Palkkapiian poika.
Vuosisadan ensimmäisenä kesänä elokuun kirkaskajoisessa illansuussa
pelasivat Virt'ojan kesävieraat muhkeasta päivällisestä
pingoittuneitten vatsainsa vajottamiseksi erästä ajan muotipeliä.
Rengaspeliksi oli Joel sen nimittänyt matkiessaan sitä omatekoisillä
vekineillä kylän poikien kanssa riihipihassa. Suippokärkisestä kepistä
viskattiin ilmaan rottinkirengas, jonka vastapelaaja otti loitompana
vastaan oman keppinsä kahvaan.
Matilda-rouva, nuoruuttansa innokkaasti säilyttelevä Augusta-rouvan
vanhempi sisar ja protokollasihteeri tuomari Larikan ihailtu
puoliso, seisoi pihan kulmalla omalla pelipaikallaan. Ja hänen
lähettyvillään Joel, jonka piti juoksuttaa rengas rouvan käteen,
jos se sattui vipsahtamaan sivu kepinkärjen. Laajan peliympyrän
kehällä oli muuta herrasväkeä. Matilda-rouvan vanhin poika Teodor,
joka kantoi yhtä huolettomasti kulunutta lyseonlakkiaan kuin
uudenuutukaista abiturus-arvoaan, pelasi äitinsä vasemmalla puolella
ja heitti renkaansa sahanpatruunan tyttären Rean sirosti sojottavaan
keppiin. Mutta Rean veli, sahan elähtänyt nuoriherra Axel, joka oli
puettu hellehousuihin ja siniseen takkiin, pelasi maailmanmiehen
kohteliaisuudella Matilda-rouvan keskimmäisen tyttären Ruthin kanssa,
joka oli jo ennättänyt saada hoikalle vartalolleen eräitä naisellisia
muotoja ja näiden mukana miellyttämishalua. Larikan perheen nuorin
tytär, Joelin ikäinen Ihanelma, jota sanottiin Nelmaksi, piipahteli
vikkelänä omalla kulmallaan, somassa kukillisessa leningissään, ja
vempsahutteli tahallaan renkaat yli äitinsä pään pitääkseen sillä
tavalla Joelinkin ikäänkuin leikissä mukana.
Markus, Virt'ojan poika toisesta aviosta, teologian ylioppilas, nojasi
sivummalla tikapuihin ja luki likinäköisillä lukutoukan silmillään
lentokirjasta "Isänmaan puolesta", mietelmiä ja lausuntoja, joita
tunnetut kansalaiset olivat antaneet.
Hän on isänsä, Vihtori-isännän, ilmetty perikuva. Ohuet sääret,
terävä ja ohut, juuresta nippaan saakka tasaisesti punertava nenä
ja olemattomat huulet ovat varmastikin Virt'ojan tohvelisankarin
suoraa perintöä. Mutta pienen pieni kelleri vatsan kohdalla osoittaa
hänet ahkeraksi istujaksi viisauden ääressä ja todellisten rovastien
myöhäsyntyiseksi jälkeläiseksi. Silmät ovat rasittuneet lukutyöstä
ja seisovat yhtä paljon pallillaan kuin isällä pään sisässä. Suuri
ero on myöskin siinä, että isällä on toinen silmä lasisilmä, mutta
pojalla on vain silmälasit. Alaleuassa on vaaleaa, huonosti ajettua
parransänkeä. Mutta sininen raittiusnauha on napinlävessä, sillä hän
ajaa kaikkia ajan siveellisiä aatteita ja aikoo kerran nostaa kirkon
himmentyvän auktoriteetin entiseen loistoonsa. Tätä varten hän on
tutkinut simpanssin näköisen Darwinin lajien synnyt, Spencerin homo-
ja heterogeeniset viisaudet ja etenkin jumalattoman Haeckelin teokset,
mutta vielä useammat jumaluusopilliset dogmaatikot, joiden viisaudella
ja vaikkapa pelkällä raamatun luomiskertomuksella hän on minä hetkenä
tahansa valmis todistamaan Nietzschen ristiriitaiseksi ja Haeckelin
petkuttajaksi. Hän ei todellakaan ole tuhlannut lukuaikaa. Hänhän on
opiskellut jo viitisen vuotta eikä ole tällä aikaa käynyt kertaakaan
tanssiaisissa ja vain kerran teatterissa, jossa "Wilhelm Tell" oli vain
lisännyt hänen hengellistä kiivauttaan, sillä se oli hänelle todistanut
maallisen neroudenkin vaaralliseksi, koska se voi ihannoida murhatekoa
ja villitä mieliä laillista esivaltaa vastaan. Tällä kertaa ei hän
ajattele Harnackin epäkirkollista raamatunkritiikkiä eikä Nietzschen
pakanallista yli-ihmisrienausta. Suomi-äiti makaa koettelemusten
paareilla kuolemaisillaan, ja siksi hän kantaa surunauhaa vasemmassa
hihassaan, kuten oli jaloimmalla nuorisolla tapana sortokauden
alkuaikoina. Hartaana hän tutkii kirjastaan erään tuomiorovastin
kirjoitelmaa, jonka mottona on ylevä virrenvärssy:
Ei kukkasten ihanien
Pääll' aina käydä täällä,
Mut Jumalaan ken luottaa vaan,
On aina voiton päällä.
Suuren pihalehmuksen alla on kahvipöytä, jolle Augusta-rouva kantaa
keittiöstä piian kanssa kukkuraisia kuppi- ja leipätarjottimia ja
järjestelee huolellisesti. Hän on alkanut kammata hiuksensa entistään
kireämmälle. Ne reunustavat sileänä silkkinä kuperan otsan ja päätyvät
tiiviiksi nutturaksi, jossa musta hiusneula on ainoana koristuksena.
Hänen pukunsa on tumma. Kultaista rintaneulaansa hän on jo aikoja
sitten lakannut kantamasta. Valkoisessa emännän-esiliinassaan hän
muistuttaa hautajaispitojen laittajaa. Hän ei katsele ympärilleen, hän
palvelee rauhallisen vaiteliaana. Hän on emännöitsijä, joka ansaitsee
ruoan ja asunnon pojalleen ja itselleen. Muuta ajatusta ei hänessä
liiku. Hän huoahtaa vasta myöhään illalla helpotuksen huokauksen,
päästessään Joelin kanssa kahden keittiökamariin.
Lähellä pöytää puutarhapenkillä istuu Suometarta lukien Keisarillisen
Suomen Senaatin protokollasihteeri Larikka. Kultasankaiset
silmälasit välähtelevät auringossa. Kultaiset napit häikäisevän
valkeassa paidanrinnassa ja penkille asetetuissa kalvosimissa
säihkyvät kiiltävinä pisteinä. Valkoisissa liiveissä kelluvat
kultaiset kellonvitjat ja päilyilevät napit kuin päärlyjen rivi.
