Uudisperhe.
Vahervuoren vieritse, jonka huipulle Joel oli luvannut rakentaa
rosvolinnan, työntyy Kirkkoselkä, tehden jyrkän polven laivasillan
kohdalla, syvänä melkein joennäköisenä lahdenpohjana kohti
pihlajaryhmäistä kumpua, joka siintää tyynen veden aikana Portinmäelle
kuin hiljainen pienen pieni kolkka unohtuneesta paratiisista. Tämän
Pihlajakönkään vehmasta lievettä myöten laskee lahteen korkeista
erämaista polveileva Autiojoki. Ja pihlajain siimeksessä soutaa
kuin soukka hinaajalaiva, keula kirkonkylää kohti, Augusta-rouvan
uusi asumus. Siinä on kolme peräkkäistä huonetta, kaksi kamaria
ja keittiö. Toiset korkeat ja toiset matalammat, kamarinpuoliset,
rappuset riippuvat sen etelänpuolisessa kyljessä. Rakennus on sivelty
punamullalla, mutta nurkkalaudat, portaat ja kaiteet ovat vielä
maalaamatta. Niiden piti kerran tulla hohtavan valkoisiksi. Samoin
piti kivijalkakin, jossa oli vasta korkeat nurkkakivet, muurata
oikeaksi umpinaiseksi kivijalaksi, tuonnempana, kun lapset maailmalla
ennättäisivät saada suurempia summia kokoon.
Tosin oli Signe tällä välillä mennyt kauppias Torkkelille, mutta
äveriäs kauppias olikin saita ukko, niin että tytär ei voinut lähettää
äidilleen muuta kuin talousrahoista kähvellettyjä pikkuseteleitä, jotka
riittivät avittamaan vain jokapäiväistä elämänmenoa eteenpäin. Lisää
lähetteli palkkarahoistaan Verner, joka näihin aikoihin palveli milloin
milläkin maalaiskauppiaalla, levottomana etsien sitä umpeutunutta
lähdettä, josta avata uuden rikkauden suonen köyhyydessä nääntyvälle
suvulle.
Se leiskahteleva tuska, joka raastoi hänen raisua nuorukaissieluaan
pienissä puotipojan töissä, suurten suunnitelmain kiehuessa päässä,
se oli hänen syyttömän-osansa isän perinnöstä. Ja hän oli sortua sitä
kantaessaan.
Tyyra oli päässyt harjoittelijaksi kiertävään maaseututeatteriin ja
tarvitsi tuon tuostakin pientä raha-apua, jota harvoin oli kenelläkään
lähettää. Aliisan oli tarvinnut luovuttaa Kaarinkin esilukijattareksi
erään vanhapiika-tädin hoiviin, sillä hänellä oli ankara taakka olla
lähimpänä auttajana rakennettaessa tämän tyhjän uudisperheen hataraa ja
hitaasti kohentautuvaa elämänkekoa.
Augusta-rouva seisahtuu keittiön päätykamarin eteen ja katselee
ajatuksissaan syyskesän liikkumatonta lahdenuomaa pitkin. Hän on
puettuna entistäkin köyhemmin, pumpuliseen röijyyn ja karkeaan
hameeseen. Mutta mykän ilme on hänen kasvoiltaan siliytynyt. Niissä
on jo pieni pisara terhakkuutta. Jos hän huoahteleekin, huokaa
hän kiitollisuudesta Jumalalleen, joka on auttanut hänet vieraan
kynnykseltä oman katon alle.
Lahden takana on Rantakylän hökkelirykelmä häviämäisillään. Keuhkotauti
ja maailmanranta olivat nielleet avaraan hautaansa sen nuoren polven.
Vanhat olivat kupertuneet omiin kuolemanarkkuihinsa, ja loput Vartin
herran hävittyä köpötelleet vaivaistalolle tai pitäjän syrjäkulmille.
Useimmat tönöt oli jo revitty maahan liikenteen jaloista, joka oli
vallannut koko ranta-alueen. Sillä uuden uutukainen sahalaitos oli
noussut Kirkkoselän rannalle, laivasillan toiselle puolelle. Vain
Herran-Leenan kuumeenpunainen mökki uhmasi uutta aikaa sillan korvassa.
Mutta senkin maahanjaoittaminen oli jo Herran-Leenan kohtalonkirjoihin
merkitty. Ja hänenkin vuoronsa tuli kohta nousta suruttomien köyhäin
kartanoon.
