sinä, Norri, jo alkanut luopua niistä
luonnollisista nautinnoista?
— Älä jankuta, vaan kallistakaamme unohduksen malja. — Ja hän ryyppäsi
taas somasti kuin kukko pienen pirauksen.
— Vastaa, jyrähti Svart näytellen julmettunutta moralistia. — Ja mitäs
tuijotat sinne sitä Herran-Leenaa? Onko sulla sen kanssa...?
Norrin herran katse oli kirkastunut nuoruuden valosta. Hän sipristi
silmänsä ja avasi ne taas, naksautti kielellään kitalakeen, levitteli
käsiään mittaillen Herran-Leenan kauneusarvoja ja kallisti päänsä kuin
parhain naistuntija:
— Tjaa, mikä harvinaisuus tuo Herran-Leena vaimojen seassa! Mikä
kiinteys vyötäröllä ja kuuttakymmentä lähenemässä... Ja katsopas mikä
ruhtinaallinen kaari harteista tuota niin sanoakseni puolueetonta
aluetta kohti... Tosiaan, tjaa, hieman liian innokkaasti pyrkivät tosin
lantioiden kummut kohti avaruutta. Mutta naisen kauneushan voidaan
lopullisesti mitata vain kahdella ulottuvaisuudella, pituus, kohtisuora
on jätettävä laskuista pois. Vain laajuus on oleellista, ja minun
kokemukseni sanoo: juuri se — tuo leveys — merkitsee turvallisuutta,
joka taas puolestaan...
— Ahaa, ha-haa, hohotti herra, — in vino veritas, jatka, jatka...
— Jaa, jaa, minä olen ollut aina kypsyneen ikäkauden ja kansan
ystävä ... niin että ... verrattuna tuollaiseen kapealanteiseen
kaupunkilaisruipeloon, jonka taitamattomuutta sanotaan suloudeksi
ja nyrpeänenäisyyttä siveydeksi, sellaisen rinnalla Herran-Leena on
— Batseba, ainakin on ollut, ja joskin erotan pariisittaret omaan
luokkaansa...
Mutta Vartin herra oli noussut uhkaavana. Hän tarttui Norriin laskien
kätensä kuin lainvalvoja rikollisen olalle ja sanoi juhlallisella
äänellä:
— Mies, vastaa, oletko ollut laittomissa tekemisissä emännöitsijäni
kanssa?
— Eikös veli suvaitse muistaa, että...
— Ilman sarvia ja hampaita, vanno minulle kunniasi kautta, että viaton
on tämä nainen.
— Minun, tuota ... minun puolestani kuin yksinäinen karitsa paratiisin
niityllä, mutta en takaa, että...
— Vanno, vanno germaanisen kunniasi kautta, että immellisen viaton on
tämä nainen!
— Parole d'honneur. Se voi kyllä olla todennäköistä, mutta...
— Vanno!
— No, sapperment! Tuossa on veljen koura ja kunniasana.
— Skål, bror, hohotti Vartin herra, — etkös sinä mies parka leikkiä
tajua.
— Minäkö en tajuaisi leikkiä, minä joka en ole muuta tehnytkään kuin
leikkinyt koko elämäni? Sekä sodassa että rauhassa! Ensin naisilla
ja omalla hengelläni... Jaa, jaa! Ja sitten ... uhkapelissä ja
pelihelvetissä, kunnes leikin koko omaisuuteni ruletin huimaavalla
pyörällä Monacon ihanassa helvetissä. Oo, se oli ylhäistä leikkiä! Minä
en olekaan töhertänyt omaisuuttani tylsässä humalassa takauskirjojen
allekirjoituksiin, kuten eräät porsastelevat patruunat... Parole
d'honneur! Siinäs sait...
Vartin herra vastasi leppoisasti:
— Oikein puhuttu. Ruhtinaallinen lempeyteni oli minun maallinen
turmioni ja siitti vain inhon nakerteleviin ihmisrottiin. Mutta
elämäninhosta sikisi nauru, juuri tämä ruhtinaallinen elämännauru,
jonka vuoksi olen armollisesti säästänyt myöskin riitaveljeni
Konkari-Norrin vaivaisen hengen. Sat sapienti. Olen puhunut.
