Köyhyyden kadotus.
Nuori Verner Svart ratsastaa lokaista tietä tasaista, lujaa vauhtia.
Kolmisen penikulmaa on jäänyt taakse, lähes kymmenen on vielä
katkaisematta. On keskipäivä. Ja hänen täytyy ennättää takaisin kotiin
seuraavaksi aamuksi, jos aikoo pelastaa isänsä vankilasta.
Svartin onnettomuuksien vuori oli kohoamistaan kohonnut. Ja nyt
uhkasi Norrin herran kätyri, vallesmanni Klingstedt, kanteella
konkurssirikoksesta. Rothman oli nimittäin jo aikaisemmin sortunut.
Svart oli myynyt Maatialan puolella hinnalla pelastaakseen edes
kauppansa. Mutta näidenkin takaussuoritusten jälkeen tarvittiin
velkojille rahaa. Tätä saatiin kuuluttamalla huutokauppa. Mutta kun
sittenkin oli lopulta pakko jättää pesä vararikkotilaan, olivat
siis eräät velkojat saaneet etuoikeuksia, ja häntä uhkasi vankila
epärehellisenä velallisena, jollei kahdentoista penikulman päässä
asuvalle tuomarille saatu tietoa vararikosta ja tästä todistusta oman
pitäjän nimismiehelle seuraavaan aamuun mennessä, jolloin tämä oli
luvannut täyttää uhkauksensa.
Tämän vuoksi olivat Ilo ja Verner Svart suorittamassa viimeistä
urotyötä suvun puolesta, pelastaakseen edes kunniallisen nimen sen
syyttömille jälkeläisille.
Yöksi yltyi tuuli. Se vihmoi kylmää syyssadetta kasvoja vastaan,
likainen loka ruoski takaa. Vain eläin alla oli lämmin. Ratsastaja
hyväili Ilon märkiä lapoja.
— Ei meillä väsytä, Ilo! Täytyy kestää, kestää...
Väsyvä, hikinen ruumis taisteli kylmän salavihoja vastaan. Sairaus,
kuumetauti puristi jostain vyötäröltä. Toivottomat hetket olivat kaataa
nuorukaisen satulasta. Ja itkevä hätä huohotti joskus hengityksessä.
Äidin vapisevat huulet, onnettoman isän kurja hahmo ja Joelin ja
Kaarinin lapsenkasvot vilahtivat näkyviin kuin hukkuvat hädän
pyörteestä. Kylmä vavahdutti koko ruumista. Teeriojan Ellin suloiset
käsivarret, hämärästä lämpimästä houkuttelevat kasvot, pieni kamari ja
tuoksuva aitta pujahtivat ohi sokaistuneitten silmien. Hän oli menettää
tasapainonsa. Mutta kaikkien näkyjen takaa nousivat vankilan muurit ja
jättiläisportti. Ne oli murrettava. Musta vallesmanni oli tallattava
maahan! Ja kannukset painuivat taas hiljaa, mutta varmasti Ilon
kupeisiin.
Samana yönä kuului Svartin kaupparakennuksesta, jonne Maatialan myönnin
jälkeen koko perhe oli muuttanut, kahden ihmisen toivoton kamppailu.
Huugo Svart seisoi täysissä vaatteissa keskellä huonettaan. Hän on
tullut ulkoa myrskystä, jossa hän on harhailemalla huojentanut suurta
tuskaansa. Vaatteet ja parta valuvat vettä. Saappaat jättävät jälkeensä
liejuisia lammikoita. Myrskyn kohdussa on hänen epätoivonsa vain
kasvanut.
— Jaksaako poika? Ei jaksa, ei jaksa, oli hän tolkuttomana hokenut
pimeällä pihamaalla töytäillessään. Hän oli lyönyt verille vasemman
käden rystyset. Ja tätä kätensä revittyä selkäpuolta hän nyt tuijottaa
älyttömin silmin.
Hänen vaimonsa seisoo pitkässä yöpaidassa miehen edessä, kädet
kohotettuina kyselevän anovasti.