Portinmäen takaa näkyi harja hänen entisestä kodistaan, Vartin herran
muinaisesta kauppahuoneesta. Miten elänee hänen onneton puolisonsa?
Se ajatus oli vaivannut häntä hiljaisena painajaisena. Hän kyllä
tiesi, että kun kauppias Torkkeli oli jättänyt valvomatta pesästä
saatavansa ja suunnattomat tavaravarastot oli huutokaupoissa myyty,
oli Huugo Svartille lopultakin jäänyt kaupparakennus tyhjine seinineen
vielä omaksi. Mutta hän tiesi myös, että hänen entinen pahahenkensä
Janne Aukusti Heinikainen oli palannut. Oli vuokrannut rakennuksesta
puodin ja piti siinä nyt pientä kauppaa. Etenkin tämä tieto kalvoi
yhtä mittaa Augusta-rouvan sydäntä. Mutta hän ei kyennyt kulkemaan
edes tuon rakennuksen ohi, saati sitten sisälle astumaan. Ja hän
kovetti sydäntänsä turhia ajattelemasta. Hän pysyi pienen Autialansa
suojaisella tonttimaalla, jossa perunanvarret työnsivät mumpuloita ja
pari lauttia rehoitti punajuurikasta ja porkkanaa.
Aliisa istuu yksin neulomaverstaassaan, päätykamarissa. Oppitytöt
Vekurin Alma ja Lajusen Anna sekä neiti Marja Tillanen, joka tällä
välin monivaiheisella urallaan on ennättänyt kaupungissa käydä
neulomaopitkin, ovat jo lähteneet. Aliisa istuu ja lukee jotain
lahkolaissaarnaajan teosta. Hän istuu liikkumattomana ja kalpeana.
Hänen poskiensa lempeä punerrus on kadonnut kokonaan. Hieman eteenpäin
työntyvä kaula on kammahduttavan valkea puvun tummaa kaulusta vastaan.
Rinta näyttää kutistuneelta. Neitseellisyys hänen vartalollaan on kuin
kesken lakastunut, hän on kuin kolottu koivu, joka on alkanut kuivua
keskeltä mahlaisinta kevättään. Vain entistäänkin suurentuneet silmät
ja korkea otsa ovat jääneet jäljelle. Mutta silmienkin orvokinväri
on käynyt kuumeen-palavaksi. Niissä on tuijottavaa kiihkoilijaa,
ankaruutta, joka näyttää olevan joka hetki valmis parannussaarnaan.
Hän näyttää lakanneen öitten ja päivien alinomaisesta itkusta, mutta
pitkät työpäivät, yhtämittainen rukous ja tutkistelu on tehnyt hänen
otsansa nihkeäksi ja vaivatuksi. Sen kosteuskin alkaa jo kuitenkin
haihtua. Jonkinlainen kuiva kiilto ja päilyvä kirkastus, ihanimpain
rukoushetkien jälkeen, ovat nyt näkyvissä...
Mikä hirvittävä kulovalkea on tuhonnut hänen neitsytsielunsa pisaroivan
tarhan? Miksi kasvavat siellä nyt vain hauraat ansarikasvit ja vain
harva kuumeenpunainen tai himmeä kukka? Sitä eivät ole voineet tehdä
yksin köyhyys ja kiduttavan pitkä työ. Hänhän oli jo luonnostaan
tyytyväinen vähään. Ei niin, vaan isän kärsimysperintöön oli liittynyt
lisäksi hänen kohdallaan äkillinen, tuhoava murhe.
Koko hänen elämänsä näkyväinen ja näkymätön valo oli ollut hänen
rakkautensa Kaaperi Rasimukseen. Mutta nopea keuhkotauti oli surmannut
tämän nuorukaisen jo vuosi sitten. Vihkiytyneitten sydämien erontuskaan
oli Aliisalle tullut lisää tunnonvaivat siitä, ettei hän köyhyydessään
kyennyt kustantamaan sulhaselleen edes sairaalahoitoa. Kaaperi
Rasimuksen oli täytynyt kuolla eräässä mökissä kirkonkylän liepeellä,
jossa morsian oli häntä hoitanut viimeiset ajat.