Korkeasta kauluksesta leppoisaan vatsaan saakka hän selvästikin on
virkamieskunnan aristokratiaa. Mutta ahtaan kauluksen yläpuolella
seisovat neliskulmaiset talonpojan kasvot, joiden kansallisesta
rotupuhtaudesta hän on eräissä fennomaanien heimoseuroissa ylpeillytkin
ja saanut vakavaa suosiota, mutta joiden uraali-altailaiseen
muinaisleimaan hän on kuitenkin yrittänyt sekoittaa skando-germaanista
profiilia, kasvattamalla alahuulen alle tarkasti hoidettua pujopartaa.
Tämä ei tosin harva- ja ruosteenkarvaisuutensa vuoksi ollut hänen
omastakaan mielestään oikea valtiomiesparta. Mutta katalaa vääryyttä
olivat sille joka tapauksessa tehneet ne kagaali-keltanokat, jotka
keskellä pääkaupungin katua olivat hänelle — nähtävästi juuri
partaa tarkoittaen — huutaneet: Sipuliryssä! Ja että muutamat
perustuslailliset nulikat olivat piirtäneet hänestä häpeämättömän
pilakuvan, jossa tämä joka tapauksessa säädyllinen miehenmerkki oli
käännetty pukkimaisesti leuan alle, sitä hän ei totisesti aikonut
unohtaa valtiollisissa suunnitelmissaan. "Pukki kaalimaan vartijaksi!"
oli painettu kuvan alle muka pirullisen arvoituksellisesti. Ja tämä
oli tapahtunut juuri viime kuussa kielimanifestin yhteydessä, jolloin
hänellä hallituksen hajotessa oli mahdollisuuksia tulla senaattoriksi.
No, no ... no, no ... jäkytti hän taaskin keskellä lukemistaan.
Meriittiä se vain on, meriittiä... Senaattorin salkku ja valtioneuvos
tai ainakin kuvernööri... Odottakoot kagaalit ja ruotsikkojen
hännänlieputtajat! Turhaan ei hänelle suotu viime pääsiäisen
tähtisateessa Pyhän Stanislain ritarimerkkiä. Kenraalikuvernööri on
kyllä mies näkemään, kenessä on tulevaisuudenmiestä...
Protokollasihteeri jäi ikäänkuin tuijottamaan kolmannen luokan
stanislafkaansa, joka makasi samettisessa kotelossaan piirongin
laatikossa. Suomalaisuus voittoon! seisoi mustilla kirjaimilla
Suomettaren etusivulla. Ja se oli hänen oma lehtensä, sillä siinä oli
valtioviisasta järkeä...
Peli on loppunut, ja pelaajat kokoontuvat iloisesti väitteleväksi
ryhmäksi. Protokollasihteeri tuntee olemuksensa leviävän jonkinlaiseksi
kansallisuuden patriarkaksi, jonka ympärille kerääntyvät lapset
ja lapsenlapset, kokonaiset nuorisopolvet, kuin suuren miehen
muistopatsaalle. Juhlallinen tunnelma ympäröi gloriana hänen
valtiomiespäänsä, ja hän tuntee tarvetta johonkin isälliseen tai
ylimalkaan lempeään tekoon ... lahjoitukseen tai suureen puheeseen
uskollisuuden sillasta, jonka kansakunta on rakentava keisarin
valtaistuimen juurelle saakka...
Alkavat siirtyä pöytää kohti. Loitompana vetää Ihanelma kädestä
vastustelevaa Joelia samaan suuntaan. Protokollasihteeri viittaa
innokkaan hyväntahtoisesti lapset luokseen. Hän vie laajalla liikkeellä
kätensä housuntaskuun ja vetää esille kukkaronsa. Heristelee kutsuvasti
sen hopearahoja ja kuparilantteja. Hänen sydämensä vaatii vaatimalla
jotain lempeää tekoa. Poika ja tyttö seisovat hänen edessään. Lapset
saavat lähteä ostamaan itselleen karamelleja. Kas, tässä Nelmalle! Hän
ojentaa 50-pennisen tyttärelleen. Ja Joelillekin ... hän valitsee ja
valitsee. Kas siinä! Viiden pennin lantti on kämmenellä... Ei muuta
kuin ottaa. Harvinainen tapaus.
— Kiitoksia. En tarvitse. — Joel käännähtää ärtyneesti ja poistuu
holtittomin askelin. Hän on venynyt viime talven aikana pitkäksi
ja hoikaksi ja kasvot ovat käyneet laihemmiksi. Hän on nykyisin
hermostunut ja äkkipikainen. Matilda-rouva olikin hiljan kehoittanut
sisartaan hiomaan kasvatuksella pois pojasta tuota kömpelyyttä ja
umpimielistä ylpeyttä, mikä ei voinut olla muuta kuin kuritonta
itserakkautta tai suorastaan ... älyllisen vajamittaisuuden merkki.
Silloin, sen ainoan kerran, oli Augusta-rouva kimmastunut ja noussut
kuin naarasteiri poikasensa puolesta:
— Vai vajajarkinen, Joel? Hän sai viime talvena kansakoulun
ensimmäiseltä luokalta parhaan todistuksen ja... No, niin, ja mitä
muuhun tulee, antakaa pojan olla omissa oloissaan. Elämä täällä näyttää
kyllä kasvattavan poikaparkaa liiaksikin.
Tämän jälkeen kesävieraat olivat tyytyneet vain hymähtämään Joelin
kummallisuuksille. Niinpä protokollasihteerikin pisti rahan
takaisin kukkaroonsa pahentumatta sen enempää pojan töykeästä
vastauksesta. Ihanelma juoksi rahoineen kyläkauppaan, ja Joel
vaelteli leikkuupellolle, jossa tiesi tapaavansa hyväntahtoisen
pehtorin molempine poikineen, joista toinen, Uuno, oli koulussa hänen
vierustoverinsa ja toinen, Valte, jo lyseolainen ja tulemaisillaan
ylioppilaaksi, mutta oli lainaillut Joelille monenlaisia hauskoja
kirjoja luettavaksi.
Markus-herra lähestyy kiivaasti kirja avattuna protokollasihteeriä.
— Kuule, lanko, minun omaatuntoani tulevana kirkonmiehenä ja sinun
puolueesi kannattajana koettelee tämä kirja ankarasti. Minun
moraalini ei todellakaan voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että
hallituspuolueen kannanotossa on siveellistä ristiriitaisuutta. Toivon
sinun voivan selittää, kuinka on mahdollista, että...
— Rakas teologini, meidän ohjelmamme on tässä maassa ainoa, joka on ...
melkeinpä taivaallisessa sopusoinnussa sekä raamatun että kirkon etujen
kanssa. Meidän arkkipiispammehan...
