Karsina-kansa.
Uusi evankeliumi oli tullut meren yli muutamien lahjakkaitten
suutarinkisällien selkärepuissa. Ja he olivat huutaneet yli herrojen
päitten suoraan Suomen erämaihin.
Korpi oli vastannut. Ja entinen patriarkallinen isäntä- ja herravalta
alkoi lakastua. Mutta mitään ratkaisevaa ei ollut tapahtunut.
Maan-nälkä oli tosin pieneläjäkansan köyhyyden-marinan muuttanut
jatkuvaksi murinaksi, ja sen lumpeutuneet korvat herkistyivät
viikko viikolta monenmuotoisten maanjakohuhujen palsamista. Mutta
"yhteiskunta" oli sille vielä käsittämättömämpi sana kuin "taivas",
jos tuntuivatkin hoippuvan pappien panemat osviitat sinnekin päin. Se
ei osannut vielä edes huutaa. Ja mihinkä päin äänitorvensa kääntää?
Isännille jos kerrankin karjahtaisi, sitä kovemmat lait laatisivat
valtiopäivillä palkollisille ja torppareille. Ja nuo maantienlipparit,
akitaattorit! Mukava niitä oli kuunnella. Mutta näkihän nuo ...
eivät ne tärkkikaulukset pitkälle peittäneet heikkoa ja suonikasta
nälkäkaulaa, joka osoitti, että kaukana olivat herroista ja herrojen
mahdista sekä antaa että ottaa.
Maattomain pellonkuokkijain suuri lauma olisi sittenkin pannut uskonsa
ennemminkin johonkin oikeaan lihavaniskaiseen herraan, kuvernööriin
tai vieläkin korkeampaan, vaikkapa itse nuoreen keisariin, joka kuului
olevan lahealuontoinen valtias.
Mutta sellaista herraa ei tullut. Vuosisataiset laiminlyönnit olivat
turruttaneet herrojen aivot. He eivät näyttäneet käsittävän, että
maanomistusolojen aataminaikaisuus esti viljelysalaa leviämästä,
sillä torppari teki työtä vain hengenpitimikseen eikä isännän
rikastuttamiseksi.
Hän raatoi pellollaan saadakseen ryysyt ja ruoan ipanaparvelleen,
kunnes se oli valmis maailmanrannan kouluun, ja sitten ... omat luunsa
kohtalaisella kunnialla hautaan. Hänellä ei ollut ikuisuuden toivoa
poikansa ja poikansa poikien jatkuvasta työstä samoilla pientareilla.
Hänen sielultaan oli riistetty maanmuokkaajan luonnollisin ja vahvin
autuuden turva. Mutta talollisenpojat, he saivat syödä jyvät ja ytimen
polvesta polveen isävainajansa kämmeneltä. Torpanmiehen korviin
kahisivat vääryyden kyykäärmeet omasta heinikosta. Hänen mielensä
myrkyttyi myrkyttymistään niiden ikuisesta sihinästä. Mutta hän ei
osannut niitä tappaa.
Niin, herrat eivät tunteneet, että vääryydentunto kaiveli torpparin
sisuksia pahemmin kuin pettu ja härskinen silakka. He eivät nähneet,
että juuri maattomain laumasta oli kasvamassa — ja jo kasvanut —
suomalaiseen yhteiskuntaruumiiseen paise, josta kerran täytyi vuotaa
visvaa ja verta sitä enemmän, mitä kauemmin se sai jomottaa ja levetä.
He eivät kyenneet vuosisadan loppuun mennessä ratkaisemaan tätä
vuosisadan suurta kysymystä. Eivätkö tahtoneet vai eikö heillä liene
ollut siihen voimiakaan?
Joka tapauksessa päättyi säätyjen ja herrain etsikkoaika samalla kertaa
kuin koko vuosisata.
Sillä slaavilaiset satraapinsaappaat olivat jo silloin tallanneet
yli Kannaksen, ja niissä seisoi nyt kahareisin keskellä pääkaupunkia
Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff.