Kirkonkellot olivat lakanneet kumajamasta. Hullut olivat väsyneet
valitus- tai ilolauluin haavettansa tavoittamasta. Kunkin palava
totuus tai kaunis näky oli heiltä kadonnut, ja nyt he tuijottivat
ajatuksettomaan pimeyteen, joka armahti tylsyydellä heidän hätäiset
sielunsa.
Auringon kajastus leikkasi veripunaisena viivana laaksontakaista
taivaan rantaa, erottaen toisistaan avaruuden ja pienen maailman.
Vaivaistalon juhliva ylhäisökin oli vaiti.
Päärakennuksesta alkoi kuulua virrenveisuuta. Kirkkoherra oli tullut
pitämään lauantaista hartaushetkeä vaivaistalon ukoille ja akoille.
Herrat hymähtivät, Jere riivattu havahtui hetkeksi tuijotuksestaan
ja karjahti lyhyen vastalauseensa koko toimitukselle. Herran-Leena
pistäytyi sisään ja toi lisää totivettä, ripustaen mennessään
ovenpieleen naulaan avainkimpun, jossa oli hullujen kopinavaimet.
Sekoitettiin hiljaisina laseja.
— Pappi on tullut käännyttämään vaivaisia laittomiin
asevelvollisuuskutsuntoihin, kun nuoriso ei hänen valtioviisauttaan
tottele, tokaisi Huugo Svart ivallisesti.
— Alas suometarlaiset, kivahti Norri.
— Malttia, veli, hehän vain seuraavat järkeä. Heidän ainoa vikansa on
siinä, etteivät muista, että joka kerran kun tämä kansa on yrittänyt
jotain hyvin järkevää, se on säännöllisesti tehnyt sanomattoman suuria
tuhmuuksia.
— Mitä sydän sanoo, se on tehtävä, ja minun sydämeni sanoo, että maltti
hiiteen ja ryssät helvettiin!
— Kuules, Norri, miksi sinä et ammu Bobrikoffia, vaikka olet luutnantti
ja aatelismies? Siinä olisi jotain ylhäistä järjettömyyttä, joka
hankkisi kansalle vähän hengitysaikaa ja sinulle ... kunniakkaan lopun
hirressä.
— Jaa, jaa, jos sen miehen joku lähettää taivaaseen...
— Äsken puhuit helvetistä!
— Älä sinä, Vartti, aina vänkää! Minä tarkoitan, että ... suomalaiset
kollot siihen eivät pysty. Siihen tarvitaan...
— Kuulkaa, veljet, kuulkaa! — Röpelin nosti kättään hiljaisuutta
vaatien, — Onneton-Hanna pipluttaa ja piipittää... Voi, veljet rakkaat,
hillitkää teitänne tällä ihmeellisen rakkauden kiitosvirrellä.
Mestari jäi jälleen kuuntelemaan pää kallellaan, ja hänen silmäluomensa
lupsahtivat suuren haaveen raskauttamina. Hetken kuluttua hän alkoi
kertoa, kuin itselleen hymisten, Onnettoman-Hannan tarinaa:
— Ja hän, tämä sama Hanna-tyttö, oli kerran pienen valkeanurkkaisen
kartanon tytär. Kevätilloin hän seisoskeli isänsä yrttitarhassa,
kuin omenapuu metsäpuitten keskellä ... ja hänet oli kasvatettu
kunniallisuuteen ja tapain siveyteen. Eikä kyennyt yksikään,
ei silavaljakolla ajeleva kartanonpoika eikä koreasti puettu
herrasjunkkari, tahraamaan hänen neitsyytensä kilpeä. Mutta hänen
sydämeensä oli vuotanut jo äidin rieskassa ylitsevuotavaisen Rakkauden
virta. Eikä hän rakastanut vain kukkia ja koreita päiviä, hän
helli pieniä maan matosia ja varoi niitä tallaamasta. Hän hengitti
hyttysparvellekin hereiltä huuliltaan rakkauden tuoksua... Kaikki
eläimet olivat hänen ainoisia aljojansa, mutta varsinkin kotieläimet
ometassa, jossa hän lauleli pitkät talvipäivät kesäisiä laidunlauluja
lehmille ja vasikoille, vuohille ja karitsoille. Ja lemmikkilehmälleen
hän oli antanut nimeksi Rakkaus. Niin, niin ... älkää naurako! Niin oli
hän lemmikkinsä nimittänyt, eikä siinä ollut hänen mielestään mitään
naurettavaa tai ihmeellistä.