— Mutta miten selität tämän? Meille on sanassa opetettu: ... älä pyydä
sinun lähimmäises huonetta; älä himoitse lähimmäises emäntää, eikä
hänen palvelijaansa, eikä hänen härkäänsä, eikä...
— ... eikä hänen aasiansa, jos muistan oikein, tokaisi pilkallisesti
nauraen pöydän ääreen saapunut Axel-herra.
— ... eikä mitään, mikä sinun lähimmäises oma on, jatkoi Markus
vakaasti ja painavasti. — Eikö ole näin sanottu?
— Tietenkin on... Ja meidän puolueemme perusajatuksista vankkumattomin
on juuri yksityisomaisuuden koskemattomuus...
— Juuri niin... Niin olen ajatellut. Ja kirkon suuri tehtävä tänä
aikana on _pyhittää_, karkaista niin sanoakseni hengen tulella tämä
jumalallinen laki horjumattomaksi kilveksi köyhien väärää ahneutta,
etten sanoisi _ryöstämishalua vastaan_...
— Juuri niin, rakas lanko, säilyttää lailliset suhteet ... suhteet
keisariin, kansaan ja ... ja jälkipolvien rikkomattomat oikeudet
isiensä maahan ja mantuun.
— Niin te sanotte, niin te sanotte! Mutta tässä kirjassa, katso ...
tuomiokuntamme tunnetuin rovasti vahvistaa todeksi huhut, joihin en
tähän saakka ole uskonut. Venäjän hallitus ja hänen ylhäisyytensä
kenraalikuvernööri on lähettänyt miehiään kansan keskuuteen, ja nämä
lupaavat keisarin nimessä rahvaalle kultaista aikaa, jolloin maat
tasataan itsellisten kesken ilmaiseksi ja verottomina nautittaviksi.
Tämähän on kansallisen oikeuskäsityksemme törkeää häpäisemistä ja
vielä pahempaa! Se on osaansa tyytyväisen maalaiskansamme rienaamista
kapinaan ja ryöstöön.
— Herra pastori on surkeasti erehtynyt, jos luulee maatonta väestöämme
tyytyväiseksi osaansa, tarttui taas Axel-herra. — Laiton ryssäläinen
sortovaltius, jota herra protokollasihteeri täällä on niin monet kerrat
jalosti puolustanut...
— Minä sanon vain, keskeytti Markus korkealla äänellä, — minä vastaan
raamatun sanoilla: Älkää luottako väkivaltaan, älkääkä _ryöstettyyn_
turhaan turvatko!
Protokollasihteeri oli noussut Axel-herran sanoista kuin ampiaisen
pistosta. Punaiset täplät läimähtivät hänen poskilleen. Hän hääräisi
partaansa niin sokeana kiukusta, ettei edes huomannut, että
Vihtori-isäntä oli tuonut pehtorin ja Valte-herran kahvipöytään ja että
leikkuuväki oli kerääntynyt tuvan portaitten vaiheille, jääden sinne
kuuntelemaan hörössä korvin...
— Minä ... tartun kiinni, alkoi hän puhisten, — sekä kirkollista härkää
sarvista että ruotsalaista kagaalia leukaluusta! Jos ketkä ovat tässä
maassa polkeneet maaseudunkin suomalaista rahvasta, ovat sen juuri
tehneet ruotsalaiset virkaherrat ja Kristiina-kuningattaren aikana
— kuten hieno sanontatapa kuuluu — tänne Riikin-Ruotsista saapuneet
sahanpatruunat ja muut keinottelijamaakarit. Kun me nyt, me, joiden
vastuulla — uskallan sanoa — on tänä hetkenä Suomen kansan kohtalo, kun
me näemme suomalaisen rahvaan toivovan pelastusta Venäjän hallituksen,
niin ja ... Suomen — huomatkaa tämä, nuoriherra — Suomen laillisen
hallituksen toimenpiteistä, emme me näe siinä muuta kuin suomalaisuuden
voittoa, jonka aika vihdoinkin on tullut...
— Mutta voi sitä, joka rakentaa huoneensa vääryydelle ja ylisaaliinsa
laittomuudelle, siinä on terveen yhteiskunnan perustus, ja jos sitä
horjutetaan...
— Luterilainen kirkko, jatkoi protokollasihteeri muuttaen puhetapansa
sedällisen opettavaksi, — ei ole koskaan ymmärtänyt korkeampaa
diplomatiaa. Lupaukset kansalle ovat politiikassa — herrat kai
tietävät jotain machiavellismista — samaa kuin aasille heinäkasa. Tämä
pienennetään tai otetaan pois aina tarpeen mukaan, niin että nuori
lankoni voi rauhoittua sekä kirkonmiehenä että Virt'ojan perillisenä.
— Olen puhunut kirkosta, vanhurskauden perillisestä, enkä...
— Ja tulkinnut jumalansanaa kuin piru raamattua, luvalla sanoen,
singahutti Axel-herra nauraen.
Protokollasihteeri veti diplomatiansa vyyhdestä uuden säikeen:
— Ja sitäpaitsi: maanjakoa ovat saarnanneet etupäässä työväen
agitaattorit ja jo ennen kuin...
— Mutta ei petos mielessä eikä ryssänkätyrien kanssa! kajahutti äkkiä
pehtorinpoika Valte, joka oli Matti Kurikan ihailija ja kiihkeä
nuorsuomalainen. — Meidän historianopettaja on sanonut, että nyt
valloittavat ryssät toistamiseen Suomea ja että nuorten on tehtävä kuin
Adlercreutz Siikajoella. Ja Matti Kurikka on sanonut, että...
— Irti porvareista! hohotti Teodor suu leipää täynnä. — Hiton ikäviä
nämä saarnat. Vaari panee ennemminkin toimeen leikkuutanssit, kun
on pirtti likkoja täynnä, ja me pojat kun tanssitaan, ja hänen
hurskautensa Markus saa pitää huolen jähyllä käymisestä...
Markus-herran silmät pallistuivat ympyriäisiksi siveellisestä kauhusta.
— Tyst, pojat! Älkää sekaantuko vanhempien ihmisten keskusteluun...
— Nuoret nuoria puhuvat, hymähti pehtori. — Mutta jos minunkin sopii
sanoa sanani tässä viisaampieni parissa...
— Pehtori sanoo vaan ajatuksensa. Valveutuneet kansanmiehet puhuvat
niin sanoakseni rintaäänellä julki sen, mitä syvissä riveissä tunnetaan
ja toivotaan.
— Niin, tuota ... minä olen ajatellut, että nykyiset hallitusherrat
näyttävät huonoa esimerkkiä alemmalle kansalle.