Ilman alinomaisen rukouksen lievitystä Aliisa olisi joutunut kiroamaan
isänsä synkeän köyhyydenperinnön, joka oli tehnyt hänet voimattomaksi
elämänsä kalleimpina hetkinä. Ilman ikuisuususkonsa kirkasta lähdettä
hän olisi myrkyttynyt katkerasta kalkistaan. Mutta nyt, nyt oli hänellä
pelastava kallionsa yhtä kokonaisessa uskossa Kristukseensa kuin oli
ollut hänen nuoruudenrakkautensa. Ja hänen oma uskollinen ja ikuinen
neitsyytensä oli kuin lienteä virta, jonka puhtaissa vesissä hän kastoi
itsensä joka aamu kestääkseen päivän taakan. Hänenhän täytyi kestää:
äiti ja pienemmät lapset tarvitsivat hänen sormiensa jokapäiväistä
ahkeruutta.
Hän ei vihaa ketään. Mutta pappien uskonoppi ei hänelle riitä. Siksi
hän etsii lahkolaiskirjoista uutta evankeliumia, tutkii ja ajattelee,
eikä väsy neulomaoppilailleen puhumasta niistä uusista totuuksista,
joita hän joka ilta on löytänyt hengellisen elämänsä vahvistukseksi.
Edellisen talven pimeinä päivinä oli hänen uskonelämänsä noussut yhä
suurempaan voimaan ja ankaruuteen. Hän puhui oppilailleen ja kylän
naisille, joita yhä enemmän alkoi käydä Autialassa päivät päästään,
jyrkkää oppiansa kärsimyksen puhtaasta tiestä. Hän leikkasi pitkän
pöydän ääressä pukukappaleita, ilmaisten lyhyin lausein näkyjänsä ja
ajatuksiansa.
Usein hän pakotti Joelinkin, joka näihin aikoihin oli uponnut kylän
lainakirjaston romaanikasoihin ja välillä kävi hurjaa kivisotaa Lerkin
Villen johtamaa kirkonkylän poika-armeijaa vastaan, istumaan puolen
päivää kuuntelemassa uskonsa julistusta. Joel oppi vihaamaan yhä
enemmän kirkkoa ja pappeja, joiden ulkokultaisuus ja ahneus oli usein
puheen aiheena.
Mutta Joel sai syvän vastenmielisyyden myös lahkolaishenkeä vastaan,
joka oli näännyttää hänet vuorenraskaalla synnintunnolla. Ja lopulta
hän alkoi sitä halveksia, sillä hän näki joka päivä, että hänen
sisarensa kylvi puhtaita uskonsiemeniään riettaudesta hyllyvään maahan.
Akat hörppivät heidän kahviansa suupielessä tekohurskas väpätys ja
kielen alla ilkeät juorut. Kulkevia lahkolaissaarnaajia alettiin
pitää Autialassa kuin piispoja pappilassa. Ja mikä tuskallisinta! Kun
oppitytöt ja Marja Tillanen jäivät yksin, muuttui heidän keskustelunsa
samassa hetkessä, kuin Aliisa oli poistunut huoneesta. Vekurin Alma
tirskutteli sahalaissulhasestaan, otti esille milloin pitsinsä, milloin
muut hepenensä, joita hän laitteli iltaa varten koreiksi. Lajusen Anna,
pieniluinen, vetelä ja lihavahko tytönalku, oli Joelista kaikkein
ärsyttävin. Hän ei puhunut paljoa, mutta letusteli laiskana, hellitti
vyötäröisiään, korjaili sukkanauhojaan, otti vuoteen puukannella
rentoja asentoja, välittämättä mitään Joelista, joka ei voinut
irroittaa silmiään noista hänelle salaperäisistä ja kiihoittavista
asioista. Tyttö näytti tämän huomaavan ja lähenteli Joelia tahallaan,
veltosti ja häpeilemättä. Poika vapisi huoneen nurkassa riettaista
aavistuksista. Tyttö oli joka hetki kuin maata menossa pahnaiseen
sänkyyn. Joel näki kuin kuvana kokonaisen huoneen, salaperäisen ja
tukahduttavan kuuman, jossa hän oli kahden kesken tuon iljettävän ja
huumaavan olennon kanssa. Hän nieleskeli jotain ellottavaa, mutta ei
päässyt liikkumaan paikaltaan.
Tillasen Marja, joka oli ollut kaupungissa, ensin palveluksessa, sitten
hotellissakin steeteskana ja saanut yksinäisen lapsenkin, hän oli taas
omaa lajiaan. Koettuaan omat kovansa elämässä hän oli myrtynyt ja
käynyt teräväksi kieleltään. Hotellissa hän oli oppinut tupakanpolton,
jota hän harjoitti salaa, Aliisan tietämättä. Tosin hän oli käsistään
kätevä eikä varastanut aikaa, kuten toiset. Ja väitteli usein myös
rehellisesti Aliisaa vastaan. Mutta hän pälpätti tytöille puolirivoja
juttujaan, sujautti suustaan pari karkeata kuvaa porsastelevien
hotelliherrojen elämästä ja naureskeli Aliisan uskoninnolle, joka
ei hänen mielestään ollut muuta kuin sulhasen puutetta, hounapäistä
uskollisuutta kuolleelle ja kuopatulle mieslurjukselle.
