Sinetti.
Tuli kuitenkin ahdistetuillekin ihmisille kevättalvi taas. Kirkkoselän
rantajäällä kiiltelevät hiljan sahatut jäälohkareet, joita ajomiehet
vedättävät Norrin herran kellareihin kesän varaksi.
Joel seisoo maantiellä, ja jääpatsaitten säteilevästä kiillosta
on lentänyt jotain hänenkin silmiinsä. Hän ei taas tänä hetkenä
muista muuta kuin kahta asiaa: Mennäkö Ines-neidiltä houkuttelemaan
karamelleja vai juostako noiden päilyvien pilareitten keskelle? Kaikki
muu oli haihtunut mielestä. Ja mitäpä se "lapsuuden onni" muuta
olisikaan kuin unohtamisen armoa. Tässä auringossa nyt Joelin huulia
kutkuttaa jokin esimakeus ja silmät vetävät innokkaasti järvelle päin.
Silmäin koreus voitti.
Juostessaan hän näkee nikkarin portailla Lerkin Villen ja kuulee hänen
räkättävän jälkeensä: — Konkurssimaakari, konkurssimaakari...
Sanat repivät korvia, mutta hän ei tajua niiden v; täyttä merkitystä.
Säihkyvät hopea- ja kristallipilarit riennättävät eteenpäin, Joel
räpyttelee silmiään seisoessaan jäälohkareen päivänpuolella ja
tirkistellessään sen kiiltelevään särmiöön. Hän pistää päänsä varjon
puolelle, avaa silmänsä ja tuijottaa sinervänä kuultavan jääpinnan
syvyyteen. Hiljainen, kammahduttava henkäys nousee sieltä jostain
häntä vastaan. Mutta hän katsoo uudestaan ja näkee pienen pienten
kristallisalien upeilevan siellä sisällä juhlavalaistuksessa, ihan kuin
ennen muinoin Kaarinin nukkekaappi.
— Minkähänlaista on Lerkin Villen sisässä? pälkähtää samassa päähän. —
Sisiliskoja, laihoja ruippanoita! Olkoot...
Hän juoksee hitaasti junnivalle kuormalle. On valittava jääkelkan
ainekset. Jääkuli on saatava aikaan. Se on veistettävä kirveellä
soukaksi ja siroksi. Pyöreä syvennys on koverrettava sen selkään kuin
satula hevoselle ja turpaan on hiilihangolla poltettava sieraimet,
pantava niihin renkaat ja riimunauha kuin vihaiselle sonnille. Tiellä
hän saa ajomieheltä omakseen pienen jäälohkareen. Tämän hän liu'uttelee
suurella vaivalla pihamaalle ja kärttää pehtorilta kirveskynää, nuoraa
ja pientä apua jääkulin veistämiseksi. Mutta Porkan ukolla on kiire:
nostelee valjaita ja työntelee aisoja. Joel pujahtaa puotikamarin
pöydälle istuskelemaan.
"Konkurssimaakari!" Hän käsittää sen merkitsevän sitäkin, ettei
hänellä ole enää yhtä suurta oikeutta karamelleihin kuin ennen. Mutta
Ines-täti on antanut ja antaa yhä, melkeinpä hellemmällä kädellä kuin
aikaisemmin. Nyt on hiivittävä hänen luokseen ja kosketeltava kuin
sivumennen hänen hameensa puhtaita poimuja, jotka solevina laskeutuvat
hoikalta varrelta maata kohti. Mikä ero onkaan Ines-neidin ja muitten
ihmisten käsillä. Hänen ovat pienet ja hyväilevät, ja hänellä on
yhdessä sormessa ohut punakivinen sormus. Vain äidillä on kauniimmat
kädet kuin Ines-tädillä ja ... ja — Joel silmää selän yli Paimelaan
päin — Geilalla, jolla on lisäksi kaksi huvittavaa, vaaleata palmikkoa.