— Verellä ... vain verellä sellainen pestään pois, sanoo mies vihdoin
lonksahtelevin leuoin, ojentaen kätensä pöydän laatikkoa kohti.
Vaimo käy kiinni miehensä käsivarsiin, painaen ne koko kauhunsa
voimalla rintaansa vastaan. Mies pyrkii elottomin liikkein vapautumaan
saadakseen laatikosta käsiinsä revolverin. Molemmat ovat mykkiä, vaimo
kauhusta, mies kuolemanaikeensa turruttamana. Näin he kamppailevat,
siirtyvät kankein liikkein huoneen toisesta laidasta toiseen, ikäänkuin
suorittaisivat hirvittävän koomillista tanssia.
Elämän inho, kuoleman kauhu, viha ja rakkaus syleilivät toisiaan
luonnottomassa syleilyssä.
Se lakkaa äkkiä. Mies on voittanut. Hän harppaa hämmästyttävän
jäntevästi laatikolle, tempaa kiiltävän aseen ja pakenee ulos.
Augusta-rouva juoksee ulko-ovelle ja huutaa tukahtuneen huudon.
Ivallinen nauru, jossa ei enää tunnu olevan mitään järkeä, kuuluu
vastaan pimeästä, ja mies katoaa juosten rakennusten solaan. Polvet
onttoina äiti laahustaa kohti viereisiä kamareita, joissa tytöt ja Joel
nukkuvat. Hän lankeaa polvilleen kamarin lattialle. Aliisa havahtuu.
— Rukoilkaamme, lapset! Nouskaa, nouskaa...
Aliisa herättelee. Lapset kertyvät samaan huoneeseen.
— Polvistukaa ja rukoilkaa, toistelee äiti. Tytöt ovat jo polvistuneet.
Joel seisoo nyrpeän näköisenä uunin luona.
— Isä tahtoo surmata itsensä. Rukoilkaamme kaikki Jumalaa, ettei hän
salli sen tapahtua. — Ja hän kääntyy kohotetuin kasvoin ja palavin
sanoin pelastavan Jumalan puoleen.
"Tahtoo surmata itsensä" tunkeutui humisten Joelin korviin. Hän lankesi
maahan ja kiinnitti katseensa äidin kasvoihin. Hän tavasi perässä
muutamia juhlallisia sanoja. Äidin kasvot olivat lientyneet äskeisestä
kauhusta. Niistä paistoi heleä kalpeus. Veri oli palannut sinertyneille
huulille. Ja hetki hetkeltä kirkastuivat silmät yhä iloisemmasta
uskosta. Joel katseli. Hänen äitinsä kasvot eivät olleet koskaan
näyttäneet niin ihanilta. Hän innostui ja koroitti kimeän äänensä
yhteiseen rukoukseen.
— Varjele meitä, auta meitä, ettei isä meiltä pois menisi! kuuluu äidin
huulilta. Joel lakkaa äkkiä seuraamasta ja rypistää otsaansa.
— Pois? Menisi pois? Jospa se menisikin, kiusanhenki, senkin hirviö ja
kiusanhenki! tankkaa hän itsekseen tytöiltä kuulemiaan sanoja. Enkä
rukoile, tokaisee hän synkästi ja nousee maasta. Hän tuntee ensikerran
elämässään säälimätöntä julmuutta. Äidin kärsimyksen kirkastamat kasvot
valaisevat leimahtaen hänen aivonsa, jotka vahvistuvat ja alkavat elää
entistä avarampaa elämää. Nyt hänen ei tarvitse aprikoida, hän tietää,
hän näkee ja tietää, että äiti on vielä ihanampi marttyyri kuin Joosef
tai Ismael ja punaliinainen profeetta. Niin, niin, siinä he ovat ja
heidän kiusanhenkiään hän ei ikinä sääli. Hän lyö ja nauraa, vaikka
kuolisivat kuin se rupisammakko, jonka Jaakko kerran hakkasi piiskalla
kuoliaaksi.