Joel kärsi sisarensa puolesta, jonka vakaumuksen puhdasta korkeutta hän
vaistomaisesti ihaili. Mutta hän kuunteli korva tarkkana, kun Tillasen
Marja neuvoili tytöille naisväen salaisuudet ja nautinnot hävettävällä
tarkkuudella.
Tässä kiihkouskonnollisuuden ja petoksellisen riettauden maailmassa
Joel sairastui mielikuvitukseltaan yhä enemmän. Palava synnintunto
saarnasi pauhaavalla äänellä hänen korvissaan, mutta mieletön kiihko
pani hänet juoksemaan aitovarsiin, joista hän aidaksien raosta seurasi
ahmien tiellä liikuskelevia naisia. Hän kätkeytyi portaitten alle
ja rakennusten soliin ja keksi mitä viekkaimpia keinoja saadakseen
näkyväistä ruokaa kiduttavalle hekumannälälleen. Poikien kesken hän
raivostui syyttä suotta. Hän sai selkäänsä ja antoi takaisin. Ja
varsinkin Norolan torpan tyhmänsisukas Eemeli sai tuntea selkänahassaan
Joelin raivonpuuskat. Joskus hän joutui äitinsä kanssa kirkkoon.
Sielläkin alkoivat surista rumat henget hänen päässään. Kirkon
sivuseinällä oli kuva helvetistä. Naisten lehterin syrjässä oli rivi
maalauksia naisista, joiden yllä seisoi: Pyhät vaimot. Mutta Joosef
seisoi yhä purppurahameessaan alttarilla. Pyhän nuorukaisen ohimosta
vuotavat verihelmet ja hänen ylimaallinen kauneutensa olivat kuitenkin
kuin kadonneet Joelin silmistä. Helvetin ivallisennäköisissä piruissa
oli hänen mielestään salaperäistä, uhmaavan ylpeää kauneutta. Ne
ikäänkuin kiihoittivat häntä kapinoimaan Aliisan uskonpakkoa vastaan.
Hän nostikin joskus kirkonpenkissä pystyyn laihat hartiansa ja
suunnitteli Kristuksen jumaluuden kieltämistä, joskaan ei vielä tähän
saakka ollut rohjennut ajatella tätä huumaavan rohkeaa ajatusta loppuun
saakka.
Pyhäin vaimojen kuvat, varsinkin Batseeba, jota Daavid Joelin
kuvitteluissa alati katseli katoltaan hänen kylpiessään valkeana ja
lihavana, kiihoittivat hänet suunniltaan. Kuvien silmät, käsivarret ja
muut jäsenet sekaantuivat keskenään mitä kummallisimpiin muotoihin ja
asentoihin. Poika kavahti ajatuksiaan, katsahti hätäisenä ympärilleen
ja koettaa sitten kuunnella saarnaavaa pappia. Mutta halveksimansa
papin kehno puhe ei herätä yhtään ajatusta. Katse kiintyy saarnastuolin
laajaan jalustaan. Rumat näyt syöksyvät samassa sinne tuhansista
rakosista. Se suurenee pieneksi huoneeksi. Joku pyhistä vaimoista on
kätkeytynyt sinne syntiä tekemään. Sen hipiä on öljyillä voideltu.
Kuumat höyryt nousevat sen vuoteen viereltä. Se lojuu vetelänä,
kuten Lajusen Anna, mutta suurempana ja hauraampana. Se nousee
käsiensä varaan ja polvilleen... Ja hän itse syöksyy mustana piruna
samaan itämaiseen huoneeseen, jossa kuumat tulet polttavat kuin
helvetissä ja kaikki hikoo ... seinät, patjat, koko vuode ja... Ooh,
lopetusvirsi särisee hänen korvissaan. Hän lähtee ulos, odottamatta
äitiään, juoksee, pakenee. Hän saapuu kotiin, heittäytyy vuoteelleen
tai uppoutuu romaaniinsa. Kenellekään ei kehtaa puhua. Kukaan, ei
kukaan kykene auttamaan häntä tästä saastaisten näkyjen maailmasta,
johon hänen täytyy hukkua tietenkin koko elämänsä ajaksi. Hän laihtuu
laihtumistaan, ikäänkuin vanhenee ja raihnaantuu.