Merkillisiä kapineita nuo keltaiset karamellit. Niillä voi saada
Hiltan-Olgalta rakennustarpeet sekä torneja että linnoja varten.
Yksinpä peloittavalta Jängän Mikolta voi niillä ostaa pääsyn myllyyn ja
ystävyyttä koko päiväksi. Ismaelin silmät hukkuvat hymyyn, ja Jaakko
virnistää iloisesti suurella suullaan, kun vain sellaisen palasen
sujauttaa käteen.
Mutta mitäpä tämä kaikki on verrattuna siihen hetkeen, kun Ines-neiti
nostaa hänet kainalosta, ja hän itse kiipeää ylimmälle hyllylle
ottamaan purkista. Tämä nostaminen kuuluu välipuheeseen. Hän on sen
kerran viekkaasti keksinyt. Sillä mikään ei ole suloisempaa kuin tuntea
Ines neidin hiusten tuoksu ja heittäytyä rennosti hänen syliinsä saalis
kourassa. Tai sitten koskea hänen ohimokiharoitaan ja samassa upottaa
kourat hänen hiustensa sakeaan tummuuteen. Viime aikoma on häntä kyllä
valiteltu liian painavaksi ja isoksi, mutta nostettu on kuitenkin... Ei
muuta kuin tuumasta toimeen! On livuttava taitavasti ovesta...
Mutta ovi ei aukene? Lukossako? Avataan varovasti. Ei sittenkään!
Joel katsahtaa kärsimättömästi ylöspäin. Mikä kumma? Ruskeanpunainen
täplä tuijottaa ovenraon kohdalta häneen. Se on samanlainen kuin isän
suurissa kirjeissä. Se on lakkaa, jonka voi sulattaa tulitikulla ja
joka kärisee huvittavasti. Mutta tähän leikkiin hän ei nyt ryhdy.
Sillä äkkiä valtaa hänet kammo. Tuolla sinetillä on jokin merkitys...
Konkurssimaakari! Se on konkurssia. Se kieltää köyhiltä pääsyn. Ja sen
rikkomisesta seuraa jotain hirvittävää ... Hän vavahtaa.
Mutta pihaoven kautta! Hän juoksee ulos ja puodin pihaportaille. Siellä
on samanlainen, vielä isompi veristävä silmä. Hän näkee molemmat
sinetit yht'aikaa. Niiden ympärille hahmottuvat isän venähtäneet kasvot
ja silmät tuijottamassa liikkumattomina akkunasta, niin liikkumattomina
kuin olisi ulkona pilkkopimeä ilta.
Mutta nythän on kirkas päivä! Jäälohkare pihalla kiiltää ja
välkehtii... Uusi ajatus pälkähtää hänen päähänsä: maantien puolelta,
isoista portaista! Hän kaartaa pihaa pitkin, juoksee ohi makasiinien,
joiden mustat rautakankiset ovet seisovat pitkänä rivinä. Niissäkin,
niissäkin on isoja sinettejä! Hän näkee jokaisen erikseen, vaikka
koventaa juoksuaan ja hätä tuivertaa silmiä.
Päästyään portista maantien puolelle hän pysähtyy hetkeksi ja kulkee
sitten hitaasti seinäviertä pitkin puodinportaita kohti. Sielläkin on
tietysti sinetti, hän tietää sen jo edeltäpäin. Verenruskeat silmät,
jotka valvovat häntä kuin pahantekijää, ympäröivät hänet nyt joka
puolelta. Kaikki avuliaat ihmiset ovat kadonneet maailmasta. Niin,
niin... tuossa on tuokin, kaikista suurin ... leveänä täplänä
kaksiosaisten ovien saumassa. Vallesmanni on sen siihen lyönyt,
ja sama mies, joka pani profeetan vanginrattaille ja Hanskin
vankilaan, on paiskannut ikkunaluukut kiinni ja lyönyt telkeiksi
rautakanget.