Näin eleli vuodesta vuoteen Hanna-tyttö ja hyvä oli hänen oleskella
neitsyytensä kartanossa. Hän pysyi niin viattomana, ettei hän osannut
ketään kutsua kumppanikseen viikunapuunsa alle.
Mutta eräänä päivänä tuli kartanoon kulkurimies, jolla oli hattu
reuhkallaan ja kirjava liinanriekale kaulassa, mutta jonka
kasvot olivat voitollisen näköiset ja vartalo sorja. Sanoi meriä
purjehtineensa ja katsahteli palavasti. Se mies oli maailmalla
pyhät paikat tahrannut ja kirkot kirjoinensa häväissyt. Oli jos
jonkinlaisessa hyppäämisessä ja riettaudessa elänyt. Mutta hän
oli häreä mieleltään ja hereä kieleltään. Ja kiiruhusti juoksi
Hanna-riepu lankeemusta kohti. Rakkauden heleä virta hänen sydämessään
sakeni juovuttavaksi juomaksi. Hän joi sitä öisin pakottavilta
neitsytrinnoiltaan. Ja kerran — elotulien välkähdellessä peltojen takaa
— hän antoi itsensä kiertolaiselle ikuiseksi autuuden juomaksi.
Aamulla Hanna lauloi kuin sokea lintu, ja hän lehahti ilmavin helmoin
vanhempiensa huoneeseen. Mutta isäntä ajoi kulkurin maantielle
koukkukeppi kourassa. Hanna seurasi pieni nyytti kädessä sulhastansa.
Ja hänen otsansa paistoi vieläkin onnellisempana. Sillä niinkuin tähdet
näkyvät yöllä, niin myöskin Rakkaus hädän ja ahdistuksen pimeydestä.
Sitten kulkivat he ajan yhdessä. Hanna parka sai kyyristellä ihmisten
kynnyksellä ja anella eineekseen vierasten pöytäin murusia. Mutta
talottomat taipaleet hän kantoi ristiänsä hymyillen uneksuvasti, sillä
hän odotti kärsimyksensä ihanaa palkkaa. Kuitenkin ... kun hänen
synnytyksensä aika tuli, oli hänen ylkänsä hänet jo jättänyt. Tuo
kurja juuttilainen oli paennut merille pillojansa. Ja sinä yönä kun
Onneton-Hanna sai ilmoille pojan ja sen mielettömänä surmasi, pimeni
hänen järkensä iäksi päiväksi, pimeni ... eikä kuitenkaan sammunut
yksi sen pienen pienistä soppiloista. Itkun pikarista oli valahtanut
sinne yksi kirkas pisara, joka nyt loistaa siellä kuin pieni jalokivi
ja säteilee haikeata onnea mielenvikaisuudenkin yössä. Se se hohtelee
hänen silmistään ihanampana järjen valoa. Se on kuin huikaissut hänen
särjetyn sydämensä hehkuvaksi verenpisaran kukaksi, joka akkunalla
nuokkuu. Eikä hän muista muuta kuin sen ihanan valheen, että hänen
ylkänsä laskee parhaillaan kotorantaan noutaakseen morsiamensa. Ja
siksi laulaa Onneton-Hanna ilolaulua korkeasta akkunasta alas rannan
puoleen. —
Kertoja kuulosteli nostaen käden korvallisille. Vartin herran silmistä
putoilivat harvakseen raskaat pisarat. Norrin herra katseli akkunasta
harmaat silmät sumeina. Mestari kuiskaili:
— Kuulkaa ... pipluu, pipluu ... kuin sirkan siritys... Pipluu,
pipluu... kuin pajupilli lapsen huulilla. Pipluu, pipluu... Nähkääs,
veljet, rakkaus, joka on saanut elämän puhtaassa sydämessä, ei
kuole koskaan. Jos se ristille naulitaan, saa sen itkun kaste sen
viheriöitsemään. Jos tunget sen kallion poveen, se lentää hohtavin
siivin kuin taivaan salissa. Jos se petoksella raiskataan, annetaan
sille sijaan haaveen valhe, joka on kestävämpi kaikkia totuuksia.