Apinanpoika! Tai... Nälkä-Ilves, Nälkä-Ilves, huuteli Lerkin Ville
hänelle usein keskellä tulisinta sotaa. Ja poika oli melkein oikeassa.
* * * * *
Eräänä pilvisenä päivänä keskusteltiin taas neulomaverstaassa. Aliisa
sanoi:
— Oletteko huomanneet, lapset, että köyhyydessä on myös maallisia
iloja, joita ei millään rikkaudella voida ostaa.
— Niin onkin! Minä tiedän sen, tokaisi Joel välittömästi. Kaikki
katsoivat hieman kummastuneina Joeliin, joka puhui harvoin näissä
keskusteluissa.
— Niin, minä tiedän sen kyllä. Kun viime syksynä juoksin äidille
sieniä, paistoivat ihmissienien pienet ja suuret korvat koivikon
siimeksestä iloisena, yllättävänä joukkona. Minä taitoin ne toisella
tavalla kuin toissa syksynä rusthollissa. Minä iloitsin asetellessani
niitä koppaan: Tuossapa on hyvä makupala. Tuon syö äiti ja tuon syö
Aliisa... Onpas meillä taas paljon ruokaa, ajattelin tyytyväisenä kopan
täyttyessä. Mitään sellaista en tuntenut ennen...
— Kuulittekos? Joel on sen huomannut...
— Niin, ja samalla tavalla minä ajattelen tuodessani kotiin
mustikkatuokkosen. Ja saadessani ongella ison ahvenen sanoo usein
Eemelikin: Saitpas hyvän paistin! Ja samalla tavalla huudan minäkin.
Ja siinä juuri on suurin ilo! Mutta ... me olemmekin nyt vapaita, eikä
kukaan meitä käske. Niin että ... köyhän tulee olla vapaa, saadakseen
itselleen sellaisia iloja...
— Siihenkös ne sitten loppuivat ne Joel-pojan köyhänilot? sanoi
Tillasen Marja. — Minulle on tämä köyhyys ollut aina silkkaa
koninleikkiä, oikein takajalan potkuja, lisäsi hän katkerasti
naurahtaen.
— Vain köyhyys kykenee synnyttämään puhdasta iloa, joka tekee ihmisen
lapsen kaltaiseksi, jatkoi Aliisa hurmaantuneesti.
— Tai langettaa synnin kaivoon kuin heikkopolvisen vasikan, iski Marja.
— Ja mitäs se neiti lopultakaan köyhyydestä tietää? Onkos Aliisa-neiti
yksinäisen akan lehtopenikka kuten esimerkiksi minä? Onkos teille jo
lapsena hoettu: huoran kakara? Olisiko mahdollista, neiti Svart ...
puhuttelevat rikkaat teitä yhä. No, mitäs se Marja tietää, tokaisevat
ne minulle. Onkos neidille herrat antaneet setelin juomarahaksi ja
käskeneet synnintekoon?...
— Minä kiellän sellaisen puheen, katkaisi Aliisa hengellisellä
kiivaudella. — Köyhyys on tosin — Jumalan kiitos — myöskin koettelemus,
ja siksi juuri se on ainoa voima, joka puhdistaa meidät kärsimysten
tulella, niin että nekin muuttuvat suureksi iloksi...
— Entäpä jos ei puhdista, vaan likaa lian päälle ja myrkyttää karvaaksi
koko ihmissisun? Luulettekos, ettei köyhäkin rakasta lastaan? Rakastaa
kyllä. Ja sen köyhän ilon minä tunnustankin oikeaksi iloksi. Mutta
luulettekos minun unohtavan tässä elämässä, että lapseni kuoli
vieraiden ihmisten kehnosta hoidosta, josta minulla ei ollut tarpeeksi
maksaa, nimittäin juuri sitä rikkauden rahaa?