Ines-neiti on viety yöllä pois... Ja kauas. Joel ei saa enää koskaan
häntä nähdä... Ei päässyt hyvästelemäänkään. Poika kääntyy poispäin.
Pahanmielen nikotus kiertää kaulaa. Hän nostaa nyrkkiä ikäänkuin silmää
hieroakseen... Kutsuva ääni katkaisee hiljaisuuden. Sekin kuuluu
vaimeana kuin teljettyjen ovien takaa. Se on hänen äitinsä ääni,
joka viime aikoma on käynyt käskeväksi ja varmaksi, toisenlaiseksi
kuin ennen. Kiertäessään hitain askelin pihamaalle Joel miettii tätä
muutosta äitinsä äänessä ja kasvoissakin. Tautivuoteelta noustuaan ei
äiti ole kertaakaan itkenyt. Joelia on hyväilty harvemmin kuin ennen.
Mutta vähemmän on pelätty myöskin isää. On nukuttukin taas kotosalla...
Jotain sellaista on tapahtunut, joka tuottaa turvallisuutta.
Pihamaalla Porkan ukko valjastaa hevosta kuorman eteen, ikäänkuin
oltaisiin vieraisiin lähdössä. Mutta poika ei nyt sellaisiin usko. Hän
kääntyy rakennusta kohti, nousee keittiön portaille, jolla äiti seisoo
liikkumattomana häntä odottaen. Poika kuulee äidin puhuvan matalin,
soinnuttomin äänin:
— Lähdemme matkalle, isoäidin luo, kahden, Joel-poika ja äiti...
Kun poika ei vastaa mitään, kuuluu ääni houkuttelevan iloisemmin:
— Kuomureessä... Ilo valjaissa ja pehtori kuskilla ... paukkuvin
piiskoin, katsopas, liinaharjaisella Ilolla. — Mutta lyhyt, kalsea
naurahdus painaa saineeksi viimeisen sanan. Hän ottaa poikaa kovin
käsin olkapäistä ja mumisee kuin mykkä:
— Tule hyvästelemään ... isää.
He seisovat isän edessä. Joel pitää kiinni äidin kädestä, joka
nytkähtää ja puristuu nyrkkiin, niin että pojan käteen tekee kipeää.
Joel huomaa samassa, että isänkin kasvot ovat muuttuneet. Parta on
harmaantunut vielä enemmän. Hän istuu siinä kuin raskas kivi. Ja
kasvotkin ovat kuin ... rosoista kiveä.
— Sinä lähdet? kuuluu isän ääni.
— Lähden Nyt meidän elämämme katkee.
— Katketkoon.
— Sen muistokin on inhoa.
— Olkoon.
— Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? tulee tyyni mutta vaativa kysymys.
— Ei.
— Eikö kuolinvuoteellakaan?
— Ei ihmisille.
— Entä perheellesi, jonka omaisuuden olet tuhlannut mässäämisellä ja
irstailulla? Eikö sillekään?
— Se nähdään sitten ... kuolinvuoteella.
— Silloin mahtaa sinun tilisi tulla hirvittäväksi.
— Tulkoon.
— Lakkaa paaduttamasta itseäsi, sillä minä olen nähnyt näyssä sinun
pääsi lyötävän poikki ja sielusi vaipuvan helvetin pätsiin...
Mies kysyy vain arvoituksellisen totisena:
— Etkö nähnyt sen sieltä myöskin palaavan? Näitkö? singahti lopuksi
terävästi.
Kuin meren syvyydessä jokin pohjavirta, niin liikahtivat äkkiä veret
vaimon tyyntyneessä sydämessä.
Joel tuntee äitinsä käden jäykistyvän ja kylmenevän:
— Kestä sitten. Ja pane joka tapauksessa mieleesi, että menneet
kärsimyksetkin ovat minussa kuolleet.