— Mutta eihän sieltä ole kuulunut mitään laukaustakaan, kimahtaa
äkkiä Signen ääni. Lapset vapautuvat siitä hurmiosta, johon äidin
rukous oli heidät saattanut. Signe ja Aliisa heittävät vaatetta ylleen
ja rientävät lyhty kädessä ulos. Muut seuraavat ovelle. Makasiinin
nurkalla makaa Huugo Svart suullaan. Mutta mitään itsemurhaa ei ole
tapahtunut. Ampumahaavaa ei ole missään. Suurella vaivalla raahataan
hänet vuoteeseen. Aamuyöstä tulee lääkäri. Patruuna on saanut lievähkön
halvauksen. Suoni on revähtänyt kiristyneissä aivoissa. Viikon verran
lepoa. Sitten ... raitista ja säännöllistä elämää.
Kun patruuna aamulla tulee tuntoihinsa, seisoo hänen vuoteensa vieressä
lokaisena ja menehtyneenä Verner, kädessä pelastava paperi laillisin
todistuksin ja allekirjoituksin. Poika antaa paperin ja kävelee horjuen
Aliisan tukemana sisähuoneisiin. Verner oli ponnistanut viimeisensä
isän puolesta. Muutaman päivän kuluttua hän jätti autioituvan kotinsa
ja lähti tarjokkaana Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.
Augusta-rouva jää yksin istumaan vuoteen viereen. Hän taittelee melkein
hymyillen paperia laskoksiin ja ottaa käteensä puolisonsa käden:
— Jospa nyt ymmärtäisit, että tämä kaikki annettiin sinulle viimeisenä
armona.
Huugo Svart tuijottaa kattoon sanomatta sanaakaan.
* * * * *
Astuminen herruuden kukkulalta köyhyyden kadotukseen on kiduttavaa
kuoleman kujaa. Mutta Huugo Svartille se oli tätäkin enemmän. Hänellä
oli takanaan monet herruuden valtikkaa käyttäneet polvet. Hän oli
syntynyt palveltavaksi eikä palvelemaan, ei tekemään työtä, vaan
käskemään.
Tottuisivatko nyt hänen niskasuonensa venymään pyytelyyn ja
kumarteluun? Ei, tuhat kertaa ei! Ne olivat jäykiksi kasvaneet ja
nyt ne olivat kalkkiutuneet. Mutta lisäksi oli halvaus lyönyt toisen
käden ja jalan veltoksi. Vasen jalka seurasi laiskana irvikuvana
oikeata. Ja jos hän yritti ristiä kätensä, haparoivat vasemman sormet
kuin tartuttaakseen jonkin ellottavan taudin terveeseen. Niilläkö
rukoilla ihmisiä tai Jumalaa? Naurettavan naurettavaa! Viimeinen ropo
herran tavalla pyövelin kouraan ja viimeinen armonisku hauraaseen
niskaan! Mutta pyöveliä ei ollut missään. Ja ettei hänestä ollut siksi
itsestäänkään, sen hän tunsi viime yrityksestään.
Pyöveliä ei ollut! Oli ainoastaan köyhyys. Vihollista ei ollut! Oli
vain joukko ihmisrottia, jotka olivat nakertaneet hänen uhkean talonsa
reikäiseksi ruumishuoneeksi.
Tällaisia mietteitä hautoen Vartin herra toipumisensa jälkeen makasi
ja laahusteli huoneessaan. Rauhallisempina hetkinään hän saattoi omaa
sortumistaan katsella myöskin ikäänkuin ulkopuolelta. Hän ymmärsi
selvästi, että ne käskemisen ja johtamisen muodot, joihin hän oli
tottunut, olivat nyt eläneet yli aikansa. Ja kaikki ne, joilla ei
enää ollut voimaa muokkautua uuden elämänkaavan mukaisiksi, olivat
armotta tuomitut murenemaan hiekaksi ja kalkiksi uusien rakentajien
laastilapioon. Hän tiesi olevansa kapteeni lahonneessa puulaivassa,
joka oli saanut vuodon yhteentörmäyksessä teräksisen aluksen kanssa ja
jonka mukana hänen nyt oli oikeus ja velvollisuus vajota pohjaan.