— Bravo, bravo! huudahti sahan herra. Protokollasihteeri pudotti rillit
nenältään ja veti nenäliinan taskustaan.
— En kiitä ruotsalaisia virkaherroja, jatkoi pehtori, — heillä on omat
syntinsä kansan edessä. Mutta jos minä — kuten on tapanani ollut —
aattelen tuonnempain aikojen kannalta asiaa, niin kyllä suomalaiset
hallitusherrat, edesauttamalla laittomia manihvesteja ja sortajan
suosiosta virkapaikkoja ottamalla, opettamalla opettavat koko kansalle,
miten tehdään maanpetoksia ja valtiopetoksia. Mitenkäs sitten käy,
jos vallan kelkka pyörähtäisi kerran vastasukaan? Jos tuota ...
Venäjän anarkistit ja nihilistit pommaisivat useampia keisareita ja
usuttaisivat oman maamme työläiset ja muut maattomat eläjät samaan
löylyyn? Silloin muistakoot näihin laittomuuksiin taipuneet herrat,
että mitä suuret viisaat edellä, sitä pienet moukat perässä...
— Mutta kuulkaa nyt, pehtori ei näytä tietävän, että senaattorit ovat
keisarin luottamusmiehiä eivätkä voi, heittämättä tuuliajolle koko
valtiolaivaamme...
Pehtori oli noussut istuimeltaan.
— On syytä kuunnella "syvien rivien rintaääntä", herra
protokollasihteeri, sanoi Axel-herra vakavasti.
— Minä vain sanon, jatkoi pehtori, — enkä puhu tuulentuomia. Sillä
mailtaan hävinneen talollisen poikana olen kyllä vaeltanut — kuten
tämä isäntäkin tietää — niin tukkisavotat ja metsänajot kuin sahojen
plaanit ja kartanoitten leikkuupellot. Ja sanokaa minun sanoneeni, että
herrojen rikkeet seulotaan tarkalla seulalla tänä aikana jokaisessa
työporukassa, kämpässä ja mökissä. Niistä iloitaan ja ne pannaan
hampaan koloon. Ja jos eivät vielä osaa niitä syöttää teille takaisin,
osaavat ajan tullen. Olkaa siitä varmat! Niin, ja sitä varten minä olen
hieronut tyhjistä kämmenistäni opinleipää pojilleni, jotta osaisivat,
köyhyydestä lähteneinä, ymmärtää ja ohjata tätä kansaa paremmin kuin
ylhäiset herrat. — Eikäpähän tässä sitten tainnut muuta ollakaan.
Pehtori poistui omalle tuvalleen.
Seuraan tuli pitkä sanattomuus. Nuoremmat katsoivat
protokollasihteeriin ärsyttävän odottavasti. Vihdoin hän lausahti
ikäänkuin hyväntahtoisesti huvitettuna:
— Tässä kansassa on tuota sananlahjaa. Mutta — Axel-herraa hän ei
voinut jättää voiton puolelle — rehdin kansanmiehen tietämättömyys
reaalipolitiikasta on sentään anteeksiannettavampaa kuin se kukkoilu
"germaanisella kunnialla", jota kagaalit ja perustuslailliset esittävät
laintaulujensa kultaiselta tunkiolta. Vai luuletteko, nuori herra, tuon
kukko-kiekuun "kunnialla kaatumisesta" kuuluvan kuinkakin kauaksi?
Axel-herra oli tullut totiseksi. Pehtorin puhe oli vaikuttanut häneen
syvästi. Hän näytti saaneen ukon heittämästä järkäleestä ikäänkuin
jalustan, jolla seisoa. Ne puheet naiselle ja isänmaan kauneudelle,
joista hän oli ollut kuulu ennen, ylioppilasaikojensa vappujuhlissa,
tuntuivat nousevan nyt hänen huulilleen, mutta syventyneinä,
vaatimattomampina.
— Tosin en ole ruotsalainen siinä mielessä kuin te tarkoitatte,
herra tuomari. Luulisin itseäni ennemminkin kosmopoliitiksi, jonka
sielulle on ollut terveellistä viettää osa elämästään suomalaisessa
erämaassa. Sallikaa minun tässä mielessä huomauttaa, että Fria ordin
ja sen lippukunnan marseljeesi on ennättänyt kuulua jo kauaksi,
läpi koko Euroopan. Kenpä meistä voisi olla ylpeydellä muistamatta,
että sellaiset nimet kuin Spencer, Eucken, Mommsen, van der Vlugt
ja Adolf Nordenskiöld, sellaiset hengenritarit kuin Gaston Paris,
Emile Zola ja Anatole France ja tuhat muuta heidän arvoistaan ovat
koroittaneet äänensä ... _pro Finlandia!_ Jos ei mikään muu kykenisi
minua vakuuttamaan laillisuustaistelumme historiallisesta oikeudesta
— ja nöyrtymissuunnan älyllisestä ja siveellisestä alhaisuudesta,
täytyy minun lisätä — tekisi sen juuri tämä loistava, kansainvälinen
kulttuuriteko. Tuskinpa kykenemme sen historiallista merkitystä
tulevissa kohtaloissamme vielä täysin mitoin arvioimaankaan!
Joka tapauksessa: silloin kun te rakennatte siltaa valapattoisen
slaavilaiskeisarin palatsiin, olemme me jo omamme rakentaneet kohti
Länsimaitten yliopistoja, katedraaleja ja vapaitten kansakuntain
parlamentteja. Tulevaisuus on osoittava, kumpi näistä on kestävämpi.
Mutta palatkaamme onnettoman isänmaamme erämaisiin kyliin ja pieniin
kaupunkeihin. Täällä kysyttiin, kauaksiko kykenee enää kantautumaan tuo
haalistunut laulu "kunniasta" ja "kaatumisesta viimeiseen mieheen". Se
ei näytä todellakaan korkealle kaikuneen orenburgilaisten kasakkain
äskeisissä tulo juhlissa pääkaupungissa eikä myöskään kotimaisten
Suomi-syöjäin illanistujaisissa. Ehkäpä tämä kansa ymmärtää vasta
seuraavalla vuosisadalla, että miehinen kunnia on todella olemassa.
Olkoon niinkin. Maistaa elämän viinistä sen jaloin tuoksu ja rypäle
vaatii aikaa ja kulttuuria.
Ja jos ruotsalaiset yhdessä suomalaisten nuorisoryhmäin ja suomalaisten
runoilijain kanssa kykenevät nyt — vaikka ehkä tappiossakin — pitämään
yllä juuri tätä "kunnialla kaatumisen" ikuista periaatetta, silloin
he ovat lunastaneet osan niistä synneistä, jotka he vieraskielisenä
virkakuntana ja ylimysluokkana ovat tätä kansaa vastaan tehneet. Ja
vaikka se olisi tämän heimon viimeinen ja ainoa historiallinen teko, on
se joka tapauksessa kunnialla hautaan astumista. Tämän kaiken vuoksi
olen minäkin puolestani juuri laillisuustaistelun ja vastarinnan mies.