Ja jos riistät sen huulilta sanat, se sopertaa muutamia kirjaimia
ja siivittää ne tuhannella sävelellä. Pipluu, pipluu... Niin se
laulaa. Ja jos se heitetään ikuiseen nälkään, tekee se kuin sadun
heinäsirkka, joka syö omat jalkansa joka ilta ja joka yön laulaa
tuskan kirvoittamana sitäkin ihanammin. Kuunnelkaa, veljet,
kuunnelkaamme koko yö... tätä ylitsevuotavaisen Rakkauden
kiitosvirttä.
Hereästi itkevät ukot syleilivät mestaria vuorotellen. He joivat maljan
toisen toisensa jälkeen ja ristivät ne milloin itkun pikariksi, milloin
Neitsyt Marian sakramentiksi. He tunsivat siirtyneensä rajattomuuksien
liepeille, ja ylimaallisessa lienteässä virrassa uiskentelivat heidän
hellät sydämensä veljellisessä rakkaudessa.
Niin kävelivät ukot edestakaisin ja ympyrässä kädet toistensa kaulalla
tai seisoskelivat nojaillen luottamuksella toisiinsa tai seinään.
Vähitellen pääsi keskustelu taas niistä pyörryttävistä syvyyksistä,
joihin itkettävä mielenliikutus oli sen heittänyt, järjelliseen uomaan.
Nyt se alkoi nousta, tosin kompastellen, korkeuksia kohti.
— Ja mitäs sinä, Vartti, sanoit, että välitilassa... Mehän olemme
selvässä autuuden tilassa! lauloi Norri.
— Älä valehtele, veli, tällä pyhällä hetkellä... Me olemme vasta
matkalla Jerusalemin kaupunkiin, jossa uneksuu Herran poika Neitsyen
autuaallisessa helmassa. Ja me olemme kolme tietäjää Itäiseltä maalta,
kuvitteli Vartin herra.
— Herran pojat ja Kaitarannan Kustaa, hihkaisi Röpelin. — Minä rukoilen
itseni vahtimestariksi Neitsyt Marian ruusutarhan portinpieleen...
— Tai pullamestariksi enkelten paakaritupaan!
— Norri, silentium! sillä minä sanon toisen ja viimeisen kerran:
erotkaamme luonnollisista ja muuttukaamme hulluiksi... Nää, nää, älä
keskeytä, Norri, sillä minulla on yhä jano...
— Hä-hä-hä ... kippis sitten.
— Minulla on nimittäin haaveen jano, sellaisen haaveen, joka ei vanhene
eikä vanhenna, vaan tekee lapsen kaltaiseksi, jolla ei syntivelkaa ole
ollut eikä tule olemaan, sellaisen haaveen, niin, juuri sellaisen,
joka ei vaadi vaihtamaan itseänsä uuteen ja parempaan kuin hevosluuska
markkinoilla. Minä olen seurannut noiden heikkopäisten elämää ja
havainnut heidät kunkin haaveessaan onnelliseksi. Onneton-Hanna on
heidän Neitsyt Mariansa, ja ikuisesti onnellinen, sillä hän on joka
päivä kuin lemmenkohtauksesta palannut nuori tyttö, joka kaihtaa
muiden seuraa ja naureskelee onnensa kanssa. Ja hänen eteensä nyt
vaeltakaamme! Mutta sitä ennen ... juokaamme kolme täysinäistä haaveen
maljaa ja muistakaamme, että ... kolme kertaa kolme tekee yhdeksän.
Ukot joivat totisina kuin uuteen elämään astuvat. Vartin herra otti
avainkimpun ovenpielestä ja asettui seisomaan keskelle lattiaa:
— Sinä vaivainen Norri, polvistu alas! Minä olen Pietari, joka avaan
sinulle ensimmäisen taivaan. Sitä ennen täytyy minun antaa sinulle,
joka olet pitäjän suurin lurjus, minun täytyy antaa sinulle anteeksi,
synnit nimittäin, ettäs olisit mahdollinen... Polvistu, sanon minä.