Huugo Svart nostaa ensikerran katseensa. Hän tuijottaa laajentunein
silmin suoraan vaimonsa kasvoihin ja sanoo painavasti:
— Niin minussakin. Ne ovat kivettyneet — Pietarin kallioksi. — Hänen
silmiinsä on tulemaisillaan jokin ilme, mutta hän kääntyy poispäin ja
vetää sikaristaan paksun sauhun. Savupilvestä kuuluu mumina:
— Enempää et tällä erää ymmärrä. Hyvästi.
— Hyvästi. — Ja äiti johtaa pojan pois. Paksut rautakankiset ovet
tuntuvat painuvan umpeen heidän takanaan. Joel ei uskalla eikä tahdo
katsoa taakseen. Suunnaton, tahmea sinetti juuttuu parhaillaan
jättiläisoveen, se valuu vielä hetken toiselta reunaltaan, mutta kohta
se jähmettyy kiviseksi jättiläissilmäksi, johon kukaan ei uskalla
katsoa.
Avonaisesta akkunasta loistaa kosteana kimallellen jäälohkare. Ja
liinaharjainen Ilo hirnahtaa valjaissaan.
* * * * *
Portinmäellä seisoo vastassa koko tyttöliuta.
— Hei, mihinkäs ne rusthollarit ajavat? huutaa jo kaukaa Tyyra. —
Saisivatko ompelutytöt kurkistaa sinne herrasvuorien sisäpuolelle?
jatkaa hän työntäen päänsä kuomun sisään. Aliisa hymyilee valoisasti,
Signe ja hetkeksi Kaarinkin heittyvät mukaan Tyyran ilonpitoon.
He selittävät yhdestä suusta uuden elämänsä suurenmoista menoa:
— Tilauksia tulee kuin siimasta vaan ... alkaa taas Tyyra.
— Ja meillä on äitimuorille ja tälle prinssille rahaa, kimahuttaa Signe
väliin.
— Niitä tulee sekä moukkien akoilta että herrojen rouvilta. Ja me
kursimme kokoon kuin tehtaassa vaan. Eikös kelpaa?
Kaarin hypistelee nyt äitinsä turkinlievettä ja katselee maahan.
Aliisa painaa tytön pään takaapäin rinnalleen, kurkistaa silmiin ja
houkuttelee:
— Eihän se iso tyttö enää turhista itke...
— Miesten tyrannia perheessä on murrettu! sotkee Tyyra sekaan. —
Tiedätkö, äiti...
— Äiti kun palaa tuossa paikassa ja Joel tulee perässä ... isona
poikana, hymisee Aliisa Kaarinin korvaan.
— Tiedäks, mamma, että minä luen Ellen Keytä, joka on viisaampi kuin
kukaan mies! Ja hän sanoo, että...
— Että, että ... ilkkuu Signe.
— Että Vartin vanhat piiat eivät ole miestenkipeitä, häh... Tyyra
näyttää Signelle kieltään ja ottaa ylimielisiä tanssiaskelia.
— Enpäs itkekään, lupaa Kaarin terhakkaasti Aliisalle.
— Mutta Punatukka-Kaaperilta tulee kirjeitä, kirjeitä! Kuuletko, äiti?
Hirveitä, hirveitä ... jatkaa Tyyra taussiaskeliensa tahtiin.
Aliisa hätistelee lyyraa vaikenemaan. Lopulta tulee siunaaman hetki
hiljaisuutta.
— Joo, me tullaan kesällä takaisin ja rakennamme uuden talon tuonne
noin ... tokaisee Joel varmalla äänellä ja osoittaa Rantakylän ylitse
lahdentakaiselle vuorelle.
