Köyhyyden kynnyksellä.
Joel oli jo tulemaisillaan oikeaksi pojaksi. Tuskin hän pelkäsi enää
mitään. Ei varsinkaan kolmisormisen Jaakon kanssa, joka oli jäänyt
kartanoon Joelin sitä ankarasti vaadittua. Poika autteli kyökkipiikoja
puun ja veden kannossa, mutta enimmäkseen hän seurasi Joelia tämän
moninaisilla retkillä.
Ensimmäiset onkimatkansa oli Joel viime kesänä tehnyt Jaakon opastamana
ja oppinut soutamaan ja onkimaan, vieläpä uimaan. He olivat kulkeneet
selkiä myöten aina kaukaiselle Katihtajärvelle saakka. Siellä erämaiset
selät ja salmet salaperäisine molskahduksineen ja huikaisevasti
liitävine tiiroineen ja nuo kivenharmaat rantojen kaarteet, joilla
huvittavat västäräkit viipottivat ja iloinen kärppä näytti valkoisen
mahansa ja joilta korkeat kallioseinät upottivat pyörryttävät varjonsa
syvyyksiin, pilvenkuvajaisiin saakka, nuo oudot ihmeet kaikki olivat
täyttäneet hänen sielunsa vavisuttavalla ilolla.
Hän oli kokenut laajan ja rohkean maailman ensimmäiset tuulet ja
kasvanut vaaksan verran ja kyynäränkin, jos olisi mitattu hänen omalla
mitallaan.
Nyt oli tulossa joulu, ja isoa veljeä Verneriä ja isoja siskoja
odotettiin kaupungista kotiin.
Kukaan ei aavistanutkaan, että hän tiesi erään suuren salaisuuden.
Leivintuvan takimmaisesta nurkasta peltihyllyjen takaa hän oli
löytänyt punaiseksi maalatun kelkan, jonka etulautaan oli maalattu
kultaisin, mustareunaisin kirjaimin: _Joel_. Tästä hän tiesi, että
kelkka oli aiottu hänelle joululahjaksi, ja senkin hän arvasi, että
nimen oli siihen mestari maalannut. Siihen ei uskaltanut koskea eikä
olla tietävinäänkään. Mutta se salaisuus täytti hänet päivästä päivään
kärsimättömällä ilolla.
Niin läksivät he, Jaakko ja Joel — tosin vielä vanhalla kelkalla —
vaivaistalon mäkeä laskettelemaan. Ja taas oli ilon veitikka myötä. Se
helisi mäkeä laskettaessa kelkan nokalla kulkusessa. Se pöllähytteli
lunta päin naamaa, se puhalsi posket pullollaan leutoa tuulta vastaan,
niin että hengitys salpautui ja vedet tippuivat silmistä. Ylämäessä
se taapersi perässä, hypähteli kokkareelta kokkareelle tai istahti
hänen naapukkalakkinsa punaiselle tupsulle. Ja Joel itse, hän oli ihan
samanlainen ilon poika.
Mutta tämän illan ihmeellisin ilo oli vasta ovella.
Kun he kerran taas pääsivät mäen päälle, näkivät he vaivaistalon
porttikaaren takaa hieman ontuvan pojan lähestyvän keppi kädessä,
arasti ja seisahdellen. Joel pysähtyi.
Poika tarttui portinpylvääseen ja pysähtyi myöskin. Hänellä oli
sinertävät, karkeat housut ja ruskeanpunainen, sinttynyt takki, jota
muutama tinanappi oli pitämässä kiinni. Ja yhdestä napinreiästä pisti
näkyviin latteaksi vuoltu tikku, joka teki napin virkaa. Takissa ei
ollut kaulusta, ja valkea kaula tuli näkyviin sen aukosta. Tähän kaulan
puhtaaseen valkeuteen ja pojan kasvoihin kiintyi Joelin koko huomio.
Hän lähestyi poikaa huomaamattaan.
Pojan kasvoilla on samanlaista heiveröistä kauneutta kuin pimeässä
kasvaneessa kalpeassa oraassa. Sirot poskiluut ja terävähkö leuka
kuultavat vahankalpean hipiän läpi. Hän näyttää istuneen paljon
huoneessa, kylmä tuntuu tarttuvan nopeasti hänen kasvoihinsa, ja
syvät, sinertävät varjot hänen silmiensä alusilla ikäänkuin kovenevat
vähitellen. Hänen kasvoillaan ei ole kurjuuden leimaa, mutta niillä on
alituisesti värähtelevää hiljaista kärsimystä.