Niin, hyvät naiset ja herrat, siihen suomalaisen kansanmiehen väkevien
totuuksien hapankaljaan, joka täällä äsken tarittiin, tahdoinkin
vain vuodattaa lisäksi tämän pienen, mutta minun huulillani jalolta
maistuvan viinimaljan. Terveydeksenne.
Puhuja kohotti kätensä ja sekaantui tyttöjen parveen. Leikkuuväki oli
kuunnellut puhetta ihmeissään. Mutta sen suosio näytti olevan kokonaan
Axel-herran puolella. Sillä kun protokollasihteeri asteli arvokkain
askelin herrasrappuja kohti, luotiin häneen joukosta kyräileviä
katseita ja renkipojat nostelivat halveksivasti housujaan joukon
takana. Mutta Markus-herran pallisilmät vartioivat joukkoa siveellisen
auktoriteetin palavalla voimalla.
* * * * *
Joel ei ollut tavannut Uunoa. Ja hän oli vaellellut pellolta
omia teitään, riihipihan kautta ja navetan taitse, joenrantaan
pyykkilautalle, jonne hän jo aamulla oli jättänyt onkensa yksikseen
salakoita härnäämään.
Siinä vipsahteli ongenkoho juostessaan vastavirtaa. Joel istui.
Koko sydän oli täynnä pahaa oloa. Äskeinen loukkaus oli juuttunut
ruosteisena väkänä sydänalaan. Se repäisi tuon tuostakin. Ja samalla
viuhahteli kuin piiska hänen synkkien silmiensä editse. Se nosti koko
ruumiiseen tukahduttavan poltteen, joka hetkeksi laski, mutta läimähti
taas tuskanpunana hiusmartoon saakka, kihelmöi rintaa ja ahdisti
hengitystä. Hänet oli häväisty.
Rintaa hiukaisi haikea ikävä. Se valoi lamauttavaa alakuloisuutta
jäseniin. Hylätty, yksinäinen, turvaton ... joka hetki täällä vääryyttä
kärsimässä... Kaksi kesää ja pitkä talvi luisuivat muistista hänen
eteensä. Hän ei osaa kiinnittää huomiotaan muihin kuin tuskallisiin
tapauksiin. Hän hakee niitä hakemalla. Ja hän löytää ne helposti. Sillä
ne, juuri ne paistoivat silmiin poltinraudan jälkinä, jotka vieläkin
uhosivat häpeän punaa.
Ajavat kuin käskyläistä. Kuinka mielellään hän olisikaan juossut ja
toimittanut asioita, jos olisivat kerrankin taputtaneet päähän ja
kiitelleet. Kun toi sylyksen hohtavan puhtaita hellapuita, eivät
huomanneet mitään. Sama jos piika olisi kantanut mustia rankoja...
Viime syksynä hän oli poikien kanssa juossut kieli vyön alla lepikot ja
kanervikot, kantanut kopallisittain untuvahetaleisia ihmissieniä. Se
oli ollut hauskaa. Mutta kiitosta ei sanottu, ei edes hymähdetty.
Mummun silmissä puhui vain käskevä ilme: tuo vielä, koppa on
tyhjennetty. Hän juoksi taas... Ja illat hän sai niitä perata, niin
että kädet sierettyivät haisevan kurttuisiksi.
Koko viime syyskesän hän oli hakenut pellonojista kastematoja
Markus-sedän ja Teodorin pitkäänsiimaan. Oli lyhty kädessä kumarassa
hiiviskellyt märkiä pientareita ja noukkinut niin, että selkää pakotti.
Omilla käsillään ... vähintään tynnyrillisen. Ja kehtasivat! Työnsivät
kouraan Ruthin vanhat kenkärisat. Narrit! Hänellä oli omat, äidin
teettämät saappaat. Hän oli heittänyt kenkäkurppanat jokeen ja kironnut
ensikerran elämässään. Saatanan pallisilmä! Niin oli hän hihkaissut.
Vähän sen jälkeen oli kerjäläinen, joka oli mummulta saanut homehtuneen
leivänkannikan, heittänyt sen lähtiessään portaitten pieleen,
sylkäissyt päälle ja naurahtanut ilkeästi. Ja häntä nauratti vieläkin.
Siinä on, Jumala, sun viljas! rallatti hän moneen kertaan, matkien
kerjäläisen silloisia sanoja.
Viime kevättalvena hän oli löytänyt salin pöydältä korukantisen
Vänrikki Stoolin tarinoita. Hän oli ruvennut lausuilemaan kirjan
runoja. Sandels valkoisen hevosen selässä Koljonvirralla oli hänen
suuri sankarinsa. Ja Döbelnin musta otsaside oli koroittanut hänen
äänensä pauhaavaksi myrskyksi. Hän oli lausuillut niitä enimmäkseen
yksikseen, mutta myöskin äidilleen, joka oli syleillyt häntä onnellisen
ihastuksen vallassa. Ja sitten ... viime keväänä se suuri herra, jota
koko talo palveli pikkupiiasta mummoon saakka, oli ottanut sen häneltä
pois. Senkin ryssänlimppu ja ... rotakolla... Mutta pehtorin Valtelta
hän oli saanut lukeakseen suuria kirjoja Engelbrekt Engelbrektinpojasta
ja Tanskan kuninkaasta Waldemar Seieristä, jotka nyt olivat tulleet
hänen uusiksi jumalikseen.
Mutta muuten ... vain pettymyksiä ja onnettomuuksia. Senkin oli hän
kokenut, että hänen paras ystävänsä oli hänet katalasti pettänyt. Se
tapaus ei lievity hänen mielestään koko elämässä...
Joel istuu eräänä syysaamuna Vihtori-isännän huoneessa ja katselee
sahalaisia: poikia, vaimoja ja ukkoja, jotka tulevat jonossa maksamaan
hyyryjä asunnoistaan. Tulee sitten pöydän viereen poika, joka näyttää
melkein yhtä heiveröiseltä kuin Ismael. Poika pitelee viiden markan
seteliä kädessään ja sanoo isännälle:
— Isä käski kysymään, eikö isäntä jättäisi rästiksi tätä kuuta, kun
käsi tärveltyi piirusahassa ja on täytynyt oleilla työttömänä, niin
jotta...
— Eihän sitä tiedä, eihän sitä tiedä... Rästiä, rästiä vaan... Ja raha
kourassa, kourassa vaan... Ne-nee... Tyyriiks tulee, tyyriiks tulee...
Maksettava on, ajallaan maksettava. Viisi markkaa, jaha, jaha...