Augusta-rouva naurahtaa lyhyeen, mutta helähdys, jota Joel on tuskin
koskaan kuullut, ennättää soinnahtaa hänen äänessään. Ilo kuopii
maata. Aliisa työntää äidin käteen pari seteliä, joista tämä tahtoo
ainakin toisen antaa takaisin. Mutta tytöt eivät huoli. He törmäilevät
rekeen vuorotellen ja yht'aikaa. Ja iloisessa riidassa he syleilevät
jäähyväiset. Ilo nykäisee kuorman alamäkeen ja katoaa tien mutkan
taakse. Mäeltä kuuluu Tyyran rallatus:
— Hiirolaiset Hyyrylästä, Hiirolaiset Hyyrylään!
— Lapset ovat minun. He kuuluvat kaikki minulle yksin, hymyilee
Augusta-rouva itsekseen. Tuntuu kuin jalat lopultakin pohjaisivat
viheriälle nurmikkolaikalle, josta alkaa kapea polku.
Joel katselee vuorelle. Hän on niin äskeisen ajatuksensa lumoissa,
ettei hän huomaakaan, kun jo noustaan seuraavalle mäelle, jolla
portinpieliin nojaten seisoo kaksi poikaa.
— Jaakko ja Ismael! — Joel ponnahtaa reestä ja juoksee poikien luo: —
Ei surra, pojat! Tuonne ... tuonne Vahervuorelle rakennetaan meille
uusi talo, sellainen rosvolinna, josta näkee koko kylän ja yli koko
pitäjän. Minä palaan kohta ja sitten ... me käymme yhdessä koulua ja
teemme vaikka mitä. Hän tökkää molempia poikia rintaan ja juoksee
rekeen.
Pitkällä kankaalla irtautuu kuitenkin rohkea ilo hänen sydämestään, ja
se alkaa solua ikäänkuin taaksepäin, ikävyyden valjua virtaa. Ismaelin
ja Jaakon hämilliset kasvot kuultavat lähellä. Sisarten silmät nauravat
kaukaa. Mutta Ines-neidin ja Geilan kädet hyväilevät, niin että tekee
rinnasta kipeätä. Miten voivatkaan sellaiset kädet tuottaa hyväilemällä
kipua? Hän näkee itsensä mökeissä ja pihamailla monenmoisissa hommissa
ja tuttuja kasvoja niin ylettömiin, että päätä alkaa huimata. Mutta
isän, vallesmannin ja kirkkoherran hahmot pysyvät kasvojen vilinässä
paikallaan. Isä istuu kamarissa, vallesmanni seisoo kellosepän
portailla lippalakki päässä ja kirkkoherra alttarilla peittäen Joosefin
kuvan leveällä messukaavullaan.
Joel on ollut vaiti pitkän aikaa.
— Ilo ei ole enää meidän omamme, eihän, äiti? kysyy hän äkkiä.
— Ilo joutuu kohta vieraalle...
— Ja tämä kuomu ja reki ja setolkkaruplat, kaikki joutuu vieraalle?
Äiti nyökkää.
— Eikä meillä ole enää yhtään mökkiä Rantakylässä, ei Vanhalaa, ei
leivintupaa eikä yhtään torppaa Yläkylässä, eihän, äiti? kyselee hän
yhä kerkeästi.
— Meillä ei ole enää mitään, poikani.
— Minä olen siis yhtä köyhä kuin Ismael ja Jaakko? jatkaa hän iloisen
innokkaasti.
— Me olemme vieläkin köyhempiä, poikani. Meillä ei ole edes kattoa
päällämme, emmekä tiedä, annetaanko se meille...
— Eikä isälläkään ole enää kerrassaan mitään, eihän, äiti? Sano...
— Hänellä on vielä tuhat kertaa vähemmän kuin meillä.
— Eihän hän ole meille enää mikään isäkään? Tokko on? Sano, sano...
— Ei ole ollut pitkään aikaan, poikani.
— Nyt minä tiedän! helähtää suurena onnena Joelin suusta. — Nyt minä
ymmärrän koko maailman ja enemmänkin... Ja se on sitten vissi!
