VII.

Tuomion päivä.

Lopputili oli maksettu Heinikaiselle, joka poistui talosta muikeasti

hymyillen ja tuli pian senjälkeen kansliakirjuriksi nimismies

Klingstedtille.

Verner kävi reippaasti työhön. Signe kirjoitti iltapuhteet ja yötkin

tilikirjoista laskuja ja täytti vekselilomakkeita, joilla piti nostaa

maakunnasta saatavat tai ainakin saada ne velallisten tunnustamiksi.

Verner hyppäsi aamuisin varhain ratsun selkään ja kiersi kyläkunnissa,

viipyen joskus vuorokausia retkellään. Näillä matkoillaan hän näki

kerran Teeriojan talontyttären Ellin, joka oli lempeä silmänluonnilta,

povelta pyöreä ja huulilta tuore, ja hän leiskahti hurjaan rakkauteen,

kuten ainakin kokematon nuorukainen, jolla on määrättömästi voimaa

tuhlata öitten unet ja penikulmien matkat parin aamutunnin vuoksi

pienessä porstuakamarissa tai tuoksuvassa aitassa.

Mutta ottamaansa tehtävää ei Verner lyönyt hituistakaan laimin. Kuinka

monta kertaa hän saapuikin keskellä yötä rakastettunsa luo, hän jo

aamun valjetessa painoi kiinni kuumaa lämpöä huokuvan kamarin oven ja

heittäytyi ratsulleen. Ja hän ulotti matkansa pitäjän kaukaisimmille

perukoille saakka.

Hän ilmestyi taloon kuin tuli ja leimaus. Löi laskun pöytään isännälle

ja sanoi, että maksettava olisi, rahoja tarvitaan suurissa kaupoissa.

Ja jos eivät rahat heti hellinneet, pani hän vekselipaperin pöytään ja

lupasi kolmen kuukauden maksuajan, jos vain tulee poikkipuolin nimi

paperiin. Tällä tavalla hän saikin talollisilta jonkin verran saatavia,

joilla sitten maksettiin kiireellisimmät tavaralaskut ja hoidettiin

pankkiasiat kaupungissa. Svartin kauppahuoneessa hengitettiin hieman

vapaammin.

Mutta useimmat talolliset tuijottivat laskuun hitain silmin ja

tokaisivat välinpitämättömän näköisinä: En minä muista semmoista velkaa

herralta ottaneeni. Tai: Kuinka monet kerrat teillä oikein näitä

samoja laskuja karhutaan? Ja kolmannet: Mistäs ne semmoiset summat

tällaisesta kitutalosta, enkä minä poikkipäin pännälläni kirjoita,

vaikka multahirsiin saakka käräjiä käytäisiin.

Osa saatavista oli jo vanhentunut, osasta otettiin haasteet käräjille.

Mutta vallesmanni, yksissä juonin Norrin herran ja Heinikaisen kanssa,

sai lykkäyksillä velkomisjutut venymään käräjistä toisiin. Hän liehui

ja koukutteli vastaajien asiamiehenä kuin kalamies hyvällä apajalla.

Perin harvat torpparit kykenivät laskujansa lunastamaan. Verner

houkutteli heidät sopimaan vähittäismaksuista. Mutta nämäkin, mikäli

niitä eräät harvat tunnollisesti suorittivat, tulivat liian hitaasti.

Ja pahinta oli, että kauppahuone tyhjeni melkein kokonaan ostajista.

Kun velaksi ei enää annettu, ei töllin miehellä enää ollut kaupalle

asiaa. Ostivat vähät suolat ja sokerinsa kyttyräselkäisen Krökin

piskuisesta puodista, joka sijaitsi kylän laitapuolella. Kaikki, jotka

tiesivät olevansa velkaa Vartin herralle, varoivat visusti hänen

puotiaan, puhumattakaan niistä, jotka olivat haasteen saaneet.

Pitäjällä alkoi kiertää huhuja, että Vartin herra oli konkurssin

partaalla ja yritti hädissään vääryydellä kiskoa olemattomia saatavia.

Juoru oli saanut alkunsa niistä velkomisista, joissa oli ollut

kysymyksessä vanhentunut saatava.

Mutta se kasvoi ja piteni, loi nahkansa kuin käärme ja kiemurteli

yhä myrkyllisempänä mökistä mökkiin ja talosta taloon. Ja

Heinikainen levitteli mitä mustimpia juttuja Vartin herran muka

epärehellisistä kauppatavoista. Lopulta ei Huugo Svartilla ollut enää

pieksunrihmojakaan jäljellä revitystä maineesta. Ja hänen haureellisen

elämänsä synnit, joita siihen saakka oli pidetty luonnollisina,

ylimalkaan herrojen etuoikeuksiin kuuluvina, kiskottiin nyt vaikka

väkipakolla näkyviin kaikkien märehtiä ja sylkeä ruiskautella. Eikä

ainoastaan Huugo-herran, vaan myöskin isän ja isoisän synnit, jotka

Rantakylässä osattiin luisevilla leuoilla jauhaa hirvittävän näköisiksi.