Mutta hänen sukunsa ja perheensä matkustivat samalla laivalla! Lapsiaan
hän oli sentään rakastanut. Vanhemmat lapset muistivat vielä, miten
hän heitä oli hellinyt. Ja Augusta-rouva tapasi sanoa, kun häneltä
kysyttiin, kuinka hän saattoi kestää tuon ränsistyvän hirviön rinnalla:
— Hänen rinnallaan olen elänyt enemmän kuin kymmenen onnellista vuotta.
Enkö nyt kestäisi myös nämä kärsimyksen vuodet?
Tämän onnellisen rakkauden hän, Huugo Svart, oli viime vuosinaan
hukuttanut monenlaiseen julmuuteen, sillä vaivuttuaan himojensa alle
hän oli muuttunut myös itse häijyksi ja tunnottomaksi. Varsinkin
nuorimpiin lapsiin, Joeliin ja Kaariniin, oli hän siittänyt kammon
itseänsä vastaan. Mutta lasten kohtalo painoi nyt raskaana hänen
mieltään.
— Mitä tulee meidän lapsistamme? kyseli hän vaimoltaan.
— Koetamme järjestää... Vernerhän on jo poissa ja Aliisa, ... hän on
alkanut jo ommella...
— Piiantumpuille röijyjä, niinkö?
— Eipä suinkaan ... Hänhän on niin taitava käsistään ja voi perustaa
vaikka oikean neulomon pitäjän herrasväkeä varten.
— Herrasväkeä ... kertasi mies ivallisesti. Hänen vaimonsa puhui siis
jo herrasväestä kuin joku apumuija.
— Ja hän on ajatellut ottaa Kaarinin luokseen. Ja Tyyrankin, kunnes
Tyyra pääsee teatteriin...
— Olkoon. Mutta Signe ei vieraan puotiin lähde palvelukseen. Sitä
minä en salli! Hänen on myönnyttävä kauppias Torkkelin kosiskeluun,
varsinkin kun Torkkeli on luvannut jättää hakematta saatavansa
konkurssipesästä, jos...
— Mitä? Aiotko sinä myydä oman lapsesi? Nyt minun täytyy...
— Älähän nyt ... myydä en aio. Mutta Signe on järkevä tyttö ja ... hän
itse sen ratkaiskoon.
— Niin, ja sitten... Joelin kanssahan koetan pyytää äitini luokse, jos
sinä et enää meitäkään... — Augusta-rouvan ääni salpautui äänettömään
itkuun...
Vanha, itserakas tyranni saa äkkiä voiton Svartin sielussa, ja hän
nousee muka kaikkien hylkäämänä:
— Jättäkää vain minut kaikki... Niin, en minä kykene mihinkään!
Ymmärrätkö? Jättäkää, jättäkää! Minä menen vaivaistaloon... Niin, niin,
lahjoittaja astuu hotelliinsa kunniavieraaksi!
Tuletko mukaan vai? — Hän nauraa taas tunnotonta naurua. Muutamista
läheisistä keskusteluista kutoutunut luottamuksen side oli taas
rouhaistu poikki. Augusta-rouva poistui huoahtaen. Yhtä valoisampaa
hetkeä vastassa oli tuhannen mustaa.
Itsekkyyden saatana puraisi taas Vartin herraa ytimiä myöten. "...