Poika menee surullisen näköisenä. Joel juoksee hänen jälkeensä. Heistä
tulee hyvät ystävät Tiuran Matin kanssa. Ja kumppanuus vahvistuu
lujaksi liitoksi, kun he syksyllä aloittavat kansakoulunkin yhdessä.
Kerran kun puhutaan kaikki mitä ajatellaan, uskoo Joel Matille, että
hänen isäänsä oli sanottu Herraksi ja Ilvekseksi ja että hän itse oli
petomaisten ilvesten sukua. Tämän, juuri tämän, jonka hän oli kertonut
suurena, hirvittävänä ja ylpeänä salaisuutena, sen laulaa Tiuran poika
eräänä päivänä koulun pihamaalla kaikkien kuultavaksi. Ilves ... ilves!
Rusthollin herrapoika, Ilvesherra kaikuu ympärillä. Joel tappelee monet
kerrat, mutta ilves, ilves! sähisee päivästä päivään hänen korvissaan.
Hän halveksii Tiuran poikaa niin syvästi, ettei hän edes kehtaa sille
suoraan sanoa, miten alhaisen teon hän oli tehnyt.
Vieläkin inhottaa. Miten kiduttavaa onkaan elää koulussa ja kotona.
Siellä vilhuvat kateelliset silmät ja kielet kähisevät: Peevelin
herraspoika, lellipoika ja lillipoika, rusthollin makisteripoika...
Täällä: palkkapiian hylätty ja häväisty poika.
Eikä Joel vielä aavistakaan, että hän oli vielä monet kerrat
elämänlennossaan takertuva saman ristiriidan viheliäiseen verkkoon.
Mutta tässä eivät ole vielä kaikki hänen maanpakolaiselämänsä vaivat.
Niitä on vielä syvemmällä ja sitä kalvavampia. Viime syksynä hän oli
nähnyt synkännäköistä vankia kuljetettavan rattailla rusthollin ohi.
— Siinä se on rusthollin jyvävaras, olivat piiat supattaneet. —
Rönkäläinen menee ottamaan linnatuomiota murrosta ja varkaudesta.
Kukahan siihen Rönkäläänkin nyt torpanmieheksi pääsee? virkahtelivat
penkeillä istuvat päiväläiset. Siitä alkaen on Joelia jäytänyt
omantunnonvaiva. Karjakko on joskus iltamyöhään salaa pistänyt
heidän akkunastaan sisään maitolitran. Äiti on sen varmaan niin
järjestänyt, koska valitteli hänen kalvistumistaan. Ja vielä pahempaa.
Hän on saanut äidiltä kourallisittain kuivattuja mustikoita, jotka
ovat hänen himoherkkujaan. Äiti on ne pistänyt käteen hämärässä
ruokakonttorissa, ja hän on tietänyt, ettei niitä ole saanut syödä
talonihmisten näkyvissä. Varas, kuten Rönkäläinen... Ja äidin kasvoissa
on ollut silloin jotain vavahuttavaa uhmaa. Naaraskissa raahasi kerran
penikoilleen liiterin alle tappamaansa lintua ja tuijotti sivulleen
yhtä tunnottomasti. Mutta lintu ei ollut kai kenenkään oma... Hän jää
seuraamaan suuren häränsilmän etenemistä. Kevyt ongenkoho kieppuu jo
sen partaalla. Vesi sen ympärillä on ruskeaa, ja se itse on musta ...
kuin omantunnon silmä.
* * * * *
Ihanelma on hakenut ja hakenut koskematta lainkaan makeisiinsa,
sillä hän tahtoo syödä ne Joelin kanssa. Hän on jo päässyt toiselle
luokalle tyttökoulussa ja kävellyt sisartensa kanssa Espiksellä. Hänen
mielestään Joel on soma ja ihmeellinen poika. Siitä ei koskaan tiedä,
onko se vihainen vai ... rakastunut. Sulaa kuin vaha ja sitten pakoilee
tai meiskaa ja karjuu, niin että hirvittää. Sille täytyy väliin
suuttua. Mutta sellaista se kai onkin se ... rakkaus...
Hän hiipii Joelin selän taakse. Istuu aivan lähelle. Mutta jokin
pidättää häntä puhumasta.
Joel ei käännä kasvojaan, mutta hän tuntee suloisen henkäyksen
niskassaan. Virta hänen allaan alkaa elää, ilma valaistuu. Hänen
molempien kesiensä pieni salainen aurinko polttaa korvallisia.
Edellisenä kesänä he leikkivät hevosillaoloa. Kun hän sillankorvassa
paahtavassa hiekassa pani ohjaksia Ihanelman kainaloihin, oli hän
kuhnaillut ja viivytellyt, valjastanut uudestaan, korjaillut ja
valjastanut, sillä hänen olkapäänsä hymyilevä kuoppa, hänen kuumat
kainalonsa, polvitaipeet, pohkeet, kikkarat hiuksensa ... ne olivat
hänelle tuoksuva ihme, jonka läheltä ei päässyt irti. Ja hänen
juoksunsa ... se oli kuin västäräkin viipottamista rantoja pitkin.
Nyt ... nyt oli tullut tuskaa ja häpeätä siihenkin onneen. Keväällä se
oli tapahtunut.
He istuvat liiterissä tyhjässä reessä ja ajelevat. Vauhdin kiihtyessä
loppumattomassa alamäessä Joel vetää syliinsä Ihanelman. Olemattomat
hevoset laukkaavat. Silloin ... silloin hän tuntee koko ruumiinsa
jännittyvän. Se ei ole enää hänen oma ruumiinsa. Sen jäsenet vapisevat
autuaassa tuskassa. Ne kietoutuvat Ihanelman ympärille. Joel koettaa
tukahuttaa hirveätä ääntä, joka on huutamaisillaan hänen suustaan.
Mutta hänen kätensä haparoivat. Eikä hän ymmärrä, mitä ne tekevät. Ne
anovat ja hyväilevät, käyvät väkivaltaisiksi ja puristavat... Ihanelma
parahtaa. Kiemurtelee irti. Ja pakenee, pakenee...
Senjälkeen ei Joel ollut näyttänyt silmiään päiväkauteen. Häpeä oli
tullut. Ja sitä oli tullut lisää, oli juuttunut koko hänen olemukseensa
eikä päästänyt irti enää unessakaan...
Hän oli koettanut sitä pakoilla, mutta se oli viekas, yllätti hänet
missä tahansa, joka paikassa.
Ihanelma ja hän vievät hevosia hakaan. Iso-Musta on hänellä ja
Ihanelmalla Liinatukka. He hyppäyttelevät ajokkaitaan yli pellonojien.