Ilvesten lauluun ilmestyi lisävärssyjä, joissa rahvaan entinen ihailu

oli muuttunut sortuvan suvun törkeäksi pilkaksi.

Vartin herra kun karjaisi,

että tuhannen vaimoa saunaan,

niin Herran-Leena se siunaili

ja hyppäsi patruunan kaulaan,

lauloivat nyt renkipojat ja mäkitupien poikaviikarit raitinsuissa ja

laivasillallakin humalapäällä renttuillessaan.

Norrin herra naksutteli hyvillään paukahtelevia rystysiään ja

juonitteli myös Ruutin herran saarnamiesten kanssa vetääkseen

Rothmanien mukana Svartit lopulliseen tuhoon.

Kartanoiden herrat oli sokeudella lyöty. Tapellessaan keskenään he

vain kalusivat omia luitaan. Heidän elämänpuunsa juurelle oli jo pantu

kirves, jota hiottiin parhaillaan kahdelta puolen.

Nuo kolme kartanonherraa oli saarrettu edestä ja takaa.

Taustalla, oman kontunsa raja-aidalla, seisoskelivat letkuvarsiaan

imeskellen talonpojat ja odottelivat kartanoitten viimeistä päivää.

Vielä edellisenä vuosikymmenenä heitä olivat metsäkaupoissa

jymäyttäneet sekä tukkipomot että hienommat herrat, mutta nyt he olivat

jo aikoja sitten viisastuneet ja osanneet ottaa metsästään käyvät

hinnat. He katselivat kymmentuumaisiaan tyvestä latvaan, raaputtelivat

ahnaina partaisia leukaperiänsä eivätkä antaneet enää pulikkaakaan

torppareitten haaskattavaksi.

Pankissa oli rahaa, mutta siitä ei kylällä levennelty, vaan jatkettiin

perisuomalaista köyhyyden-marinaa siinä raja-aitaa vasten nojailtaessa.

Sisukuntaa kaivelivat tuon Norrin herran "ruohtalainen koppavuus" ja

varsinkin Vartin herran lihavat pellot ja äveriäät viljelyskoneet.

Ollapa nuo tällä puolen... Saisivatpa kokea nahassaan patruunat ja

virkaherrat, ettei meitä enää lakki kourassa ovenpielessä seisoteta

eikä kolloksi haukuta. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun... Ja isännät

iskivät viekkaasti toisilleen silmää.

Piirongin laatikossa oli raamattu ja setelipinkka sen sisässä kasvoi

pankkimatkaa odotellessaan, ja samanpaksuisesti kertyi mieleen

ahneutta, herravihaa ja vallannälkää.

Pakkohuutokauppoja odotellessa syljeskeltiin hartaita tupakkasylkyjä

kartanonherrojen selän takana.

Mutta suomalaisherrat pääkaupungissa olivat kutitelleet koreilla

lupauksilla heräilevää työväkeä, joka pahimpina riistäjinään piti

juuri ruotsalaisia teollisuusherroja. Fennomaanit tuudittelivat

työväenliikettä lienteässä pumpulissa sen heiveröisimmän kehtoajan

ja puhuivat "koko kansan nimessä", kunnes oli päntätty päähän

marxilainen katkismus, nostettu salkoon punainen lippu ja heitetty

"työmiespuolueesta" laidan yli sekä herrat että herrojen näköiset.

Uuden opin kaarneet lensivät suoraan Suomen erämaihin hakemaan

öljypuun oksaa ja löysivät taannoisten vuosikymmenien nälkämailta

katkerat kurjuuden muistot. Ne löysivät kansan käsissä kuluneitten

katkismusten siittämän kirjainuskon ja sokean luottamuksen saarnattuun

ja kirjoitettuun sanaan. Ja pietistien entisiltä mailta syöksähti

vastaan hurmahenkinen kiihko, joka lupasi uskovaisille tuhatvuotisen

valtakunnan, mutta uskottomille koston helvetin tulessa.

Agitaattorit tulivat maaseudullekin apostolin kyydillä ja olivat

tämän kansan mieleen, sillä Suomen rahvas kuuli heidän suustaan

ensikerran elämässään, että tuhatvuotinen valtakunta oli jo maan päällä

saavutettavissa.

Jaakko Hanskin seurakuntaan saapui ensimmäisenä eräs Eetvartti

Väätäinen, joka oli alun perin kotoisin samoilta mailta, joilla Jumalan

lähettämä Elias Hänninen oli jo puolen vuosisataa tätä ennen saarnannut

omaisuuden yhteyttä.