Ihmisrotat nakersivat minun taloni reikäiseksi ruumishuoneeksi",
tuo ajatus takoi takomistaan hänen sairaita aivojaan. Ihmisinhonsa
märehtiminen tuli hänelle nautinnoksi. Yksinjäämisen ajatus paisutti
hänen loukatun itserakkautensa sairaalloiseksi kuvitteluksi: vaimo ja
lapset aikovat hänet jättää. He suunnittelevat jotain salaliittoa!
välähti yhä useammin hänen aivoissaan. He hihittävät takanapäin
hänen saamattomuuttaan... Niin, niin, hehän touhuavat kuin olisivat
lähtemässä pitoihin! Häneltä ei kysytty enää mitään. Ja jos kysyttiin,
vain muodon vuoksi. Sen hän näki heidän salaperäisestä hymystään. He
supattelivat keskenään. Hän kuunteli usein oven takaa. "Kiusanhenki"
ja "onneton ihminen" kuuli hän itsestään kuiskattavan. Ahaa, nyt oli
hauska jättää tuo kiusanhenki ja saatana.
Ines myyjätär hoiti puodissa yksikseen hiljaista kauppaa konkurssipesän
laskuun. Hän oli kuin vihollinen, joka oli ryöstänyt hänen kauppansa.
Ja palvelijat! Piiat ja tuo kolmisorminen pojan lortti olivat perheen
kanssa samassa juonessa. Kuhkailivat ja supattelivat. Röpelin nyhjötti
yksin leivintuvassa. Ja kun hän tuli sinne, katseli kirjansa yli silmät
kaljamalla. Oliko se vahingoniloa vai sitä "nuoruuden rakkautta"?
Vain pehtori, joka viimeisenä miespalvelijana keplotteli makasiinissa,
tuntui hänestä luotettavalta. Maatialan tallista oli näet siirretty
erääseen tyhjennettyyn makasiiniin Ilo, kääsit ja kuomureki, joita
ukko suki, pesi ja hankasi niinkuin ei talon elämässä olisi tapahtunut
mitään muutosta.
Huugo Svart tuntee sairaan käsivartensa ja jalkansa voimistuvan. Hän
koettelee jalkaa molemmin käsin.
— Ahaa, hahattaa hän itsekseen. — Tällä potkaistaan vielä. Tämä on
saatanan kavio... Vai valmistelette itsellenne uutta elämää? Ja minun
kai luulette lenkkaavan tuliaiskekkereihinne kuokkavieraaksi? Ho-hoo!
Minä aion pitää läksiäispidot, ja ne rakennetaan tämän saatanan nimessä
Hornan kalliolle. Odottakaa...
Eräänä päivänä hän ajoi viimeisen palvelijattaren pois talosta. Seisoi
senjälkeen keittiön rappusilla koukkukeppi kourassa. Joel ja Jaakko
ampuilivat jousenkaarilla teräväpäisiä nuolia pilkkaan, joka oli monin
värein maalattu makasiinin seinään.
— Mitä tuo kerjäläinen täällä oikein lorvailee? huusi patruuna
pihan yli osoittaen Jaakkoa kepillään. — Tule tuohon! — hän käänsi
kepinkärjen maata kohti. Pojat lähestyivät vitkastellen.
— Korjaa luusi, vaivaistalolle... Sielläpähän tavataan! hohotti hän
perään. Jaakko seisoi yhä osaamatta liikahtaa. Hän katseli Joelia
silmiin ja Joel katsoi Jaakkoa. Pojat luulivat seisovansa sumussa,
jossa oli vaikea nähdä. Patruuna kohottaa keppiään. Joelin kasvoissa
oli jotain, joka häntä vaivasi, ja hän tahtoi ratkaista yhdellä iskulla
mierolaisen eroon pojastaan. Jaakko seisoo kuin koira, joka on valmis
ottamaan ennen lyöntejä selkäänsä kuin jättämään isäntänsä. Keppi
iskee. Joel on äkkiä hyökännyt Jaakon eteen ottamaan iskua vastaan.