— Noin puhuu meissä maallinen ihminen, se, joka ei ole tullut
kääntymykseen. Mutta ken on ollut heitettynä suurelle roviolle ja
yht'äkkiä tuntee, että liekit, jotka ovat kärventäneet jokaisen
jäsenesi kiemurtelevaan tuskaan, muuttuvat yhdessä ainoassa hetkessä —
Herran voimasta — hulmahtaen armon auringoksi, ja kuule vielä ... ken
on ollut heitettynä tunnonvaivojen kuolemanvesiin ja yht'äkkiä tietää
uivansa lienteätä virtaa, ymmärrätkö ... tietämällä tietää, että juuri
tämä kuoleman virta on muuttunut ikuisen elämän vedeksi, hän tietää:
jokainen kärsimys on vain aistiemme petosta, tyhjää ja olematonta...
— Ooho, no mennäänpäs sitten neidin omaan kohtaan... Olikos se
olematonta, että ette kyennyt hankkimaan omalle sulhasellenne säällistä
hoitoa? Jos olisi ollut vähän vähemmän sitä köyhyyden mannaa...
— Vaikene ... keskeytti Aliisa äänellä, jossa oli tuskallista vaivaa
siksi, että toinen oli hänestä niin toivottoman kaukana. Hän oli kotvan
hiljaa ja hymähti puoliksi itsekseen:
— Se juuri ja ... hänen poismenonsa, ne juuri olivat tuo rovio ja nuo
kuoleman vedet, jotka muuttuivat kerran ... kääntymyksen ihmeeksi. —
Hän vaikeni taas, ompeli pitkän tovin ja sai arkisemman, ankaramman
ilmeen kasvoilleen:
— Sellaista Kristuksen jumalallista vastaantulemista tarvitsisit
sinäkin, Marja, Damaskon-tielläsi.
Kaikki vaikenivat, Marja polki hetken ompelukoneen polkusinta
kiukkuista vauhtia. Se tasaantui vähitellen. Ja kun se lakkasi, ei
kuulunut muuta kuin nypläävien käsien pientä kahinaa.
— Ei Kristus eikä Jeesus ole mikään Jumala, kuului silloin varmalla
äänellä huoneen nurkasta Joelin suusta.
Aliisan katseesta leimahti kiivauden lieska häntä vastaan. Tytöt
nostivat silmänsä pelästyneinä. Mutta Joel jatkoi:
— Kun vain jollakin hyvällä ihmisellä on tuhat kertaa enemmän
kärsimistä kuin tavallisilla ihmisillä, niin hänestä tulee Kristus,
samanlainen kuin Jeesuksestakin. Minä olen lukenut sellaisista
miehistä. Oli semmoinen filosoofikin Roomassa, joka nousi roviolle, kun
paavit ja papit vainosivat, eikä luopunut uskostaan... Ja sitten oli
paljon marttyyreja, joita pedot repivät kappaleiksi. Niin, ja kaikki
köyhät ovat pieniä Kristuksia...
— Muista se, Joel, että tästä hetkestä alkaen et enää niihin
romaanikirjoihisi koske! huudahti Aliisa hirvittävän ankarasti.
Joel oli noussut.
— Minä luen mitä vain tahdon! Ei minua pakolla panna uskomaan, älä
luulekaan... Niin, eikä teeskentelemään, kuten sinulle tekevät
kaikki, kylän akat ja nämä tytöt, jotka nauravat sinulle takanapäin
ja välittävät viis sinun saarnoistasi. Kuulitko? Sinä pakotat ihmiset
silmänpalvelijoiksi ja valehtelijoiksi...
Aliisa oli lähestynyt. Otti poikaa kovalla kädellä hartioista ja vei
ovea kohti:
— Nyt sinä, poika parka, lähdet etkä saa palata, ennenkuin olet
tunnustanut tämän äidille ja rukoillut hänen kanssaan kauhean syntisi
anteeksi Jumalalta... Mene.
— Minä lähden sotimaan. Enkä aio rukoilla itselleni valehtelutaitoa,
vaikka polttaisit roviolla. Ja akat ja kolportöörit minä kivitän näiltä
mailta pois! Kuulitko? — Joel paiskasi oven kiinni ja juoksi pois.
* * * * *
Joelin armeija on koossa. Siinä on Norolan torpan neljä poikaa. Karvari
Joonaan molemmat pojat, Autialan lähellä asuvain mäkitupalaisten
poikia, ja tietenkin Jaakko, yhteensä parikymmentä poikaa. Lerkin
Ville oli kirkonkyläläisten päällikkö, jonka tappelijoista olivat
peloittavimmat Jänkälän suurikokoinen Mikko ja vallesmannin
hurjapäinen Bruuno-poika. Oli hänellä joukon jatkona myös apteekkarin
pinkeäpöksyinen Tuure ja pappilan Asser, jota haukuttiin arkahousuksi.