Eetvartti Väätäinenkin julisti itsensä Jumalan lähettämäksi köyhien

Johannes Kastajaksi, joka oli tullut valmistamaan Kristuksen tulemista.

Hän nousi eräänä keväisenä sunnuntaiaamuna Rantakylässä hautuumaan

kiviaidalle ja alkoi puhua vehnäskojujen lähettyville kerääntyneelle

kansalle.

Joel kierteli Jaakon kanssa ihmisrykelmässä, joka alkoi siirtyä puhujaa

kohti.

Miehellä oli kähärä punainen parta ja kalpeat kasvot.

— Ihan kuin nahkurimestari Joonas, tokaisi Joel osoittaen Jaakolle

miestä.

Kuulijat lähestyivät puhujaa hitaasti, mutta kunnioittavasti, sillä

hänellä oli siisti puku ja kaulukset ja punainen liina kaulassa.

Kukaties miten lie kouluja käynyt herra, kuiskailtiin joukossa.

Eetvartti Väätäinen saarnasi valtiokirkon pappeja vastaan, jotka olivat

naamioineet väärällä naamiolla Kristuksen kasvot ja näyttelivät nyt

sitä kansalle epäjumalan kuvana.

— Natsarealainen oli köyhä ihminen niinkuin me, tuollaisten hökkelien

poika kuin nuo tuossa, ja saarnasi veljeyttä ja tasa-arvoisuutta

ja nousi riistäjiä vastaan. Ja minä sanon teille: kun vuosisata

kohta päättyy, astuu keskellemme uusi Kristus, joka on jo syntynyt

ja jonka tulemista minä, Eetvartti Väätäinen, olen tullut teille

julistamaan. Hän, juuri Hän, jolla on yllä kaivostyöläisen nokiset

ryysyt, nokisemmat ja repaleisemmat kuin teillä, jotka mieroa käytte

tai manttaaliherrojen riihessä pemuatte, juuri Hän, jolla on kourassa

raskas kuokka kuin teillä, muonamiehet ja torpparit, jotka tylyjen

herrojen nurjat nurmet olette kuokalla kääntäneet. Hän nostetaan

kolmantena päivänä pimeydestä päivään ja toteuttaa vuosisadan suuren

ajatuksen. Hän astuu tehtaaseen ja vauhtipyörät pysähtyvät. Hän

seisahduttaa kätensä liikkeellä junat ja laivat. Hän saarnaa kerran

ja keisarit kaatuvat. Hän saarnaa toisen kerran ja teidän herranne

vapisevat. Mutta kun hän kolmannen kerran puheellansa valistaa, silloin

syntyy Suuren Tuomion Päivä, jona Juudakset hirttävät itsensä ja

herrat ryömivät teidän mökkienne kynnyksille. Silloin, rakkaat veljet

ja sisaret köyhyydessä, saapuvat hänen apostolinsa jokaiseen kylään

ja jakavat jokaiselle ilmaiseksi maata ja vettä, leipää ja kalaa. Ja

köyhälistön tuhatvuotinen valtakunta on läsnä! Tehkää autioiksi kirkot

ja kivittäkää kirkkoherrat ja rovastit, jotta tiet tasoitettaisiin

tämän Ihmisen Pojan tulla. Tämä oli minun sanomani teille, te

rantahökkelien vaivaiset asukkaat, ja teille, huutolaispojat, herrojen

loiset ja joutolaismiehet, ja teille, muonamiehet ja torpparit, joiden

kumaraisilla hartioilla kartanonherranne tänäkin päivänä mässäävät ja

syntiä tekevät. Alas riistäjät ja herrat!

Puhuja hyppäsi alas kujatielle ja katosi nopeasti Hanskin kanssa tämän

asuntoon.

— Tuollaiset veijarit pitäisi toimittaa vanginkuljettajan rattaille,

kivahti suutuksissaan joku isäntämies ja lähti nousemaan kirkonmäkeä.

Mutta maattomat kuokkamiehet katselivat syrjäkaria talollisen

poistumista, vetivät sitten suupielensä vahingoniloiseen mareeseen

ja myhähtelivät itsekseen eri tahoille hajaantuessaan. Jonkinlainen

odotuksen tunnelma, paljon juhlavampi kuin lauantai-iltana saunaa

odotellessa, työntyi heidän mieleensä ja täytti lähtemättömästi koko

heidän olemuksensa.

Joel ja Jaakko nykäisivät mukaansa kellosepän oppipojan Artturin,

juoksivat hakemaan Ismaelia ja kulkivat Vanhalan tietä Värjärinojan

latvoille, jossa jo pajut vihersivät ja sopi koetella pillin ja

huilunkin tekemistä.