No, niin. Tämän täysinäisen maljan kaadan minä sinun kaljamakalloosi.
Hurluiskis! Ja siinä on armon merkki. Nouse.
He siirtyivät äänettöminä käytävään, Vartin herra edellä, Norri ja
Röpelin kantapäillä. Avasivat koppien ovet, ilmoittivat olevansa
hulluja ja jäävänsä haaveitten valtakunnan asukkaiksi.
Tuskin he huomasivatkaan, että kaikki hullut, paitsi Onneton-Hanna,
karkasivat kopeistaan, juoksivat pihalle ja pihan poikki maantielle,
jota myöten alkaa nyt juosta vimmattu ja sekapäinen joukko. Nokikolari
juoksee kädet levällään kuin pidelläkseen itsensä tasapainossa
huimaavalla katonharjalla ja laulaa nokipojan laulua. Satulamaakari
hankaa portin luona hetken polveaan, kuin hieroisi suunnatonta
pikilankaa valmiiksi. Kiepahuttaen toisella jalalla itsensä ympäri
hihkaisee ja painaa muitten perässä alamäkeen. Mutta Jere riivattu on
ristinyt kädet rinnalleen ja muljahuttelee synkkäin kulmainsa alta
kuin etsien ketä niellä. Heristää äkkiä nyrkkinsä kirkontornia kohti
ja alkaa ravata lujaa vauhtia. Muut hullut olivat yhtyneet suureksi
rykelmäksi, joka etenee vuoroin juosten, vuoroin seisahdellen.
Vaivaistalon vartijat ja palvelusväki hälyytetään paenneita ajamaan
takaa. Ja kummallinen temmellys, huuto ja mäiske tuntuu kantautuvan
kyläisestä laaksosta kohti vaivaistalon korkeata mäkeä.
Mutta ukot jäivät Onnettoman-Hannan koppiin ja seisoivat hartaan
onnellisina hänen korkean istuintelineensä juurella. Vartin herra
piti hurskaan puheen, jossa hän julisti Hannan heidän kaikkien
jumalattareksi. Kun Norri uskalsi huomauttaa, että hänestä olisi
sointunut kuningatar ikäänkuin ylhäisemmältä, karjaisi herra hänet
polvilleen. Mutta kun toveri nöyrästi taipui ja mestari myös polvistuen
ja iloisesti itkien nimitti Hannaa kohtalosisarekseen ja taivaalliseksi
Oihonnakseen, polvistui hänkin veljellisesti heidän vierelleen.
Onneton-Hanna hymyili polvistuneita kohti ja sopersi kuin kaukaisen
pillin äänellä:
— Pipluu, pipluu...
Tämä oli ukkojen mielestä niin kaunista kuultavaa ja tytön armahtava
hymy niin taivaallinen näky, että heidän korvansa lumpeutuivat ja
silmänsä huikaistuivat. Lopulta he menettivät kokonaan tajuntansa
nukahtaen onnellisina lattialle jumalattarensa jalkojen juureen.
Kylällä kävi melske ja juoksu, kun hurjapäistä hullujen laumaa
kerääntyi koko kylä vangitsemaan. Mutta vaivaiset viettivät vapaampaa
hämärähetkeä kuin koskaan ennen, ketkä jännittyneinä keskustellen
alhaalta mäikyvästä takaa-ajosta, ketkä yksikseen istuskellen ja
näperrellen pieniä kätköstä otettuja herkkupalojaan.
Mutta Onneton-Hanna istui yhä istuimellaan, kuunnellen kerkein korvin
illan kummallisia ääniä ja katsahdellen laupiaasti hymyillen alhaalla
kuorsaavien ukkojen puoleen.
* * * * *
Seuraavana aamuna kokoontui vaivaistalon johtokunta, ryhtyen
kurinpitotoimiin, joita koko suuttunut kirkonkylä äänekkäästi vaati.
Niin tuomittiin Norrin herra, Röpelin ja Herran-Leena pitkiin
koppirangaistuksiin. Huugo Svartille ei voitu mitään, sillä hän ei
ollut vaivaistalon järjestyssääntöjen alainen. Kuitenkin hän pian tämän
jälkeen muutti asumaan Autialaan, puolisonsa luokse.