Lerkin Ville itse oli peloittava salasinkooja, joka osasi hirvittävän
tarkasti pitkältäkin matkalta. Mutta hyökkäyksessä ja liikkeitten
taitavuudessa ei tunnustettu ketään Joelin vertaiseksi. Ei edes Lerkin
Villen omassa joukossa. Molemminpuolisten taisteluiden voitonmerkkinä
oli suuri Kokkovuori, joka nyt oli Lerkin armeijan hallussa. Ja niiden
äärimmäisinä rajoina oli Autiojoki lännessä ja Myllyjoki idässä,
kirkonkylän toisella puolen.
Hyökkäykset alkoivat tavallisesti siten, että päälliköt haastoivat
toisensa sotaan. Nyt oli jo Joel, Norolan poikien kerätessä taistelijat
kokoon, juossut Lerkin suutarin pihan läpi ja huutanut sotahuutonsa.
Niin seisoo hän nyt joukkonsa kanssa Portinmäellä valmiina
valloittamaan Kokkovuoren lujaa linnoitusta.
Tänään oli Joel oikealla sotatuulella. Hän tahtoi uhmata kotoisia
uskonriitoja ja hukuttaa omat salaiset vaivansa: Lajusen Annat ja pyhät
vaimot, saarnastuolit ja helvetinkuvat.
Kokkovuori seisoi korkeassa pilvien läpi valuvassa auringon vihmeessä.
Isot pilvet lojuivat Vahervuoren puolella. Ne olivat kuin mustat
jättiläispurjeet, joiden kiidättäminä he lähtevät matkaan. Poikien
ruumiita värähdyttelee pelonsekainen juhlallisuus.
Karvarin poika saa johtoonsa viisi poikaa, joiden piti kiertää uuden
hautuumaan kautta ja aloittaa taistelu vasemmalta sivustalta. Joel itse
oli hyökkäävä oikealta. Karvarin poika lähtee painelemaan joukkonsa
etunenässä Vanhalan tienhaaraa kohti.
Joel on nimittänyt itsensä taisteluiden alkaessa joskus Stålhandskeksi
tai Bertelskiöldiksi, joskus Savoijin prinssiksi ja Sandelsiksi,
aina eri tunnelmain mukaan. Nyt hän antaa itselleen mahdollisimman
juhlallisen nimen. Hän huutaa: Olen Publius Cornelius Scipio Africanus
Maior. Tämä oli kuin taikasana. Ja pojat syöksyvät alamäkeen. He
juoksevat hänen entisen kotinsa pihan lävitse, jossa Joel ei ole
käväissytkään maanpakolaismatkansa jälkeen. Nyt hän tahtoo murskata
kaikki entiset heikkoutensa ja pelkonsa ja pyyhältää makasiinirivin
vieritse pihan poikki. Viimeinen päivä, sinettien tuskanpäivä välähtää
mielessä. Se siivittää juoksevat jalat yhä suurempaan vauhtiin. Ja nyt
he painavat jonossa kyyrysillään pellonojaa Kokkovuoren juurella olevaa
ryteikköä kohti.
Pojat kyyröttävät risukossa. Joukon on odotettava huutojen kuulumista
vuoren takaa. Joel nojaa selin kallioseinämään. Hän ei voi sille
mitään, että entisen kodin katonharja viettelee ajatukset kulkemaan sen
tuttuja huoneita. Tuossa ovat keittiökamarin kukalliset seinäpaperit
ja hänen vuoteensa. Ovi isän kamariin... Hän lipuu sen ohi.
Keittiön punainen pöytä, jolla valoläikät värisevät... Leikkikamari
ja nukkekaappi! Ja Kaarin kaukana vieraitten luona... Hetken
alakuloisuutta. Mutta nukkekaappi vie hänet pappilaan. Hän oli nähnyt
sen kuistilla puoliksi rikkonaisena käydessään viemässä äitinsä kutomia
sukkia ruustinnalle. Ja niiden salissa! Ovelta hän oli nähnyt, että
siellä oli heidän entisiä huonekalujaan. Huutaneet varmaan, melkein
ilmaiseksi ... ahnurit. Ja papin poika killistelee vuorella kiven
takana. Lähestyvä kosto kirveli suloisesti Joelin sisua. Kaarin oli
kostettava... Joel kuulostelee kärsimättömästi. Ja kun huudot alkavat
kuulua, viittaa hän äänettömänä pojat mukaansa.