— Poikani, mitä kaikkea sitten ymmärrätkään?
— Että minä poika olen yhtä hyvä marttyyri kuin Ismael ja Jaakko ja
Joosef... Minulla ei ole mitään, ja minä olen mieron poika!
— Onhan sinulla vielä oma äitisi, Joel...
— Niin onkin... — Poika ryhtyi miettimään, kunnes pää hervahti uneen.
* * * * *
Pitäjän rajapyykki on aikoja sitten sivuutettu. Uusi kirkonkylä nousee
näkyviin. Erään vastaantulevan hevosen aisakello havahduttaa Joelin.
Ilo ravaa laajan jokilaakson toista pengermää, kuin suunnattoman
kaukalon reunaa, jolta näkyy uusi maailma, vauras ja upea. Molemmilla
kaltamilla seisovat suuret talot melkein yhtäjaksoisessa rivissä kuin
kaupunkien kuvissa. Kaksi pitkän pitkää siltaa kulkee ilman läpi
rannalta toiselle. Paikka paikoin jääkohvan peittämä ja paikoin jo
sulavana paisuileva joki tunkee niiden alitse. Kaikki on avarampaa ja
komeampaa kuin kotomaailmassa. Jokivarren lukemattomat ladot eivät ole
kallellaan, vaan seisovat suorina kuin talot. Ja muutamat mökit metsän
laidassa ... nekin ovat suuremmat kuin kotona. Rannalla ei ole mitään
hökkelikylää. Eikä hautuumaata taida olla olemassakaan.
— Katso, äiti, katso tuonne!
Alimmaiseen pilvenreunaan saakka ulottuu punainen torni, joka syöksee
taivaalle sakeata sauhua ja sekoittaa pilven yhä mustemmaksi. Ja
toinenkin! Pienempi torni... Musta, suuren suuri korsteeni, josta savu
sätkähtelee kuin hinaajalaivan piipusta. Äkkiä vihloo ilmaa hirvittävä
vihellys ja hallava sauhu pöllähtää punaisen tornin kupeelta. Joel on
noussut seisaalleen kuskipukkia vasten ja kuuntelee ja katselee kuin
odottaisi jotain mullistavaa tapahtuvaksi.
— Puhaltavat ruokalevolle sahalaisia, selittää Porkan ukko.
— Renkejäkö ja päiväläisiä?
— Mitä lienevät maailmanrannan sällejä...
— Sällejä! — Joel ymmärtää. Kisällejä suunnaton lauma. Ja nyt ne
lähtevät syömään ja sata mestaria etunenässä.
Ajetaan yli sillan. Joelia huimaisee sen korkeus. Hän rauhoittuu
vasta kun käännytään pienemmälle tielle ja upotaan taas turvalliseen
petäjikköön.
Tiet käyvät vähitellen taas valkeammiksi. Korkeita portinpylväitä
vilahtaa ohi, ja välillä lasketaan isojen, punaisten latojen vieritse.
Tuolla kohoaa kaariportti. Kolme kertaa suurempi kuin Maatialan tai
vaivaistalon portti. Sen alitse Ilon harja kuin humahtaa ja perässä
kuomureki kumahtaa juhlallisesti. Pysähdytään portaitten eteen, mutta
lasisen kuistin isot kaksiosaiset ovet ovat kiinni. Ruskeankeltainen
kartano on ihan kuin tyhjä.
Ketään ei kuulu. Ei pienten piikainkaan kasvoja näy akkunoista.
Augusta-rouva on noussut reestä ja seisoo hetken liikkumattomana
turkissaan. Joel tuntee, että äiti on hetken neuvoton, ja hänen tulee
paha olla. Mennään pois ... hän on jo kuiskaamaisillaan.
— Porkka ajaa hevosen katokseen, käskee samassa äiti, äänessä
päättäväistä tahtoa.