Liinatukan etujalat kompastuvat ojaan. Ihanelma putoaa hevosen kaulaa
pitkin päistikkaa maahan ja jää tiedottomana makaamaan. Joel näkee,
kuinka hevosen etujalat ponnahtelevat ojasta korkealle ilmaan. Ne
putoavat maata kohti. Ne ovat rouhaisemaisillaan Ihanelman alleen.
Mutta leviävät samassa, niin että tytön ruumis jää niiden väliin. Ja
siinä seisoo viisas eläin uskaltamatta liikahtaa, ettei satuttaisi
pieneen ruumiiseen.
Joel on heittäytynyt maahan ja vetää varovasti Ihanelman pois
kuoleman alta. Tyttö avaa vähitellen silmänsä ja alkaa naureskella.
Joel likistäytyy suunnattomassa ilossa hänen viereensä. He makaavat
tuoksuvassa apilapellossa. Ihanelman vaatteet ovat sikin sokin. Hän
tuntuu alastomalta. He vierittelevät ja hengästyvät. Ihanelma on
melkein hullumpi kuin hän. Kutittelee, työntää kätensä miten sattuu
eikä vastustele, vaan on heittäytyvinään kuin kuollut ... elottomaksi
ja tietämättömäksi. Taas tuntee Joel, että hänen ruumiinsa muuttuu
vieraaksi hirviöksi. Se tekee tolkuttomia häpeämättömyyksiä. Mutta
hänen sydämensä nyyhkii tuskasta ja häpeästä. Sen jälkeen he eivät
rohjenneet katsoa toisiansa silmiin moneen aikaan. Ja vieläkin... Oh,
hän ei aikonut kääntää päätänsä, vaikka kyyköttäisi koko päivän siellä
hänen selkänsä takana. Hän vihasi heitä kaikkia.
Pieni käsi koskettelee hänen hartioitaan. Olan yli pujahtaa koura,
jossa on makeistötterö. Joel työntää sen pois olkaa nykähyttämällä.
Mutta Ihanelma juoksee kiinni mustankirjavan ison kissan, jolla on
tapana tulla lautalle arvioimaan Joelin kalansaalista. Hän pudottaa
kissan Joelin syliin. Siinä se on se naaraskissa, ajattelee Joel ja
tarttuu kissaa niskasta.
— Pysy, tyttö, hiljaa tai heitän sen jokeen, sanoo hän
välinpitämättömästi.
— Sitä et saata! Niin hirveä et...
— Miksikäs en saata? Juuri tämä kissa luuli, että linnunpoika ei ole
kenenkään oma ja syötti sen penikoilleen. Mutta minä näytin sille,
että kaikki on jonkun toisen omaa ja mestasin sen penikat viimeistä
päätä myöten. Ymmärrätkös nyt — hän pudisti kissaa niskasta — että
linnunpoika oli emonsa oma, kuten sinun penikkasi sinun?
— Ethän tehnyt, Joel, sellaista, ethän...?
— Teinpäs ja tein vielä enemmänkin! Käskivät tappamaan. Veimme ne Uunon
kanssa hakotukille ja mestasimme. Yksi pääsi karkuun, ja minä löin sitä
päähän krokettinuijalla. Se pakeni pyörryksissä halkopinojen väliin ja
siellä se kitui, pyöri ja vonkui kunnes kuoli, saatana.
— Nyt et puhu totta, Joel. Niin julma et voi olla!
Joel tiesi valehdelleensa. Hän oli päinvastoin kauhun vallassa purkanut
Uunon kanssa pinon ja lopettanut eläimen kärsimykset. Mutta nyt hänellä
oli vimma rumentaa itseänsä. Ja hän suurenteli uudella kuvauksella
julmuuttaan. Kun Ihanelma soimasi häntä todella vihaisin sanoin, hän
virnisti vastaan ja roiskasi kissan jokeen.
— Mikä sinun on, Joel? Mikä sinun on? itki Ihanelma suuressa hädässä.
— Te olette kiusanhenkiä kaikki! — Joel oli noussut seisaalleen. — Ja
sinun isäsi on oikea ... rotokolla. Nyt sen kuulit!
— Älä hauku minun isääni...
— Kun tulen suuremmaksi, leivon sen ryssänlimpun nuuskaksi ja kolhaisen
sitä pallisilmää, niin että oikenee! Ja saman teen jokaiselle, joka
meitä vielä uskaltaa piinata. Sen saatanan saitureita te olette kaikki!
— Itse olet mikä oletkin... Ilves, ilves! Ja konkurssintekijä! Ja
isäsi oli joutua vankilaan pahantekijänä ja varkaana. Ilveksenpoika,
ilveksenpoika ja konkurssintekijä, konkurssintekijä... Ihanelma oli
juossut lautalta rannalle ja ihitteli sieltä sisukkaana ja häijynä,
mitä vaan muisti isompien ihmisten puheita.
Joel kirmaisi hänen jälkeensä. Tyttö pakoon. Poika tavoitti hänet erään
koivun juurella ja painoi maahan. Ihanelma itki, mutta poika kuritti
häntä sokeana kiukusta, kunnes hän näkee tytön silmäripsissä kiiltävän
raskaita kyyneleitä. Hän unohtaa kaiken. Anna anteeksi, anna anteeksi,
Ihanelma, älä itke, älä itke enää... Hän sopertaa rakkaita sanoja. Hän
löytää niitä lukemattomia ja kauniita, niin että Ihanelman nyyhkytys
vähitellen lakkaa.
Hän tarttuu Joelia kaulasta ja sanoo rakastavansa tätä aina, vaikka
Joel olisi kuinka julma. Hän ei välitä isästään eikä sisaristaan, hän
karkaa Joelin kanssa maailman ääriin, jos heitä vielä täällä piinataan
ja loukataan...
Joel tuntee ensikerran voimakkaamman suojelevaa hellyyttä ja
avomielistä, kirkasta rakkautta. He istuvat siinä kauan. Ja poika
kertoo tytölle kaikki ne kärsimykset ja häväistykset, jotka ovat hänen
mielensä myrkyttäneet. Hän tunnustaa kaikki. Ei salaa edes tuota juttua
mustikoista, joka alkaa tuntua vain huvittavalta hassutukselta, kun
Ihanelma nauraa vähäksyen koko tapaukselle. Ja Joel on päässyt kaikesta
pahasta, kun he sitten yhdessä, käsi kädessä nousevat kartanoa kohti.
Täällä on pihamaalle koottu talon kaikki hevoset. Nuoret ovat
saaneet luvan pitää ratsastuskilpailut ja viedä samalla hevoset
hakaan. Hakaportille oli ajettava kilpaa, ja voittajan piti saada
Matilda-rouvan kädestä tammenlehväseppele, joka oli jo valmiiksi
sidottu. Paluumatka oli oleva riemusaatto voittajan kunniaksi, ja
teepöydässä hänet istutettaisiin kunniapaikalle.