Ja lisäksi ... jotain nuorta ja aurinkoista kauneutta. Joel ei voi
heretä katselemasta. "Ja he möivät veljensä Joosefin orjaksi Egyptin
maalle", niin välähtävät hänen mieleensä sanat alttaritaulun alta,
jossa Joosef seisoo veljiensä keskellä revityssä punaisessa viitassa ja
kasvoiltaan surullisen kauniina.
Joel yrittää puhua. Mutta pojan suuret harmaat silmät katsovat häneen
pelokkaina ja kosteina. Niissä on silmäterän kohdalla kimmeltävää
aurinkoa. Niiden valkuaiset kuultavat ja päilyvät. Niihin näkee
syvälle. Ja siellä pohjalla elää syytön kärsimys ja hätä, joka ei
tuomitse ketään. Ne pyytävät vain saada olla olemassa ja katsella
varjosta aurinkoisia päiviä, Heleänpunaiset huulet värähtelevät samaa
kieltä kuin nuo liikuttavat silmät. Suupielissä on jotain järkevää ja
pikkuvanhaa, mutta nuo huulet, ne elävät vain omaa lapsenelämäänsä. Ne
avautuvat ja sulkeutuvat valkeain hampaitten eteen. Ne aikovat elää,
koskea ja maistaa, mitä maailma antaa, mutta mitään ne eivät pyydä.
Nyt ne ovat puolittain auki eivätkä oikein tiedä, miten asettuisivat
vieraan, koreasti puetun pojan katsellessa silmät sirrillään. Sairaan
jalkansa, joka on nilkasta hieman vääristynyt, niin että se ei pääse
koko jalkaterältään maahan, hän vie hämillään toisen jalan taakse.
Puristaa jo keppinsä päätä ja aikoo kääntyä pihalle päin takaisin.
— Tule laskettelemaan, tokaisi Joel hädissään. — Minun kelkkani nokassa
on kulkunen, joka soittaa ihmiset pois alta ja ... hevosmiehetkin!
— Lasketaan vaan, sanoi poika, ikäänkuin ihmettelisi jotain harvinaista
tapausta.
Poika istui nokkapuolelle, ja Joel ryhtyi ohjaamaan. Hän painoi
poskensa pojan laihoihin hartioihin. Suloinen sääli teki hänet tuon
olennon kanssa niin tutuksi, kuin isoksi veljeksi heikommalle. Ja
kelkan seisahduttua Värjärin sillankorvaan hän kysäisi kuin olisi vain
unohtanut pojan nimen:
— Mikäs sinun nimesi taas olikaan?
— Olen Ismael, sanoi poika yksinkertaisesti. Tuo sana soinnahti Joelin
korvaan kuin äidin lukema lause Kristuksen kärsimisen historiasta,
jonka jännittävä tarina oli hänestä vielä ihmeellisempi kuin kertomus
väkevästä Matista.
He laskivat mäen moneen kertaan. Joel kävi yhä rajummaksi. Ja kerran
hän laski tahallaan tienoheen, suoraan ojanietokseen. Mutta Ismael ei
päässytkään hangesta omin voimin. Hän oli satuttanut sairaan jalkansa.
Joel säikähti tekoansa. Hän raahusti Ismaelin kovalle tielle. Veti
hänet kelkassa mäen päälle raivokkaasti puhkuen sallimatta hänen
nousta kävelemään. Ylhäällä Ismael nousi omin voimin kelkasta, mutta
hän vavahteli vilusta ohuissa, märissä vaatteissaan. Joel häpesi
yhä enemmän ajattelemattomuuttaan. Äkkiä hän riuhtaisee yltänsä
päällystakkinsa ja kietaisee sen Ismaelin ylle.
— Minä saan toisen äidiltä, ota! Mene nyt lämpimään, huomenna
lasketellaan taas! Tuletko? — Ja niin he painuivat Jaakon kanssa taas
mäkeä alas. Joelin on hyvä ja paha olla.