Tuvan portailta kiepsahtaa näkyviin äijänkäkkänä, lyhyet
ruskeankuluneet saapasvarret laihoissa kintuissa. Hampaattomasta suusta
kuului äidin selän takana kitisevä, hätäilevä ääni:
— Augusta käy vaan sisälle. Aleksandra on kyllä kotosalla. — Hän katsoo
avuttomana akkunaan ja tuvan portaille päin ja kyhnii sitten epäröiden
herrasportaille:
— Talviteloillaan vielä nämä ovetkin...
— Antaa olla, sanoo äiti. — Väenpuolen ovet lienevät vielä auki. — Ja
hän lähtee tuvanportaita kohti. Joel seisoo paikallaan ja tuijottaa
ukkoon. Sen toinen silmä on syvällä ja elehtii hyvillään, viekkaan
näköisenä. Mutta toinen on ulompana, pyöreä ja kiiltää elottomasti.
Killittää kuin lasisilmä kuluneen nuken päässä, katsomatta minnekään.
Muutama harmaa haituva on leukaperissä. Ja posket lontollaan. Joel
tuijottaa elottomaan silmään...
— Tule, kuuluu tupaporstuan ovelta. Joel taapertaa kangistunein jaloin
äitinsä perässä tupaan. Vilunväreet karmivat selkää.
Emäntä, Aleksandra, Virt'ojan haltija, toisen puolisonsa,
Vihtori-isännän, ja koko aluskunnan kieltämätön valtijatar, istuu
ruokasalin takaisessa peräkamarissaan liikkumattomana. Hän on jo
lähes kuudenkymmenen. Mutta hänen selkänsä on suora kuin tuolin
karmi hänen takanaan. Kireä röijy istuu hyvin vyötäröiltä ja leviää
hyvässä järjestyksessä mahtaville lanteille. Otsa on kapeahko ja
silmien ympärillä tihruileva ilme. Mutta kyömy, jalomuotoinen
nenä, tarmokkaasti kiristyvä alahuuli ja koko pään takakeno asento
uhoavat taipumatonta mieltä, eräänlaista kylmää emännyyttä, joka
on vuosikymmenien varrella kovettumistaan kovettunut. Tyhjän tuvan
penkillä istuu Virt'ojan tytär ja hänen vierellään mierolaispoika.
Augusta-rouvan sielu on ollut jo kuukausia kuin meri, jonka ei tarvitse
riehua näyttääkseen voimaansa. Olen nähnyt ihanampaa ja hirvittävämpää
kuin kuolema. Miksi enää itkisin ja mitä minä pelkäisin? Tätä ajatusta
hän oli toistellut toistamistaan itselleen sairasvuoteella ja tehnyt
elämänsä riekaleista itselleen uuden ja vahvan sydämen. Tämän uuden
rauhansa mainingeilla hän oli syleillyt miehensä sydäntä eronhetkellä.
Niiden oli täytynyt lipua takaisin tämän rakentamalta paatumuksen
kalliolta. Mutta sitä hiljaisempi rauha asusti nyt hänen sydämensä
meressä.
Joel katselee tuvan takassa raukenevaa hiillosta ja vetää sinne
vähitellen äidinkin katseet.
Keittiöön vievä ovi aukenee hitaasti ja varmasti. Oven aukossa seisoo
talon emäntä:
— Miksi et tule kamarin puolelle?
Äiti ja poika nousevat penkiltä.
— Tulen sinne, minne käsketään, vastaa tytär lauhkean rauhallisesti.
Emäntä kääntää selkänsä, menee sisähuoneisiin ja omaan peräkamariinsa
jättäen jäljessään auki monet ovet, joitten kuluneitten kynnysten yli
Augusta-rouva taluttaa poikaansa.
Peräkamarissa istuu jo emäntä korkeaselustaisella tuolillaan ja viittaa
tyttärensä asettumaan ovensuu-tuolille.