Hevosia riitti Ihanelmalle ja Joelillekin. Niitä arvioitiin ja
valittiin. Viimeksi jäi Iso-Musta, jota kukaan ei halunnut, kun se oli
tunnettu ilkeäksi konkariksi. Joel otti sen mielellään, sillä hän kyllä
tiesi sen talon nopeimmaksi juoksijaksi, kun vain uskalsi laskettaa.
Hevoset syöksähtävät taipaleelle. Joel ei ole osannut pitää varaansa ja
sotkeutuu takapäähän. Teodor vilahtaa jo portin alitse kaikkien edellä.
Iso-Musta alkaa vikuroida portin luona. Silloin Joel heittää ohjakset
löysälle, tarttuu kaksin käsin sen harjaan ja alkaa huutaa hurjalla
äänellä, kuten hänellä oli tapana renkipoikien kanssa hakamatkalla
kilpaillessaan. Iso-Musta sävähtää koko ruumiiltaan, se ponnahtaa
ja syöksyy hirvittävään laukkaan. Hevonen toisensa jälkeen vilahtaa
taaksepäin. Pihalla katsotaan kauhistuneina. Pojan käy huonosti!
Iso-Musta on villiintynyt. Tuo ei ole enää mitään ratsastamista!
huudetaan katsojajoukosta.
Eikä se ollutkaan. Se oli sorretun pojan hurjaa tahtoa voittaa nuo
kaikki, nuo serkut ja serkkujen serkut, ja näyttää niille kerrankin...
Mutta lisäksi se oli rakastuneen pojan hurjapäistä vimmaa loistaa
Ihanelmalle, jonka silmät olivat äsken kyynelissä uineet... Niiden tuli
säteillä ja nauraa!
Hän on jo Teodorin rinnalla. Matkaa on enää parisataa metriä. Portti
on kiinni, olisi hiljennettävä ajoissa. Mutta Joel ei ajattele mitään.
Hän syöksyy ohi. Iso-Musta paiskautuu porttia vastaan, jonka poikkipuut
särkyvät sen kavioihin kuin korret. Joel on voittanut. Hän on niin
ylpeä, että on melkein valmis antamaan anteeksi kaikille vihollisilleen.
Muut saapuvat. Matilda-rouva nousee arvokkaasti hevosensa satulasta.
Alkaa palkinnonjako. Joel oli ensimmäinen! Mutta Teodor väittää,
että Joel oli rikkonut kilpaehdot murtamalla portin. Oli ajettava
vain portin luo. Ja sitäpaitsi: poika ei ollut ratsastanut. Oli vain
riippunut hevosen harjassa kuin takkiainen. — Matilda-rouva tuomitsee
Joelin menettäneeksi oikeutensa palkintoihin ja laskee seppeleen
poikansa päähän.
— Minulle tehdään vääryyttä, kivahtaa Joel.
— Tyst, poika, sanoo Matilda-rouva.
— Viis minä teidän seppeleistänne, mutta minä olin ensimmäinen.
— Mutta poika! Etkö sinä häpeä? kuuluu joukosta.
— Ihanelma, olinko ensimmäinen? Sano!
— Teodor oli ensimmäinen, kuulithan sen, sanoo tyttö kärttyisesti.
— Valehtelet, sinäkin valehtelet!
— Enpäs valehtele, enpäs...
— Mitäs häpeämättömyyttä sinä, poika, siellä uskallat ... tärähtää
protokollasihteerin ääni.
— Sitä, että Ihanelma valehtelee ja te kaikki!
— Sinäpä valehtelet! kirkuu Ihanelma suunniltaan. — Ettäs kehtaat,
senkin mustikkavaras... Mustikkavaras! Hyi sinua...
Joel horjahti kuin häntä olisi lyöty äkkiarvaamatta takaraivoon. Hän
nojasi hevoseensa kalpeaksi valahtaneena. Ilma musteni silmissä. Hänen
täytyi päästä pakoon, pakoon... Iso-Musta! Hän viuhahti kuin sukkula
sen selkään. Se laukkaa taas... Samaa tietä. Hän ei kuule eikä näe,
ennenkuin hevonen huohottaa pehtorintuvan nurkalla, jossa seisoskelee
joku renkipoika. Joel retkahtaa maahan. Uuno juoksee hänen luokseen.
He kävelevät jonnekin. Joel ei ymmärrä mitään, kunnes havaitsee
vääntävänsä raskasta tahkoa, jossa Uuno teroittaa linkkuveistänsä. Hän
vääntää ja vääntää. Uuno tarkastelee välillä terää, yrittäen jostain
aloittaa keskusteluakin.
— Teroita vielä, tokaisee Joel ja jatkaa vääntämistä.
Aika kuluu. Uuno aikoo lopettaa.
— Vieläkin terävämmäksi! — ja Joel jatkaa. Uuno istuu pukilla
neuvottomana.
Ihanelma kiertelee pihaviertä. Seisahtelee, lähestyy ja seisahtuu taas
epäröiden. Joel näkee kaiken, mutta hän kääntää selkänsä pihalle päin
ja vääntää tasaisesti kammesta.
Ihanelma koskettaa pyytävästi Joelia hartioihin. Poika silmää taakseen
ja ennättää nähdä anelevat ja itkettyneet silmät. Vai anteeksi ...
anteeksi vaan, hepsankeikale ... eipähän anneta ... ei koskaan
anneta... Jotain on tehtävä, jotain on tehtävä ... kiertävät Joelin
aivot kuin hitaasti pyörivä kivi. Koura puristuu kampiin. Se alkaa
viuhahdella tuimasti. Vesi kiven alla sirisee, pyörä sihisee, vauhti
hurjenee. Uuno istuu veitsi kädessä ja ymmällään. Joel päästää kammen,
sipaisee veitsen käteensä ja iskee sen hurjasti tempaisten itseänsä
kohti. Veitsi tekee hänen reiteensä ulkopuolelle syvän haavan ja putoaa
maahan. Joel näyttää nyt vasta heräävän. Lyhyt säikähdys vavahtaa hänen
kasvoillaan. Mutta sitten ... hän katsoo Ihanelmaa suoraan kasvoihin,
hymyilee alakuloisesti ja kävelee poispäin, Uunon ja tytön jäädessä
säikähtyneinä paikoilleen.
* * * * *
Mutta Augusta-rouvan oli onnistunut saada äidiltään ja isäpuoleltaan
lainaksi tuhat markkaa, joka summa siinä tapauksessa, että velkakirjaa
ei lunastettaisi ennen pesän jakoa, oli korkoineen vähennettävä
hänen äidinperinnöstään. Tällä rahalla oli jo alettu rakentaa heille
kotipitäjässä uutta asuntoa. Joelin maanpakolaisuuden aika läheni
viikko viikolta ja päivä päivältä loppuaan.