Täällä piti Joel, auringonpaisteisella kivellä seisoen, ankaran puheen

niitä kiinalaisia ja koirankuonolaisia vastaan, jotka hautasivat

elävältä lapsia, olivat vioittaneet Ismaelin jalan ja katkaisseet

Jaakolta kaksi sormea, eivätkä olleet antaneet heille oikeata äitiä,

joka antaisi heille ruokaa ja lukisi punamekkoisesta Joosefista

Potifaarin emännän luona. Puhuessaan hän haroi ahkerasti olematonta

partaansa, kuten oli nähnyt äskeisen puhujankin tekevän. Ja sitten hän

hyppäsi tasajalkaa kiveltä poikien keskelle.

Samassa pälkähti hänen päähänsä, että heidän olikin mentävä

kellosepälle katsomaan tuota ihmeellistä miestä.

Hanskin talon edustalla oli suuri joukko ihmisiä. Vallesmanni ja

poliisi seisoivat portailla. Vanginkuljettajan rattaat odottivat

portaitten edessä. Ja ihmiset kuiskailivat keskenään jännittyneen

näköisinä. Pojat pysähtyivät kuin naulattuina paikoilleen. Jotain

hirvittävän jännittävää oli tekeillä! Vallesmanni viittaa. Poliisi

katoaa ovesta. Nyt se palaa ja taluttaa käsipuolesta Eetvartti

Väätäistä, joka riuhtaisee kätensä vapaaksi ja avaa suunsa puhuakseen

väkijoukolle.

— Suu tukkoon ja rattaille, komentaa vallesmanni.

Joel näkee vangitun tekevän kädellään alakuloisen liikkeen, mutta

samassa hän hyppää reippaasti rattaille, jää seisomaan ja nostaa

uhmaavasti päänsä ja toisen kätensä:

— Toverit, viekää kirkkoherrallenne terveisiä, että samanlaisena

irtolaisena kuin minä tulee kohta Kristus kolkuttamaan hänen ovelleen,

ja voi silloin tätä Ruotusta, jollei hän tunne ja tunnusta vainottujen

ja sorrettujen Messiasta. Vain marttyyrit voittavat! Siinä on teille

tunnusmerkki ja totuus.

Samassa löi vanginkuljettaja hevosta piiskalla selkään, niin että

hevonen tohahti säikähtyneenä väkijoukon keskitse Portinmäelle, jonka

taakse se katosi tuulen liehuttaessa Eetvartti Väätäisen punaista

partaa.

Mutta ukot ja akat jäivät tuijottamaan mäen päälle. He ikäänkuin

pienentyivät siellä ahteen alla pieniksi käppyröiksi. Korkea mäki

kohosi iltapäivän kuulakkaassa auringossa yhä korkeammaksi. Ja akkojen

mieleen valautui jostain kuva pitkäisen leimauksesta, joka oli

roihahtava kerran vuoren takaa ja julistava tuomion tuloa sekä heille

että herroille. Mutta etenkin juuri herroille, joiden suuri syntitaakka

oli viime aikoina aivan erikoisessa määrässä päässyt kasvamaan.

Joel oli tämän jälkeen monta päivää levottomalla mielellä.

Marttyyrikuvansa värit ja muodot hän oli tähän saakka saanut

alttaritaulun Joosefista ja Ismaelin puhtaista kasvoista. Miten siihen

nyt kykeni sulattamaan tuon isopartaisen miehen, joka muistutti

hänen muinoista pyövelikuvaansa. Jollei miehellä olisi ollut yhtä

kauniinpunaista kaulaliinaa kuin oli Joosefin viitta, olisi ollut

aivan mahdotonta rakentaa järkeväksi kokonaisuudeksi nämä kummalliset

kokemukset.

Seuraavana syksynä tapahtui kaiken lisäksi, että Joelin käsityksen

mukaan maailman kelvollisin mies, kelloseppä Hanski, sai kirkkoherran

aloitteesta haasteen jumalanpilkasta, ja hänet tuomittiin syyskäräjillä

kärsimään parin kuukauden vankeusrangaistus. Nyt tuli ensikerta

näkyville, että pitäjän alavaisempi kansa ei enää vuorenvankasti

luottanut edes herrojen oikeuteen. Marttyyrit voittavat! Kaikui

nyt, kun oman kylän isällinen neuvoja oli joutunut vainon alle, yhä

selvemmin profeetan sanana sen korvissa. Ja juuri Hanskin johdolla

kylän suutarit, nikkarit, kisällit, muutamat renkipojat ja itselliset

perustivat oman kirkkonsa, työväenyhdistyksen, jonka pykälättunteva

helsinkiläinen agitaattori kävi tekemässä viralliseksi juuri vähää

ennen Hanskin linnamatkaa ja joka sai Hanskin talon kortteerikseen.

Mutta samoihin aikoihin julistettiin Huugo Svartin kauppahuone

konkurssitilaan.