— Ilves on siis ajanut ryöstösaaliinsa takaisin imettyään kuiviin sen
veret.
— Köyhyys ajoi maantielle. Ja minnepä osasin muuallekaan kuin...
— Niin, niin ... häpeällä läksit ja häpeällä palaat. Juuri niin... Niin
kävi kuin ennustinkin.
— Jos jotain häpeällistä on tapahtunut, lienen siitä jo veroa maksanut
minäkin, huoahti tytär puoliksi itsekseen, jääden katsomaan akkunasta
paisuilevaa virtaa.
— Oletko jo osannut katua sitä, että karkasit kuin maaton ja mannuton
heiskale tuon rentun mukaan, jolla itsellään ja jonka isällä ja isien
isillä on ollut näillä main aina kehno maine?
— En ole osannut katua enkä taida sitä vieläkään. Minä rakastin häntä.
— Ja rakastat kai vieläkin? tuli ivallisen tiukasti.
Augusta-rouva tuijottaa jälleen virralle päin ja hakee vaistomaisesti
hapuillen Joelin päätä:
— Rakastan ainakin niitä kymmentä onnellista vuotta, jotka elin
hänen rinnallaan, ja ... häneltä saamiani lapsia. — Hän on noussut
seisaalleen ja painaa Joelin pään rintaansa vastaan.
Joel on punainen hiusmartoon saakka. Hän tuntee olevansa ikäänkuin
näytteillä ja kaupan. Kelvataanko tässä vai ajetaanko pois? Hän vihaa
tuota isoa emäntää ja häpeää äitinsä, itsensä, isänsä ja kaikkien
puolesta. Isoäiti silmää poikaa tutkivasti.
Joelin otsa kurtistuu yhä jännittyneempiin ryppyihin. Hän tuntee
itsensä niin alastomaksi, että nyt oli jo myöhäistä itseään ja
silmiään piilotella. Hänen katseeseensa nousee uhma. Otsa työntyy yhä
enemmän eteenpäin. Ja samalla jännittyy niska kuin piikkiniskaisella
ahvenella. Mitä sinä meistä piinaat ... sanoo ilme venyneissä huulissa.
Isoäiti ei saakaan enää silmiään irti pojan kasvoista. Häntä huvittaa
ja säälittää. Hän nostaa nauravasti kulmallisiaan ja nyökäyttää
ystävällisesti päätään. Joel näkee muuttuneet silmät, jotka tuovat
mieleen äidin, silloin kun tämä uhkaa häntä kutittaa rinnasta. Pään
asento muuttuu, hän katsoo nopeasti isoäitiä ja hymähtää huomaamattaan.
Emäntä istuu hetken vaiti myhähdellen vanhan naisen tapaan. Sanoo
sitten entistä lauhkeammin, mutta yhä kielen alla iva:
— Ja Virt'ojan tyttärenäkö luulet palaavasi?
— Sitä en luule. En ole tullut tyttäreksi; vaan palkolliseksi, jos
huolitaan, ansaitakseni joksikin aikaa pojalle ja itselleni ruoan
ja asunnon. Vieraalle menemisen arvelin tuottavan häpeää entiselle
kodilleni. — Entisen rikkaan on ajateltava useampia asioita kuin muiden
köyhäin, lisäsi hän ajatuksissaan odotettuaan turhaan äitinsä vastausta.
— Niin no, no niin... Näyt ajatelleen asiaa. Ja onhan isossa
talossa aina työtä... Saat kyökkipiiat käskysi alle ja vastaat
sisähuushollista. Kyökkikamarin saat asuttavaksesi itsellesi ja ...
pojalle. Syötte tietenkin isäntäväen pöydässä, jo ... palkollistenkin
takia.
Aleksandra-rouva nousi. Joel jäi äitineen Virt'ojan rustholliin.