Hän oli jo pitänyt hautajaispuheen "kansakuntain joukkoon" koroitetulle
Suomelle. Hän oli jo lyönyt rintaansa, jonka povitaskussa upeili
keisarillinen kuoleman-manifesti, ja huudahtanut nousukkaan karkealla
kielellä: "Nyt olen sitonut suomalaiset koirat, niin ettei pirukaan
pääse irti." Ja manifestin keisarilliset vahvistussanat: "Olkoon niin",
oli senaatti jo taipunut julistamaan koko kansan tiettäväksi.
Ja minkälainen oli sinä hetkenä tämä "suomalaisten koirain"
yhteiskunta? Se näytti todellakin ensihetkessä oikealta Pohjolan
Gibraltarilta. Oliko sen kansa todellakin kuin Schwyzin, Urin ja
Unterwaldenin talonpojat tai Hollannin vainotut geusit? Sehän näytti
nousevan yhtenä miehenä. Se käveli, juoksutti ja hiihti kokoon
hankien peittämästä erämaasta yhdessä viikossa yli sataatuhatta
allekirjoitusta suureen anomuskirjaan, jonka piti jälleen avata
lempeän keisarin lumpeutuneet korvat. Ja se teki tämän yksimielisenä
ja salassa, niin että vain yksi Mylläri-Matti ja yksi talonjussi
löyttiin Juudaksiksi. Taisteltiinko nyt todellakin uutta Termopylaita
kalevalaisen sanan mahdilla? Niin kyselivät sekä ihmeissään että
hurmioissaan Helsingissä ne herrat, jotka olivat kansan-adressin
keksineet, rahat merkinneet ja tekstin kirjoittaneet.
Herrat erehtyivät taaskin, sekä itsestään että alemmasta kansasta.
Vanhuuttaan lahonnut yhteiskuntarakennus, jota uudet tuulet
huojuttelivat, ei voinut olla pohjia myöten luja, eikä myöskään
voinut yksimielisyys päästä joka kevät kukkaan ylen ahtaissa ja
yhä lisääntyvissä aitauksissa. Eihän missään maailman kolkassa ole
rakennettu aitoja niin määrättömiä matkoja ja niin mutkikkaita kuin
Suomen niemellä. Sääty-yhteiskunta oli tehnyt omansa, sekä pääaidat
että väliaidat, ja pönkitteli nyt näitä parhaillaan milloin mistäkin
löytämillään tukipuilla. Mutta pieneläjät olivat panneet sata- ja
tuhatvirstaisesti omaa risuaitaansa, joka alkoi pahasti rumentaa
tuhansien järvien Maamme-lauluisia rantamia.
Aatelisto ja porvaristo seisoi valtiopäivillä papistoa ja
talonpoikaistoa vastassa. Ja myöskin kotoisissa oloissa isäntä
ja pappi vetivät samasta köydestä jurrittavaa torpparia ja
lammasnaamaista muonamiestä sekä ylimääräisiin päivätöihin että
autuuden kuuliaiselle tielle. Mutta talonpojalla oli lisäksi aivan
omat ominaiset aidanpanonsa vieraskarvaista ja ruotsalaissieluista
maallista virkamiehistöä vastaan, kuten tälläkin omat sinikeltaiset
herras-aituuksensa lukittuine portteineen. Ja nyt, juuri nyt olivat
työläiset alkaneet rakentaa läpäisemätöntä verenkarvaista lankkuaitaa,
jonka yli ei päästetty tuolta puolen herraa eikä tältä puolen
luokkatietoista proletaaria.
Näiden lisäksi kohosi fennomaaniherrojen ja ruotsikkojen välillä korkea
ristikkoaita, jonka toinen puoli oli maalattu myrkynviheriäksi ja
toinen sinivalkoisen haaveelliseksi.
Tämä lukemattomien aitojen ja karsinoitten monimuotoinen rykelmä ei
ollut enää neljän säädyn yhteiskunta, mutta se ei ollut myöskään
uudenaikainen luokkayhteiskunta, puhumattakaan parlamentaarisesta
valtiosta. Se oli vain eräs tuhatkarsinainen tarha, jonka jokaisesta
aidanraosta räyskittiin "koko kansan" autuaaksitekevässä nimessä.
* * * * *
Oliko tämänkaltaisessa kansassa edes neljääkymmentä vanhurskasta,
joiden tähden se pelastettaisiin Idän satraapin aasialaisesta
syleilystä?