Lyönti on tarkoitettu etupäässä peloitukseksi, eikä se lyö Joeliakaan
maahan. Mutta isä hämmästyy poikansa tekoa, ja keppi kirpoaa hänen
kädestään. Samassa on Joel sen siepannut käteensä ja huutaa kimeällä
äänellä:
— Sinä kiusanhenki ja hirviö! Lakkaatko siitä lyömästä ... viatonta
poikaa! — Viimeisissä sanoissa viha vääryyttä vastaan ja läimähtävä
kipu olkapäässä sortavat äänen itkunsekaiseksi huohotukseksi. Hän
katsahtaa suojelevasti Jaakkoon, joka on siirtynyt syrjemmälle
ikäänkuin luisuakseen maantielle. Joel tuhahtaa, heittää kepin
portaille isänsä jalkojen juureen ja lähtee Jaakon jälkeen.
Joel viipyi poissa koko päivän hennomatta jättää Jaakkoa yksin. Pojat
kulkivat mökistä mökkiin ja viipyilivät milloin minkin kallion kupeella
tai aidan vierustalla, jossa sattui vastaan muistoja yhteisistä
retkistä ja tapauksista. Joelin sydäntä kidutti vuoroin eron haikea
tuska, vuoroin pelko palata kotiin. He joutuivat kuin sattumalta
Vanhalan tiensuuhun, jossa Joel kertoi suuren kokemuksensa niiltä
ajoilta, jolloin hän oli luullut kiinalaisten haudanneen elävältä
lapsia. Hän näytti, miten hän oli kävellyt tietä, miten kauhistunut
ja kuinka hän oli kollottanut kiven takana. Sitten hän nauroi, mutta
hän tunsi kuitenkin samanlaista vihlovaa tuskaa kuin silloinkin.
Tapauksesta keskustellen he vähitellen kaarsivat kuin huomaamattaan
vaivaistalolle.
Illansuussa Joel lähti kotimatkalle. Jaakko ja Ismael jäivät
portinpieleen seisomaan. Joelin oli ankara nälkä. Hän tunsi itsensä
sanomattoman kurjaksi. Ei edes koiraa näkynyt tiellä. Kuinka paljon
mahtuikaan iloa ja tuskaa yhteen päivään! Hän tajusi äkkiä, että koko
elämähän oli varmaan kuin päivä aamusta illansuuhun. Mutta paljon
enemmän siihen saattoi mahtua onnettomuuksia, ehkäpä tuhat kertaa
enemmän kuin tähänkin päivään. Miten sitten kukaan jaksoi elää niin
vanhaksi kuin Herran-Leena tai Jänkä-Jussi myllyllä? Häntä pyörrytti
tämä ajatus, ja jalat laahustivat kuin tie olisi upottanut.
Mutta loppumatkalla tuli vastaan kaksi ihmistä. Heikkopäinen, hontelo
mies, jonka leukaa kiertää kähäräinen parranhaituva, taluttaa sokeata
vanhaa äitiänsä. Poika pälyilee varovasti sivuilleen kuin kuljettaisi
kallista aarretta. Hän kulkee keinuvin askelin, vasen käsi viittaamassa
eteenpäin, oikea pitkällä takanapäin, jossa äiti seuraa ojossa
käsi. Pojan oikea käsi puristaa jännittyneenä sokean kättä, pieni
syljenpisara tirskahtaa melkein jokaisella askelella hammaskolosta, ja
pälyilevät silmät kääntyvät tuon tuostakin huolekkaasti äitiin päin.
Hänen hartioillaan näyttää painavan koko levottoman elämän kiusaava
taakka. Mutta sokean kasvoilla on yksi ainoa ilme: turvallinen rauha.
Oman äidin kuva nousee Joelin kasvojen eteen. Hän, juuri hän ottaa
äitinsä kädestä, ja he kiitävät eteenpäin. Hänen aivoihinsa sekaantuu
toinenkin kuva haltiattaresta, joka ohjaa pientä poikaa kuilun yli
heikkoa siltaa myöten. Kumpiko heistä taluttaa, äiti vai hän? Tätä hän
ei ryhdy enää miettimään. Hän juoksee, juoksee kuin risahtelisi heikko
silta hänen allaan. Ja niin painaa hän äidin kamariin saakka.
Aamulla ei kukaan puhunut sanaakaan onnettoman päivän tapauksista.