Mutta Portinmäellä hänen tunnonvaivansa hukkuvat uusiin ilon
pyörteisiin. Takaapäin alkaa kuulua setolkkaruplien äkillisiä
helähdyksiä hevosen kinnatessa ylämäkeä raskasta kuormaa. Joel
juoksee päistikkaa alamäkeä takaisinpäin. Hän on tuntenut nuo äänet,
ne lähtevät Ilon valjaista. Ja Ilo, juuri Ilo oli lähetetty sisaria
hakemaan kaupungista. Hän syöksyy ja hukkuu vällyjen alle Tyyra-sisaren
syliin, jossa hän peuhaa ja telmii, kaikkien vetäessä häntä ilakoiden
puoleensa. Vanhin, Signe-sisar, kutittaa häntä säärestä ja vatsasta,
niin että hän on tikahtua nauruun. Vähän nuorempi, hiljainen Aliisa
pelastaa hänet syliinsä ja suutelee häntä poskelle. Kuskipukilla
istuva Verner, pitkä hurjannäköinen pojanhoilake, riistää pojalta
naapukkalakin ja nostaa sen ruoskan varrella ilmaan.
Ja niin he ajavat Joelin kirkuessa, Vernerin loikatessa suoraan
kuskipukilta Ilon selkään ja hoilatessa täyttä kurkkua Signen ja Tyyran
kanssa kilpaa Maatialan pihamaalle. Mutta ensikerran kokivat lapset
suureksi kummakseen sen, ettei talossa ollut juhlavalaistusta heidän
kotiin tullessaan. Vain isän huoneesta ja keittiökamarista tuikki kaksi
yksinäistä valoa.
* * * * *
Seuraavana aamuna koko perhe sai käskyn saapua isän huoneeseen.
Tyyra oli tullut paitasillaan äidin kamariin ja kertoi Joelin
sängynlaidalla istuen, miten hän oli näytellyt "Papin perheessä" Maijua
eräässä kaupungintalon juhlassa. Hänen sinisenmusta tukkansa oli
harrillaan, ruskeat silmät nauroivat ja itkivät, hymykuopat elehtivät,
kun hän vuoroin käpristyi paitansa sisään painaen leukansa polvia
vastaan, vuoroin hyppäsi lattialle ja taas takaisin sänkyyn, näytellen
miten hän oli osaansa lausuillut ja miten kuuntelijat olivat hänelle
aplodeeranneet. Äiti hoputteli tyttöä pukeutumaan, ja Joel vierasteli
pitkäksi venynyttä tytönheilakkaa.
Aliisa istui keittiökamarissa ja päärmeili monogrammia, jossa jo
loistelivat valmiina kultaneuleiset kirjaimet K.R. Kun joku meni ohi,
kätki hän sen punastuen povelleen, sillä Kaaperi Rasimus oli hänen
hiljaisen mielensä suuri salaisuus. Tuo punatukkainen Kaaperi oli
köyhistä vanhemmista, mutta hän oli ollut luokkansa primus. Ja nyt,
erottuaan viidenneltä luokalta lyseosta köyhyytensä ja heikon rintansa
vuoksi, hän oli saanut paikan kaupungin lehdessä. Ja hän kirjoitteli
runojakin! Tälle pojalle, runoilijanimeltään Rasin-Kaapo, ompeli
Aliisa joululahjaa, sillä he olivat keskenään salakihloissa. Hänen
hieman teerenpisamaiset kasvonsa hehkuivat kuin juhannuksen aikaan
vaaleanpunaiset orjantappurat. Kalpea, korkea otsa ja tummansiniset,
miettivät silmät muodostavat kummallisen vastakohdan poskien, kaulan
ja korvallisten tyttömäiselle hehkeydelle. Hän silitti neulettaan
hyväilevin sormin, näki rakastettunsa astuvan vastaansa kaupungin
puistotiellä. Mutta riutuneet olivat hänen kasvonsa. Ja siksi oli tytön
silmissä kauas katsova, surumielinen ilme.
Signe, joka pienestä pitäen oli ollut innostunut kaupantekoon, oli jo
puodissa myymäläpöydän takana. Ja Verner oli pehtorin pakeilla tallissa
laittelemassa kuntoon Ilon satulaa, sillä pienestä asti hän oli aikonut
rakuunaksi ja ratsumestariksi, jonka ei tarvinnut nyhjöttää kurjalla
koulunpenkillä.
Ja kaikille noille juoksutti laihasäärinen Kaarin sanaa, että oli
tultava oitis isän kamariin.
* * * * *
Huugo Svart istui työtuolillaan kulmalliset synkissä rypyissä. Hän
istui syrjittäin akkunaan ja tuijotti oveen, josta perheen jäsenet
tulivat vaiteliaina toinen toisensa jälkeen, sillä tällainen kutsu ei
ollut koskaan tietänyt mitään hyvää. Vain Tyyra, isän lellikki, uskalsi
heittäytyä sohvannurkkaan, veti jalat hameen alle ja painoi Joelin
vierelleen. Vallitsi painostava hiljaisuus, jonka perheen pää katkaisi
töykeän jyrkästi.