Sota on täydessä käynnissä. Lerkin Ville ei ole antanut pettää
itseään. Seisoo itse huipulla pää varustuksessa. Kaarin, Kaarin,
Kaarin ... huutaa Joel kuin salaperäistä taikaa. Hän kiemurtelee
lohkareitten taitse ja syöksähtelee yli aukeamain. Pysähtyy, kokoaa
poikia. Yhteislaukaus singahtaa hirvittävänä parvena. Lerkin Ville
linkoaa huipulta latteita pirulaisia alamäkeen. Sumea hurmio täyttää
Joelin koko ruumiin. Hän loikkaa suojasta kivenlohkareelle ja
painaa pitkin askelin suoraan kohti vihollista. Vasemmasta kädestä
kirpaisee äkkiä kipeästi. Se hervahtaa kuin olisi katkennut. Pään
yli viuhahtaa. Nälkä-Ilves, Nälkä-Ilves! kirkuu Lerkin Ville, ja
Joelin pojat juoksevat eteenpäin jännityksestä pöyristyneinä. Joel
ja Ville ovat käsirysyssä laakealla kivellä. Pappilan Asser pakenee
rinnettä Myllyjoelle päin... Vallesmannin Bruuno tappelee Jaakon
kanssa. Myllärin Mikon kimpussa on kokonainen liuta poikia. Säälimättä
tapellen, vuoroin perääntyen ja hyökäten, vuoroin kierien maassa Joel
ja Ville siirtyvät Myllyjoen rantaa kohti. Pellonlaidassa on Ville
kovasta iskusta tupertumaisillaan. Hän pelastautuu pellon yli pakoon.
Joel seuraa. Kauempana niityllä kaartavat Villen sotilaat kintuilla
takaa-ajajat. Joki tulee vastaan. Ville tekee äkillisen mutkan ja
juoksee pieneen niemekkeeseen. Joel suoristaa hirmuista vauhtia. Ville
kääntyy päin. Tässä hän tekee suuren temppunsa. Kunnia on pelastettava,
sillä omat miehet ja viholliset katselevat jo myllysillalta täydessä
sovussa, se kun oli taistelualueen äärimmäinen raja. Ville tietää
käsivartensa lujemmaksi kuin Joelin. Nyt, juuri nyt on Joel iskettävä
osavalla nyrkillä jokeen... Tästäs saat! Ville seisoo tanassa.
Joel juoksee kasvot autuaassa virnistyksessä. Hän tappelee pelkästä
riemusta, vihaamatta ketään. Ville ei saa selvää, onko Joelin irvistys
jo leikkiä vai veristä vihaa. Hän ei tiedä, eikä sitä tiedä Joel
itsekään, että hän puuskuttaa temmellyksessään olemuksestaan irti
ne sakeat voimat, jotka siittävät mielen täyteen riettaita kuvia.
Seisokoon vaikka kuilun reunalla! Minä syöksyn päin, humisee Joelin
aivoissa. Ville käy epävarmaksi. Se on tullut hulluksi! Joel ryntää
koko ruumiinsa painolla. Ville horjahtaa, menettää tasapainonsa eikä
voi muuta kuin heittäytyä jokeen. Hän ui vimmatusti. Joel hahattaa
hurjan riemukkaasti ja loiskahtaa perässä. Sillalta kuuluu kirkuva
melu. Ville tarttuu rantamättääseen. Joel kimpoaa vierestä rannalle.
Lyhyt käsirysy. Anotko armoa, anotko armoa ... karjuu Joel. Ville
tohisee alla: Ei tapella ... ollaan jo ... Norrin puolella. Joel äkkää,
että on tultu taistelussa rajan yli. Hän hellittää otteensa. Katsoo
Jannea ja itseään. Purskahtaa nauramaan. Hän nauraa, nauraa heidän
märkiä vaatteitansa ja Villen märkää kuhmuista naamaa. Hän ei tunne
kipua missään, hänen on hyvä ja helppo olla.
Pojat kävelevät sillalle. Ville koettaa vähän kyräillä, mutta
Joel huitoo käsiään, selittelee ja hosuu, niin että Villekin pian
naurahtelee taistelun hullunkurisille tapauksille.
Sillalla todetaan juhlallisesti, että koko valtakunta Autiojoesta
Myllyjokeen saakka oli nyt riidattomasti ilvesläisten hallussa, kunnes
lerkkiläiset julistavat uuden sodan. Tällaista ei ollut tapahtunut
vielä koskaan tämän poikayhteiskunnan monivaiheisessa historiassa.