Päinvastoin oli talossa muutama päivä tavallista rauhallisempaa.
Mutta Huugo Svartin sairas sielu hautoi yhä Hornan pitoja.
* * * * *
Pieniä tulipalon alkuja sattui talossa pari kolme kertaa. Eräänä
aamuna kärysi salin oviverho palaneelta. Arveltiin, että patruuna
oli ohimennessään sattunut sen sikarilla sytyttämään. Puotikamarissa
tavattiin eräänä iltana seinäpaperi ilmiliekissä. Kovistettiin Joelia,
jolla oli tapana istua kamarin pitkällä pöydällä polttelemassa
tulitikkuja. Mutta poika kertoi koko sen iltapäivän olleensa Ismaelin
ja Jaakon kanssa laskettelemassa. Säikähdys meni vähitellen ohi.
Mutta kerran iltayöstä syttyi tulipalo makasiinin nurkan alta. Sekin
saatiin sammumaan. Mutta silloin havaittiin, että tuli oli alkanut
lastukasasta, joka oli kerätty nurkalle ja josta tuoksahti vieläkin
paloöljyn katku. Murhapolttaja! Talossa tai sen lähettyvillä oli
joku, joka suunnitteli rikosta! Augusta-rouva ja lapset tuijottivat
hiiltyneeseen nurkkaukseen ja sitten toisiansa silmiin kuin turvattomat
pakolaiset kulon polttamalla kankaalla. Äiti painoi vasemmalla kädellä
sydänalaansa ja nosti oikean huuliansa kohti kuin salvatakseen
parahtavan syytöksen. Hän aavisti kuka oli tihutöitten takana. Ja
vanhemmat lapsista käsittivät sen myöskin.
Signe otti selvän pesän kirjoista. Kaupparakennus oli vakuutettu niin
mitättömästä summasta, että mikään järjellinen hyötylaskelma ei ollut
voinut ajaa Vartin herraa murhapolttajan katalalle tielle.
Nyt he tiesivät olevansa tekemisissä sairaan olennon kanssa.
* * * * *
Patruuna oli aloittanut jälleen matkansa. Hän tyhjensi viimeiset
salakätkönsä, valjastutti Ilon kuomureen eteen ja istutti Röpelinin,
viimeisen kaverinsa, viereen. Pehtori kuskasi ja herrat ajattivat
torpasta torppaan ja hökkelistä hökkeliin. Vartin herra näytteli
viimeistä herruuttansa.
Kun isäntä palasi hetkeksi kotiin, piileskelivät lapset
vinttikamareissa, leivintuvassa ja keittiössä. Mutta he pitivät
joka hetki valmiina käsiruiskua ja vesisankoja ja vartioivat kukin
loukostaan jokaista nurkkaa pihamaalla. Augusta-rouva taas valvoi
ja kamppaili monet yöt vuoroin pelosta tutisevan, vuoroin raivosta
karjuvan miehen kanssa. Hän kesti pari kuukautta tätä kauhistavaa
elämää, kunnes hänen sielunsa viimeinkin hajosi riekaleiksi.
Eräänä valjuna aamuhetkenä, Svartin tuijottaessa häneen kamarinsa
nurkkatuolista silmät hehkuen häijyä vihaa, hän tuntee äkkiä silmänsä
pimenevän ja sen jälkeen huikaistuvan äärettömästä valomerestä. Tämän
kirkaisevassa loimossa hän näkee miehen oljentelevan keskellä pätsiä
pienenä, inisevänä möhkäleenä, josta ulkonevat petomaiset, mutta
avuttomat raajat. Aluksi hän ei erota tuosta sekavasta rykelmästä
mitään kasvoja. Mutta äkkiä nousevat sen takaa jostain olemattomasta
hänen miehensä nuoruudenkasvot. Silmät loistavat tulisina ja
tummansinisinä. Valkea otsa nousee kulmallisilta, kaartuu ja häipyy
hiusten rajasta alkaen pimeyteen. Kiiltävä parta kiertää nuorekasta
leukaa. Mutta möhkäleen raajat jatkavat avutonta kiemurteluaan.