— Tyttöjen on lopetettava kallis koulunkäynti. Olen kärsinyt suuria
vahinkoja. Olen ... konkurssin partaalla! Te joudutte kaikki
maantielle, jollei jo ajoissa kavenneta tätä liian laveata menoa.
Mutta Verner, joka on poika, saa jatkaa lyseonsa loppuun. Niin ...
kuulitteko? Tästä alkaen syötte ruokapöydässä silakkata ja perunoita.
Menkää.
— Minkälaisia vahinkoja isä on sitten kärsinyt? kuului äkkiä Signen
kirpeä ääni.
— Menkää! sanoin minä.
Mutta Verner ponnahti tuoliltaan ja seisoi kuin pitkä riuku isänsä
edessä:
— Signe on oikeassa! Meidän täytyy saada tietää isän asiat.
Isä taipui kärsimättömänä ja selitti katkonaisin lausein, että
Maatialan metsästä oli myyty loputkin ja otettu vielä laina kiinnitystä
vastaan, niin että Anton-sedän konkurssipesään oli voitu suorittaa
takaussumma. Rothmanienkin pesä oli häviön partaalla ja lisää vahinkoja
odotettavissa. Käteistä rahaa ei ollut. Tavaratilaukset lankeavat
maksettaviksi. Mutta kauppa käy huonosti, pieneläjät eivät kykene
ostamaan muuta kuin velaksi. Ja varasto joutuu seisomaan.
— Sitten en jatka enää koulua minäkään, kivahti Verner.
— Mitä sitten aiot? Rakuunaksiko? Murahti isä töykeän ivallisesti.
Augusta-rouvan silmään oli tullut lasittunut ilme. Hän pelkäsi
puolisonsa hirvittävää vihaa, jota pahaenteinen murahdus jo ennusti.
Hän ojensi kätensä hillitsevästi Verneriä kohti, ja anova kyynelpisara
kiertyi hänen silmänurkkaansa.
Mutta kun Verner näki äitinsä hädän ja isänsä röyhkeän ilmeen,
sekaantuivat itkettävä sääli ja suuttumus ylpeäksi taisteluhaluksi. Ja
tuo kuusitoistavuotias poika, jolla oli miehen mitta ja hoikan naisen
vartalo, asettui koko perheen puolustajaksi isää vastaan.
— Aion pelastaa mitä pelastettavissa on. Otan käsiini liikkeen hoidon.
Sillä sinä et näy osaavan muuta kuin kirjoittaa humalapäissäsi
takauksia jokaiselle rentulle, joka mairittelee sinun herruuttasi...
Huugo Svart murahti yhä uhkaavammin, mutta päätti sen vain
naurahtamalla:
— Kukonheltta näkyy kasvavan nykyajan nulikoille aikaisemmin kuin
viiksenalut, vai mitä?
— Sinä hävität äitimme omaisuutta, ja sitä minä en salli! kajahti
vastaan nuorukaisen suusta.
Isä sipaisi tuimasti leukapartaansa ja karjahti:
— Mitä sinä uskallat?
— Sitä että sinut olisi pantava holhouksen alle!
Huugo Svart hyökkäsi sokeana tuoliltaan, riipaisi seinältä ruoskan ja
kohotti sen korkealle, molemmat kädet koholla:
— Ulos talostani, sinä häpeämätön lurjus! huusi hän tolkuttomana.
Isku sattui Verneriä kasvoihin. Hän parahti villisti, hyppäsi jälleen
kohonnutta piiskan vartta kohti, riisti sen käteensä ja seisoi oven
luona, valmiina iskemään.
Ukko läähätti, otsasuonet pullottivat ratkeamaisillaan ja hän retkahti
voimattomana tuolilleen.
— Lähden kyllä, jatkoi ovelta poika, — mutta muista se, että ikuisiksi
ajoiksi et sinä sukumme rikkautta hävitä. Minä tulen sen nostamaan...
entiseen suuruuteensa! — Ovi longahti auki, toinen jalka astui
kynnyksen yli...
Augusta-rouvan kädet kiertyivät takaapäin pojan kaulaan:
— Poikani...