Läähätys lyö hänen korviinsa. Kaunis pää katoaa kuin poikkilyötynä.
Kaukaa kuuluu inisevä korahdus.
Vaimo parahtaa. Kevyet, harsomaiset suikaleet liehuvat hänen sisässään
kuin repaleet tuulessa. Hänen sielunsa sisäpuolella ja ulkona,
ympärillä soi kirkas huuto: Pois ... pois! Koko hänen ruumiinsa
kevenee. Hän puikahtaa muutamasta ovesta. Seisoo rappusilla. Hän
tietää, ettei hänellä ole siipiä. Mutta jalat tuntuvat kohoavan ilmaan.
Hän on kuin jonnekin kaukaiselle lähteelle kirmaiseva peura. Hän
juoksee pihamaata pitkin nuorin askelin. Äkkiä ampuu hänen aivoihinsa
viisas välähdys: Piiloon, piiloon... Syvälle vuorien sisään! Hän tekee
äkillisen mutkan ja syöksyy makasiinin korkeahkon kivijalan aukosta
rakennuksen alle.
Tila madaltuu ja kapenee. Hän ryömii nelin kontin ja työntää lopulta
päänsä jonnekin pehmeätä sahajauhoa vasten. Siihen hän jää huohottaen
helpotuksesta.
— Täällä kerään rauhassa sieluni repaleet, hymisee hän lapsellisen
turvallisesti. — Vain hiljaa ja turvassa... Ne lakkaavat liehumasta,
liittyvät yhteen. Kas, kas ... sydän alkaa lyödä... Ooh ... unettaa...
Signe ja Aliisa ovat juosseet leivintuvasta portaille. Tyyra seisoo
pitkässä paidassa keittiön ovella. Joel ja Kaarin ovat heränneet
äitinsä parahdukseen vinttikamarissa ja kurkistelevat pihalle akkunan
pienistä ruuduista.
Joel on saanut, joka jäseneltään vavisten, housut jalkaansa. Nyt
hän on juossut portaille Tyyran viereen ja katsoo sisartaan silmiin
silmänräpäyksen hetken.
Äiti ei palaa rakennuksen alta. Signe ja Aliisa lähestyvät kivijalan
aukkoa. Joel kipaisee paljain jaloin kovaa lunta ja syöksyy rakennuksen
alle.
— Äiti, äiti ... hän hokee koko matkan kulkiessaan ja sitten
kontatessaan eteenpäin. Äiti, äiti... Niissä on aluksi hätää ja huutoa,
sitten ne hellivät ja houkuttelevat, pyrkivät muka houkuttelemaan
leikkiinkin. Ja nyt hän painaa päänsä äidin korvan viereen.
— Tule pois, ei olla enää ... supisee poika äidin korvaan. — Äiti, äiti!
Äiti liikahtaa, havahtuu kuin unesta. Tuntee Joelin käden kaulallaan
ja hänen hengityksensä korvassaan. Pieni, kehtolaulun tapainen hyrinä
hengähtää hänen huuliltaan. Jotain lämmintä valahtaa hänen jäseniinsä.
Ja hän tuli tajuihinsa.
— Mennään, Joel, mennään toki...
Koettaen hymyillä lapsilleen hän laahusti pihan poikki puutunein
jaloin. Tytöt auttoivat äitinsä kamariin ja hoitivat vuoteeseen.
Mutta seuraavalla viikolla tytöt muuttivat kylälle kahteen
vuokrakamariin, jossa he alkoivat Aliisan johdolla pitää
neulomaliikettä. Röpelin katosi leivintuvasta kenenkään huomaamatta.
Ja Augusta-rouvan ja Joelin oli määrä lähteä jonkin ajan kuluttua
Virt'ojan kartanoon. Nyt he jo — isän ollessa kotosalla — viettivät
yönsä tyttöjen luona, mikä Joelin mielestä oli sanomattoman hauskaa.