Verner kääntyi hitaasti kynnyksellä. Tyyra ja Kaarin itkivät
ääneensä. Aliisa nyyhkytti hiljaa. Signe seisoi kalpeana, mutta
päättävännäköisenä seinävierellä. Joel tuijotti äitinsä silmiin, jotka
jännittyivät suuriksi ja lasimaisiksi.
Hän hoippui pojan luota ja heittäytyi lattialle miehensä polvien eteen.
Jotain mielenvikaista oli hänen soinnuttomassa äänessään, kun hän huusi:
— Tapa minut, tapa minut, mutta tätä älä tee, tätä älä tee...
Äänen kaamea soinnuttomuus tyrehdytti jokaisen itkun ja raivon. Lapset
seisoivat henkeään pidättäen. He tunsivat kaikki kärsimyksen langan
olevan katkeamaisillaan. Heidän äitinsä oli suistumaisillaan pimeään
kuiluun. He pelkäsivät liikahduttaa jäsentäkään. Mutta kaikki katseet
kääntyivät hitaasti isää kohti. Eikä niissä enää ollut pelkoa, vaan
syyttävää kauhua.
Huugo Svart katsoi aluksi kummastuneena, sitten kammahtaen vaimonsa
silmiin, jotka tuijottivat elottomina suoraan häntä silmiin. Huuliin
oli venähtänyt ivallinen piirre, jota Svart ei ollut koskaan niissä
nähnyt.
— Koetetaan sopia, koetetaan sopia, tuli hätäisesti hänen huuliltaan.
Hän nousi ja nosti vaimonsa mukanaan, viitaten avuttomana Aliisaan
päin. Aliisa kiirehti luo ja hoiti äitinsä viereisen kamarin vuoteelle.
Kaikki lapset paitsi Verner ja Signe seurasivat heitä.
Oli hetken tyhjää hiljaisuutta.
— Mitä te sitten tahdotte? sai vihdoin isä kysytyksi.
— Heinikainen on pantava pois. Se mies on varas, eikä meidän enää
kannata puotivoroja rikastuttaa. Signe pitää kirjanpidon ja auttaa
myynnissä. Minä ryhdyn keräämään saatavat kokoon maakunnasta. Isä
suorittaa laskut. Ehkä tästä vielä selvitään ... sillä tavalla, päätti
Verner puheensa sovinnollisessa äänilajissa.
— No, koetetaan sitten, sanoi isä melkein iloisesti.
* * * * *
Augusta-rouva toipui nopeasti. Koko päivän osoitti Huugo-herra
vaimolleen huomaavaisuutta ja hellyyttä, jonka laatuista vaimo ei
ollut kokenut moneen vuoteen. Jo päivällisellä hän liikuskeli iloisena
keittiön ja ruokasalin väliä, totuttuun tapaan omiaan palvellen. Ja
iloinen riita oli pöydässä, kun jokainen pyrki palvelevaisuudessa
kiirehtimään äitinsä edelle.
Illalla loistivat taas valot Maatialan molemmista kerroksista yli
pimeän tienoon. Ja perhe oli kokoontunut saliin. Isä sai totilasinsa
ja kuunteli heltynein mielin Tyyran laulua, jota Aliisa pianolla
säesti. Äiti ei ollut koskaan lasten nähden hyväillyt isää. Mutta
nyt hän pysähtyi useasti isän tuolin viereen ja upotti kätensä hänen
hiuksiinsa. Ja ihmeellisen kauniilta näyttivät lapsista hänen sirot
sormensa.
Laulujen lomassa suunniteltiin elämänuria.
— Tyst, pojat, markkinoilla, minä olenkin nyt puukhollari ja kasööri.
Ja täällä ne nyörit seisoo, julisti Signe.
— Minä olen kotiopettajattarena Kaarinille ja Joelille, sanoi Aliisa, —
ja teen koko talon ompelutyöt. Ei tarvita ompelijatarta lainkaan.
— Osaatko leikata ja ommella primadonnaleningin, sillä minä lähden
tästä näyttelijättäreksi. Eikös passaa? ilakoi Tyyra liidellen
tanssiaskelin isänsä eteen ja keikistellen teatraalisin elein koko
seuralle.
Joel oli istunut hiljaa peilin alla jakkaralla. Nyt hän kävelee lattian
poikki äidin eteen, heittää kädet selän taakse ja rypistää tarmokkaasti
otsaansa:
— Minä aion tulla kisälliksi ja yhtä kauniiksi kuin, kuin ... Ismael,
joka on vielä kauniimpi poika kuin punatakkinen Joosef alttarin päällä.
Svartit valmistuivat taisteluun.